Hän väittää että rakastaa, mutta rakastaako kuitenkaan? Olen miettinyt eroa jo pitkään, mutta koska kyseessä on sinänsä hyvä mies, en ole vielä tuota ajatusta toteuttanut. Sillä olen läheltä nähnyt, millainen on ns. oikeasti huono mies. Mutta kun koko ajan on olo, että jotain puuttuu.

Olen hyvin herkkä ihminen, enkä laisinkaan täydellinen, kaiken kestävä kovis vaikka siltä yritän joskus vaikuttaa. Olen yksinäinen. En fyysisesti, vaan henkisesti. Tämä yksinäisyys on jokapäiväistä, se imee minusta voimaa ja energiaa. En osaa enää olla yhtä iloinen kuin ennen enkä pysty keskittymään asioihin, vaikka yrittäisin. Huomaan tämän esimerkiksi leikkiessäni lapseni kanssa; rakastan leikkimistä hänen kanssaan, mutta kun teen sitä joka päivä, eikä minulla ole ketään kenen kanssa jakaa näitä ihania asioita, tunteita ja pieniä hetkiä arjessa. Se surettaa ja huomaan yhtäkkiä leikkien keskellä vain istuvani hiljaa miettimässä, että voi kun hän olisi tässä kanssani.

Joka aamu lapseni syntymän jälkeen olen herännyt aikaisin hänen kanssaan mieheni nukkuessa pitkään. Onhan hän toki töissäkin ollut, mutta myös työttömänä toisinaan. Siitä huolimatta, kun joskus olen ehdottanut että hän heräisi aamulla, jotta minä saisin nukkua, on hän vain sanonut ”katsotaan”. Meillä se siis tarkoittaa sitä, että ei tapahdu.

Vain muutamia kertoja, kun olen todella ollut väsynyt, olen hänet komentanut nousemaan. Mutta tällöinkin minun on täytynyt herätä ensin ja lapsen huutaa kauan aikaa, ennen kuin hän on noussut. Tai vaihtoehtoisesti lapsi on huutanut niin kauan, että lopulta minä olen noussut ylös, kun en ole enää saanut unta tai kestänyt lapsen pahaa oloa.

Vaikeinta on se tunne, että mieheni ei välitä. Hän ei sen vertaa ajattele minua, että tajuaisi, miten väsynyt olen. Vaikka olen sanonut sen ihan suoraankin ja asiasta on keskusteltu. Olen myös pääsääntöisesti yksin vastuussa lapsen hyvinvoinnista. Syömisestä, vaatetuksesta, liikkumisesta. Siitä että telkkaria ei katsota montaa tuntia, ja että joka aterialla olisi kasviksia/hedelmää.

Kuva Yuris Alhumaydy.

Ei mieheni edes ajattele ruuanlaittoa, vaikka olisi sovittu, että hän tekee ruokaa, ennen kuin lapsi huutaa jo nälissään. Sitten hän kysyy minulta, mitä tuolle annetaan. Siinä missä minä yritän tehdä kaikille maistuvaa kotiruokaa, terveellistä ja sellaista, että jokainen voi syödä, ei mieheni ajattele kuin itseään. Jos hän joskus tekeekin ruokaa, se useimmiten on sellaista, mitä en voi syödä tai eettisistä syistä suostu syömään. Ja hän sanoo minulle, että sinähän voit itse tehdä itsellesi jotakin. Eikä tarjolla ole kasviksia saati muutakaan terveellistä.

Ja mitä vaatetukseen tulee, vaikka minulla olisi aamulla aikaisin menoa ja hänellä ei, hän pyytää minua valmistelemaan lapsen hoitorepun ja vaatteet valmiiksi, koska ei hän tiedä mitä pitää olla mukana tai mitä pukea päälle lapselle. Saattaa hän pyytää minua viemään lapsen hoitoonkin vain sen takia, jotta hänen ei tarvitsisi herätä niin aikaisin. Tässäkin pahinta on se tunne, että eikö hän todella ymmärrä että minä olen väsynyt, ja kaipaisin arkeen tukea toiselta vanhemmalta?

Uskokaa tai älkää mutta tästäkin on keskusteltu. Olemme keskustelleet asioista usein, avoimesti ja molemminpuolisesti, mutta hän ei vain ymmärrä. Pari päivää voi mennä niin, että hän yrittää. Hän esimerkiksi saattaa seuraavana päivänä imuroida ja mennä lapsen kanssa mummolaan, jos olemme keskustelleet.

Kuva Charles Deluvio.

Mutta siihen se usein jää. Sitten tulee paluu arkeen. Pyydän käyttämään koiran lenkillä, ja usein saan illalla huomata, että koiraa ei ole lenkitetty koko päivänä. Pyydän minun ja lapsen kanssa ulos tai leikkimään, ei hän jaksa. Aina on jotain muuta; kahvi juomatta, aamupala syömättä, vessassakin pitäisi käydä, menee kaverille, jalat kipeät, treenit illalla niin pitää levätä.

Koskaan ei ole aikaa minulle tai lapselle. Ei kysy mitä kuuluu ja jos silti kerron, ei kuuntele. Saattaa puhua päälle tai vaihtaa puheenaihetta lennosta. Jos pyydän olemaan hetken lapsen kanssa, on kyllä, mutta selaa puhelinta samalla. Todella surullista katsoa, kun lapsi innoissaan leikkii ja selittää, ja isä hymähtää vastauksen katseen ollessa puhelimessa. Viestittelee koko päivän ystävilleen kuitenkin, kun puhelin kilahtaa se heti kaivetaan esiin.

Kaikki nämä on vain pintapuolista valitusta. Mielellänihän minä olen lapseni kanssa ja hoidan kodin ja muutkin, mutta kun se tunne että jotain puuttuu. Puuttuu rakkaus ja arvostus. Huolenpito. On tunne, että minusta ei välitetä. Minusta ei kukaan halua pitää huolta, kysyä mitä kuuluu. Eikä vain kuka tahansa, vaan se minulle tärkein, puoliso, rakas.

Nimin. Kriisiparisuhteessa

Artikkelikuva Sharon McCutcheon.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 59 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

59 vastausta artikkeliin “Vaikeinta on se tunne, että mieheni ei välitä väsymyksestäni yhtään”

  • Sv sanoo:

    Oi luoja, ihan kuin minun elämästä! Oon läsnä 24/7 myöskin töiden jälkeen, mies saa elää ”omaa” elämäänsä johon ei kuulu pyykit, ruuanlaitto, siivous, lapsista huolehtiminen vapaa päivinään,kun muka on niiiin paljo muita töitä tallissa. Tuntuu että itse teen töitä 24/7

  • Onnellinen sanoo:

    Itselläni oli vähän samanlainen parisuhde. Toki siinä oli paljon muutakin huonoa näiden asioiden lisäksi. Nyt ollaan erottu ja paljon parempi on minulla yksin ❤️

  • Toiselta kannalta sanoo:

    Jos miehesi kokkaa, kelpuutatko ruuan, onko hän joskus tehnyt ruokaa ja olette todenneet että ei se oikein toimi? Aamuheräämiset, mutta lapsiperheessä herätään usein yölläkin, hoidatko sinä tai miehesi ne?
    Hoitoreppu/vaatetus asiat kannattaa nostaa puheeksi, yleensä ne kuitenkin vahingossa jää naisille kun naiset välittävät enemmän minkänäköisenä ja että housut sopii paitaan tyyliin, haluavat ne hoitaa ja jos tähän perhe totuttautuu niin vaatiihan se molemminpuolista työtä. Miehet ei nyt yleensäkkään ole puheliaita, toki poikkeuksia on mutta jos jatkuvaa juttukaveria hakee niin sen löytää todennäköisemmin naisesta. Yritän aina haastaa tekstejä vastakkaiselta kannalta koska tekstiin sijoittuu yleensä aina vain yksi näkökulma, en siis voi tietää miten asiat on

  • Surullinen puolestasi sanoo:

    Siis mitä ihmettä? Miten tällainen voi kenenkään mielestä olla hyvä mies? Jos asiasta on jo keskusteltu, eikä mitään ole tapahtunut, mielestäni ero on ainoa vaihtoehto. Eihän tuollaisen miehen kanssa ole mitään hyötyä jakaa elämää, yksin olisi varmasti helpompaa.

  • Lumi sanoo:

    Hei. Näinhän se on,alfauros sinulla on kumppanina,ja vasta sitten jos jokin uhkaisi perhettä tai leipä olisi loppumassa,tms niin reagoisi ihan toimivasti. Mausteena perinteinen ajattelumalli,että lapselle parasta on äiti. Monesti isät tulevat juttuun sitten vähän isompien lasten kanssa hyvin. Miehistä valtaosalle esimerkiksi lapsen pukeminen on käsittämätöntä puuhaa,kun vaatteet kun ovat niin ihmeellisiä,ettei tiedä mikä on lahje mikä hiha. Aikoinaan omien lasteni isä hoiti kyllä muutoin välillä minun avukseni lapsia ottaen asian haasteena,ihan näin kuinka häntä vähän aina jännitti,onnistuuko. Miehet ovat jo biologialtaan erilaisia,heille tärkeintä on se perheen turvallisuus,ja että puitteet toimii. Lähde mukaan jonnekin äiti-lapsipiirien puuhiin,etsi hyvä nainen muita äitejä että voimaan nyt,etkä ole aina niin yksin. Parisuhteessa: ei sen toisen edes ole tarkoituskaan täyttää kenenkään omaa sisäistä yksinäisyyttä jollain. Esimerkiksi äidilläni saa olla harrastus,useampiakin. Ja,minä ratkaisin tuon niin,etten jäänyt märehtimään. Tuuppasi penskan isälleen,läksin milloin sieneen,milloin matkaan,milloin maalasi öisin taulua kun poppoo nukkui,milloin olin pihahommissa muksut mukana,josta sitten kantelun päiväynille. Joskus pakkasin lapset autoon,läksin sukulaisiin. Välillä kun tuli työteliästä miestä ikävä,hurautin autolla sinne missä oli hommissa,ilahtui aina ikihyviksi kun samallahan pojat pääsi näkemään miesten töitä. Tiesi että kunnioitan ammattiaan,ja halusin lastenkin oppivan tuntemaan isänsä arjen,ja vähän opettelevat miehisiä juttuja jo pienestä pitäen. Onko mahdotonta,että listasta paperille toimintakeinot itsellesi,ettet jää vatvomaan yksinäisyyteesi?

  • Talvetar sanoo:

    Monta kertaa olen alkanut tänne avautumaan samasta aiheesta, mutta aina iskee väsy enkä jaksakaan montaa lausetta kirjoittaa ja asiat jääkin sisälleni jylläämään. Jotenkin lohduttavalta tuntuu, että vastaavassa tilanteessa on muitakin. En ole ainoa. Tosin enemmän tämä kuitenkin on surullista… Toivottavasti kirjoittaja saa jostain voimia tehdäkseen tulevaisuudestaan paremman.
    Omalla kohdallani päätös selkeni tämän koronakevään aikana. Meilläkin se on minä, joka ajautui olemaan yksin vastuussa kodista, lapsista ja juoksevista asioista. Nyt keväällä pöpökammoiseksi paljastunut, työttömäksi jäänyt lusmuilija mieheni kirjaimellisesti vietti viikkoja sisällä kotona. Apua en saanut kotitöihin, meidän taaperoiden hoitoon, kaupassa käyntiin, jne. Edes kahvia ei nykyään enää keitä tai vie roskia. Kännykkä ja Youtubessa eri henkilöiden seuraaminen oli ja on edelleen niin paljon tärkeämpää. Melkein pari kuukautta jaksoin seurata miehen sänkyyn kännykän kanssa eristäytymistä. Voi kai sanoa, että lopulta kilahdin. Tuli korotettua ääntä, itkettyä parin vuoden väsymykset ja avauduttua miehelle siitä mikä hänessä ärsyttää ja mitä hänestä/häneltä haluan.
    Sen sijaan, että mieheni olisi yhtään edes yrittänyt ymmärtää mitä tai mistä ongelmasta puhun, hän ilmoitti, että jos en itkua lopeta, mun pitää lähteä mielenterveystoimistoon. Ja jos en huutamista lopeta, hän soittaa poliisit minut rauhoittamaan. Näistä miehen vastauksista loukkaannuin valtavasti. Myös kaikki mahdolliset vielä jäljellä olleet kiintymyksen ja kunnioituksen rippeet miestäni kohtaan katosivat. Ymmärsin, että ikinä en tule saamaan mieheltäni arjen pyörittämisessä apua. Käskinpä häntä myös lähtemään yhteisestä kodistamme, mutta ei aio lähteä. Ei kai usko, että olen tosissani. Mutta minä olen tosissani ja se ilmeisesti sitten on minä ja lapset, jotka täältä lähtevät. Ihan vielä minulla ei ole tarpeeksi energiaa lähteä, mutta minä kerään voimia enkä tähän suhteeseen jää…

  • Waimo sanoo:

    Kuulostaa samalta kuin meillä yhteisen aikamme alkuaikoina. Huomasin, ettei puheet auta! Aika on tehnyt tehtäviään, ja mies on pikkuhiljaa kypsynyt vastuuta kantavaksi aikuiseksi. Ja alkanut näkemään asioita vähän laajemmin…

    Mitä olen tehnyt? Muutaman kerran raivonnut. Kiskonut miehen sängystä ylös niin kuin murrosikäisen, alkanut elää omaa elämää ja arvostanut itseäni yhä enemmän. Tajunnut myös sen, että vaikka elämme yhdessä, meillä on hyvin erilaiset esim. ruokamieltymykset. Saadakseni haluamaani ruokaa, olen tehnyt sitä itselleni viis veisaamatta siitä, mitä mies haluaa syödä. Jättänyt lapset miehen vastuulle ja lähtenyt useaksi päiväksi nukkumaan univelkoja muualle. Nauttinut omasta seurastani enemmän kuin jos olisin joutunut seuraamaan hänen tylsää ja itsekeskeistä elämäänsä vierestä.

    Olen antanut vastuun hänelle. Vastuun siitä, haluaako hän pitää minut itsellään henkisesti vai ei.

    Ja hän on herännyt ymmärtämään sen, etten ole itsestäänselvyys. Hän on tajunnut, että myös hänen on osallistuttava yhteiseen elämäämme.

    Arvosta itseäsi hyvä ihminen. Salli itsellesi kunnon unet. On ihan turha toivo, ainakaan tällä hetkellä, että miehesi näkisi tilanteesi.

    Ota etäisyyttä, jotta saisit ymmärrystä tilannettanne ja miestäsi kohtaan. Onko hän masentunut? Mitä itse kaipaat? Hyväksy se, että tällä hetkellä miehesi ei ole valmis osallistumaan perhe-elämään niin kuin toivoisit. Katso, mitä hän on valmis tekemään eteesi ja kysy häneltä sitä.

    Voimia!
    Emmehän halua kadottaa itseämme , jotta saisimme toiset toimimaan kuin tahdomme. Rakasta itseäsi ja toimi niin.

  • Samaistun sanoo:

    Kuullostipa tutulta. Minä yritän sovittaa yhteen opiskelua, töitä ja pikkulapsiarkea. Vaikka mies on nyt työttömänä, päävastuu lasten asioista on minulla. Huolehdin lasten ateria- ja kylvetysrytmistä, riittävästä ulkoilusta, ruutuajasta, oikeankokoisista ja säänmukaisista vaatteista, neuvoloiden varaamisista, harrastusmenoista jne. Mies kyllä tekee jotain jos pyydän, mutta oma-aloitteisuuden uupuminen ottaa pattiin. Ruokaa onneksi laittaa kaikille, imuroi ja leikkaa nurmikkoa.

    Ärsyttää eniten ne tilanteet, kun ollaan jonnekin menossa. Minä pakkaan tavarat, puen ja syötän lapset ja laittaudun itse. Kaikki mun vaivannäkö valuu kuitenkin hukkaan, kun mies ei saa itseään lähtövalmiiksi ajoissa, vaan aina myöhästytään.

    Lisäksi mies tiuskii lapsille mm. siitä, ettei saa juoda kahveja rauhassa tai jos lapsi itkee, hänelläkin menee hermot. En tiedä mistä se on väsynyt, kun suurin osa lapsiperhearjen taakasta on minun harteilla.

    • Omppu sanoo:

      Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Mieheni ei myöskään tee asioita oma-aloitteisesti, tuntuu siltä että en ole vaimo vaan työnjohtaja joka käskyttää alaisiaan. Enkä sitä haluaisi olla. Miten voi olla että aikuinen ihminen ei tajua milloin pitää imuroida, pestä pyykkiä, leikata nurmikko (kyllä, hän ei kuulemma huomaa milloin nurmikko on liian pitkä….). Meillä myös minä pakkaan lapsen tavarat, omat ja koiran kamat. Laitan kodin kuntoon ennen reissuun lähtöä, lenkitän koiran ja mies pakkaa vain omansa ja aina viime tippaan ja meillä ei koskaan minua ja lapsia odotella vaan minä olen aina lasten kanssa autossa odottamassa miestä. Äärettömän epäkunnioittavaa käytöstä minua kohtaan ja vaikka tästä olen puhunut monta kertaa niin ei vaan ymmärrä.