”Kahden erityisteinin yksinhuolehtijana elämäni täyttää 98%:sti lasten asioista huolehtiminen, ja vaikka luopuisin vielä tuosta kahdesta prosentista joka on sitä ns. omaa elämääni, ei riittäisi sekään vaan jostain suunnalta aina huudetaan jaksamaan ja tekemään lisää vaikka kaikki fyysiset, henkiset ja taloudelliset resurssit olisi käytetty loppuun siltä viikolta jo ajat sitten! Mutta yksin lastensa huoltajana sitä omaa sellaiset supervoimat, että selviää ihan mistä vaan, ainakin siitä mistä haluaa selvitä.

Yksinhuolehtija, ei yksinhuoltaja. Yksinhuolehtija on henkilö joka huoltaa, eli hoitaa, hoivaa, kustantaa ja rakastaa lapsensa yksin yhteishuoltajuudesta huolimatta, ja luojan kiitos minun tapauksessani se toinen huoltaja on saatu elämästämme pois, elämään omaa elämäänsä ja tehköön siitä nyt ihan just sellaisen minkä haluaa, koska lapset ja perhe-elämä ei ollut se hänen juttu! Vaikka kovasti hän vakuuttaakin olevansa mitä mahtavin tyyppi, se rempseä ja letkeä iskä joka ei huuda eikä käske, se huippuihminen ja oikea miehenmalli, onhan hän työssäkäyvä ja asiansa niin hienosti hoitava esimerkillinen mies.

Niin noh, vaikka asuukin nyt äitinsä luona, rikosrekisterissään vankeustuomio pahoinpitelystä ja muistaakseni olimme lasten kanssa useaan otteeseen turvakodissa kotioloja paossa… Mutta pikku juttuja! Menneitähän ei pidä muistella. Ei sitäkään miten paljon hän kavalsi iäkkäitä vanhemmiltani rahaa…

Katkeran tilityksiä, sanoo nyt joku, mutta eipä siinäkään mielipiteessä mitään väärää ole, olkoon hänen mielestään vaikkapa sitten niin. Olen itkenyt tuhansia verisiä kyyneleitä lasteni vuoksi. Oman lapsen suru, mielipaha, ikävä, pettymys, yksinäisyys ja sairastuminen on tuskallista. Ja kun voin olla vain se tuki ja turva, en voi ottaa itselleni lapseni kärsimyksiä vaikka antaisin mitä tahansa että niin voisin tehdä. Olen ollut raivoissani ja vannonut ikuista vihaa lasteni isälle, mitä hän meille teki.

Ja kuinka hän voikaan olla niin itsekäs että laittaa aina oman hyvän olonsa, oman vapaa-aikansa, oman ilonsa, oman itsensä kauas lastensa edelle ja suo tälle hänen omalle jälkikasvulleen vain sen verran mitä milloinkin on valmis antamaan eli sen noin 2 prosenttia omastaan. Ja sekin on usein niin väkinäistä ja vastentahtoista ja silloinkin lapset menevät isänsä luo vain olemaan, eipä heitä juuri sen enempää huomioida, jätetään mummon hoitoon kun pitääkin itse päästä juhlimaan tai hommaudutaan heistä jollain muulla tavoin eroon kun kyllästyttää tai haluaa tehdä kiusaa sille lähivanhemmalle, jonka viikonloppusuunnitelmat piti nyt laittaakin uusiksi, ettei vaan hällä olisi sitä pientäkään hetkeä aikaa huokaista.

Lapset ovatkin jo alkaneet osata varautua pettymyksiin ja kohta noin neljän vuoden jälkeen eivät enää kovin suurella innolla niitä isänsä tapaamisia odota. Se on niin surullista. Nuo lapset kun luottavat isäänsä. Rakastavat häntä! Mutta isän käyttäytymisestä johtuen ovat päätelleet, ettei isä juurikaan arvosta heidän pyyteetöntä rakkauttaan. On niin surullista tietää, että nuo lapsuudessa koetut hylkäämisen tunteet jättää heihin jälkensä koko loppuiäkseen ja ihan varmasti tuo hankaluutta myöhemmin heidän omiin ihmissuhteisiinsa. Tuo jo nyt.

Usein kiukuttaa kun tuo toinen laillinen huoltaja kieltäytyy jyrkästi osallistumasta mihinkään lasten kustannusten jakoon. Se, että Kela perii häneltä elatusmaksuja, omasta mielestään täysin perusteettomasti, on enemmän kuin tarpeeksi! Ryöstän häneltä vääryydellä kuukausittain hirvittävän summan rahaa oman ylellisen elämäni kustantamiseen!!! Siihen päälle ryöstän lapsilta lapsilisät!!! Nehän eivät kuulu äidille, elämiseen, vaan lapsille säästöön! Ja tästä saan säännöllisesti kuulla kunniani niin häneltä itseltään kuin lasten välityksellä lähetettynä. Ja se aika, vaiva ja polttoaineen määrä mitä häneltä kuluu tapaamisviikonloppuina lasten kuskaamiseen, onhan se täysin kohtuutonta ajaa monta kymmentä kilometriä lasten vuoksi!!! Nyt tässä vaiheessa minun varmaan kuuluisi tuntea hirveää syyllisyyttä. Mutta enpä taida tuntea.

Suunnattomasti on ärsyttänyt myös se, ettei käräjilläkään vahvistettuja tapaamissopimuksia tarvitse etävanhemman noudattaa. Kukapa häntä voisi pakottaa ottamaan lapsiaan luokseen jos hän ei ole halunnut, on ollut tärkeämpää tekemistä! Se on hänen ihan oma päätöksensä. Ja kyllä hänellä olisi mahdollisuus tavata lapsiaan myös muina aikoina, vaikkapa harrastaa heidän kanssaan, mutta sitä ei ole ainakaan koskaan tapahtunut! En voi muuta kuin harmitella ja sekin on täysin turhaa. Ei minun ongelmani ole jos hän ei osaa lukea allekirjoittamaansa sopimukseen kirjoitettua tekstiä, ei ymmärrä kellonaikoja vaan hakee ja tuo lapset miten sattuu itseään huvittamaan. On vain sääli häntä itseään kohtaan, että aikuisen, liki viisikymppisen miehen moraali on tuota luokkaa, ja ymmärryksensä ei riitä tajuamaan että kaikki se kosto ja kiusa minua kohtaan, mitä hän lapsiaan välikäsinä käyttäessään täysin tietoisesti tekee, ei satuta minua vaan pala palalta tuhoaa lapsia, heidän luottamustaan ja kunnioitustaan häntä itseään kohtaan.

Hän ei selvästikään osaa ajatella sitä etteivät nuo nyt jo 12 ja 16 vuotiaat lapset ole lapsia enää kovinkaan pitkään. Heistä on hyvää vauhtia kasvamassa aikuisia ihmisiä. Se, mitä hän oikeasti on menettänyt ja menettää on ne tärkeät hetket lasten kanssa, heidän varttuminen, heidän kanssaan vietetty aika! Mikään raha ei korvaa lasten lapsuutta! Mutta se raha ja se oman ajan käyttö on ainoa minkä hän näkee menetyksenä, ja se kertoo kyllä aika paljon. Se, että hänen tulisi noudattaa jotain sopimusta, esimerkiksi tapaamisten kellonaikoja on jo ihan liikaa vaadittu ja pienikin mahdollisuus jolla saa hallita minua on aina käytettävä hyväkseen! Ja jos hän ei tee sitä itse, sen tekee hänen uusi naisystävä. Tässä vaiheessa suuret onnittelut hänelle!

Olisihan se toki lasten ja heidän tulevaisuutensa kannalta hienoa, että isää kiinnostaisi heidän koulunkäyntinsäkin. Paljon tuhoa on tullut jo silläkin saralla muttei mitään korjaamatonta ja vaikka minä teen kaikkeni heidän koulunkäyntinsäkin suhteen niin olisihan se varmasti lasta itseään vielä lisää rohkaisevaa ja motivoivaa jos oma isä auttaisi siinä myös. Nyt ainoa ele mitä isä on koulun suhteen tehnyt on ollut jyrkkä kieltäytyminen osallistumasta heidän koulunkäyntiinsä liittyvien kustannusten maksuun. Mutta eipä siinä mitään, sekin on hänen ihan itsensä tekemä päätös, eikä siihen ole vaikuttanut minun eikä kenenkään muunkaan selittämiset ja kehotukset.

Olisi upeaa jos isä osallistuisi lapsensa harrastamiseen. Näin tekee moni tuntemani mies. Olisi kiinnostunut ja ylpeä lapsensa osaamisesta ja kehittymisestä ja harrastuksen tuomasta ilosta! Siihenkään eivät lapset ole saaneet mitään muuta vastausta isältään kuin sen ettei hänellä ole mitään aikomustakaan maksaa yhtään ratsastustuntia tai ostaa mitään harrastusvarustetta. ”Lähivanhemman tehtävä” kuten hän niin hienosti siteeraa jostain kuulemiaan viisauksia.

Noh. Kuten sanottu, aikuista ihmistä ei velvoita mikään muu kuin hän itse ja jos hän tosissaan kokee ettei lapsistaan huolenpito kuulu hänelle niin ei sitten! Jos hänen mielestään on tarpeeksi osallistuttu kun tapaa lapsiaan ehkä kerran kuukaudessa ja lupailee asioita jotka eivät koskaan kuitenkaan toteudu, niin se on sitten niin. Jos hänen mielestään hän on osallistunut lastensa terveydenhoitoon sillä että tulee raivoamaan lapsen hoitoneuvotteluun keskussairaalaan niin mikäpä siinä. Sitä minun on ihan turha kiukuta, ärsyyntyä, provosoitua, itkeä ja harmitella. Se, mitä minä voin tehdä on elää elämäämme lasten kanssa, hoitaa heidän asiat parhaani mukaan, kustannukset, koulunkäynti, terveydenhoito, harrastukset, sosiaalinen elämä, ruoka, koti, vaatteet. Kaikki. Kaikki mitä he tarvitsevat. Eikä se ole koskaan tuntunut pakottavalta velvollisuudelta vaan itsestäänselvältä, rakkaudelta lapsia kohtaan eikä mikään omassa elämässäni mene heidän edelleen.

Olen niin ylpeä itsestäni. Kaikkien vaikeuksien ja haasteiden keskellä olen voinut tarjota lapsilleni ja itselleni todella hyvän ja monessa mielessä rikkaan elämän! Paljon, paljon enemmän kuin ennen!!! Lapsiltani ei puutu mitään. Ei ainakaan rakkautta ja luottamusta. Minun tehtävä on olla välillä myös se paska mutsi, mutta ilolla otan senkin tittelin vastaan. Ja vaikka tämä elämä tuntuu liian usein niin epäoikeudenmukaiselta ja kohtuuttomalta, on tämä kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan mahtava matka! Niistäkin päivistä jotka alkoivat itkien on aina selvitty iltaan asti ja kaikista kiukuista huolimatta molemmat lapseni halaavat minua ja kertovat kuinka rakas ja tärkeä heille olen. Uskon että aikuisina he muistavat yhdessä vietetyt hetket, touhuilut ja lomamatkat, he muistavat miten äiti ”uhrasi” oman vapaa-aikansa viettääkseen senkin hetken heidän kanssaan, he muistavat mitä äiti jätti hankkimatta itselleen, että voisi ostaa heille sen mitä he tarvitsivat, ja he ovat kiitollisia.

Kirjoitan tämän tsempatakseni muita yksinhuoltajia ja – huolehtijia. Voimme loputtomiin surra, itkeä, potea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, olla alistettuja ja lopulta muuttua katkeriksi ja jatkaa loputonta taistelua epäreiluutta vastaan. Joskus taistelutkin kannattaa mutta joskus täytyy laittaa vaakakuppiin asiat ja punnita mihin kannattaa elämänsä käyttää, ja etenkin ne tärkeät vuodet lasten lapsuudessa.”

Nimim. Kerran äiti, aina äiti

Tämä kirjoitus on lähtetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Tästä et voi kommentoida vaan avata uuden aiheen

Haluatko kertoa oman tarinasi? Jonkun hyvän tai jonkun vähemmän hyvän?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

14 vastausta artikkeliin “Olen yksinhuolehtija, vaikka meillä on yhteishuoltajuus”

  • Suripahde sanoo:

    Valitettavan paljon tuntuu olevan näitä etä-isiä, joilla ne omat oikeudet menevät lapsen hyvinvoinnin edelle. Haudotaan sitä omaa katkeruutta erosta ja vanhoista asioista vielä vuosienkin jälkeen. Luulisi, että on paha olo siinä velloessa. Onneksi lapsesi ovat jo aika isoja. Se tarkoittaa, että pian sinulle vapautuu enemmän aikaa itsellesi, vaikkei Isä osallistuisikaan. Kyllähän teini-ikäiset jo hetken itsekseen pärjäävät, jos äiti haluaa käydä vaikka elokuvissa.

  • Yh sanoo:

    Minulla on ystävä jolla samantyyppinen elämäntilanne. 👍 Tsempit vaikka joskus on epätoivoinen olo. On monia miehiä/isiä jotka ovat mulkkuja omaan napaan tuijottavia. Joita ei kiinnosta osallistua lastensa elämään kun ovat vielä lapsia, tai kun on aikusia.

  • Pirjo sanoo:

    Exäni tulot 6800e kuussa brutto, yli kaksi kertaa enemmän kuin minulla. Maksoi ennen käräjiä 150e per lapsi elatuksesta. Kun saan ne lapsilisät…

  • Yh vm-73 sanoo:

    Juuri näin olen minäkin. Isä ei ole osallistunut vaatteisiin ja harrastuksiin puhumattakaan puhelimista,pleikoista ja tietokoneista. Tavannut poikaansa muutamia kertoja vuodessa kohta 17v ajan. Eipä niillä läheiset välit ole, minä koitan kasvattaa pojasta fiksun ja järkevän rakkaudella ja rajoilla.

  • Spurdonautti sanoo:

    Luojan vitun kiitos, ei ole kakaroita.

  • Yksin(kö) sanoo:

    Kyllä oli tuttu kirjoitus. Meillä myös lapsen isä osallistuu kun hänelle sopii ja jos ei sovi niin ilmoittaa vaan tekstiviestillä että en voi nyt lasta ottaa kun on menoja. Selitä siinä sitten lapselle 7 v että miksi et voi isän luo mennä.. ja kun olen joskus sanonut että pitäisi hänen sitten maksaa enemmän elatus maksuja jos ei lasta ota niin vastaus on vaan jotain selitystä miten hänellä on nyt vähän tiukkaa.. joskus olen kysynyt että voisiko hän vaihtaa päiviä tai tulla hakemaan lapsen aikaisemmin niin yleensä se ei nyt käy koska hänellä on menoja joita ei voi perua tai siirtää.. viis minun halustani lähteä vaikka elokuvissa käymään. Tällä hän haluaa vain hallita ja määräillä mitä pääsen tekemään ja milloin.. no jos asia ei tästä ala muuttumaan niin haen kyllä yksinhuoltajuutta.. asiasta on jo keskusteltu lastenvalvojan kanssa..

  • Pampula sanoo:

    Tämä kirjoitus osui ja upposi! Aivan kuin olisit kirjoittanut elämästäni.. Kaiken tuon kirjoittamasi lisäksi, oman lapseni isä arvostelee kauempaa rooliani äitinä..vähättelee, mitä olen tehnyt ja mitä teen, mistä huolehdin ja mistä en, vaikka hän itse ei huolehdi mistään.. nämä arvostelut hän kertoo tietona pojalle, totuutena äidistä. Onneksi poikani on nyt täysi-ikäinen ajatteleva nuori mies, joka sanoo isälleen miten asiat oikeasti ovat ja on myös ottanut etäisyyttä häneen, kun ei halua kuulla perusteettomia juttuja ja väheksyntää minua ja häntä itseään kohtaan. Voimia kaikille! Näissä asioissa positiivisinta on se, että lapset kasvavat ja heidän ajatusmaailmansa avartuu..he näkevät ja kokevat, kuinka asiat oikeasti ovat ja oppivat suodattamaan paskapuheista totuuden.

  • Yksi Yksin Yksinhuolehtija sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi ❤️ Kuin omasta elämästäni juuri yksinhuolehtijana. Sillä erotuksella, että lasteni isä asuu 300km päässä ja tapaamisia n.3krt/vuodessa. Ei tätä elämää ymmärrä kuin toinen saman kokenut…

  • Äiti niin yksin sanoo:

    Olipa kirjoitus, kyyneleet valuu silmäkulmasta. On kuin olisin lukenut omaa elämääni, ainut et lasten isä tapaa lapsia, kerran vuodessa yhtenä päivänä kesällä muutaman tunnin ja jouluna soittaa. Mihinkään kustannuksiin ei osallistu, hänhän maksaa elatusmaksu (kun pyytänyt apua johonkin isompaan lasten meno erään) pienin mahdollinen. Lapset 11 ja 17. Lapset ei edes tiedä missä isä asuu. Ehdimme olla yhdessä 25v,mutta viidenkympin villitys iski ja mies rakastui 23v naiseen, piti erota ja mennä silt istumalta naimisiin. No onhan hänellä nyt vaimo lapsi. Tätä jatkunut reilu 4v. Mutta minä selviän. Tsemppiä jokaiselle.

  • Vain mutsi sanoo:

    Niin ja sitten on se yksinhuolehtijan ex-puoliso joka ”haluaa olla yhteishuoltaja”, tai ainakin niin väittää kaikille. Haluaa ja osallistuu kun haluaa.

    Kertoo miten osallistuu, nyt vaikka koulu. Hänen mukaansa hän osallistuu koulunkäyntiin. Meillä on kolme lasta, kahdeksan vuotta erosta ja ei esimerkiksi ole kertaakaan saapunut yhteenkään vanhempainiltaan, kahteen vanhempainvarttiin ja yhteen arviointikeskusteluun, mutta kyllä hän OSALLISTUU!

    Kaikki pitää mennä hänen kauttaan, mutta sitten isketään kapuloita rattaisiin. Vitkutellaan ja unohdellaan, mutta hänellä on OIKEUS koska yhteishuoltajuus.

    Maksetaan miniä kelasta, koska vien tuhkatkin pesästä. Rikoin ydinperheen. Kerrotaan lapsille kuinka julma äiti oli. Halutaan väkisin viikko-viikko huoltajuus, vaikka ei kyettäisikään huolehtimaan viikkoa.

    Selitetään lapsille katteettomia lupauksia, mikään ei ole viimeisen 8vuoden aikana siltikkään muuttunut, mutta kyllä me nyt muutetaan omakotitaloon ja saatte koiran. Huoh!

    Harrastukset, mitään ei asian hyväksi tehdä. Minulle kyllä kerrotaan mitä niiden kuuluisi harrastaa. Jos lapsi innostuu jostain, niin kummasti isi-viikon jälkeen se onkin jo ihan typerää, koska isi sanoi niin. Kustannuksiin ei osallistuta, koska harrastukset on vääränlaisia. Luvataan lapsille harrastuspäivinä vaikka käynti särkänniemeen, että lapsi haluaakin tehdä jotain muuta, mutta sitten perutaankin, kun isillä on jotain tärkeämpää. Sitten minulle kiukutellaan kun olen perunut harrastuksen ja hänen on pakko päästä juuri tuona aikana luoja ties minne.

    Niin että mielummin yksinhuolehtija, kuin yhteishuoltajuus jossa toinen osapuoli haluaa vaan kiusallaan osallistua, koska hänellä on OIKEUS!

  • Myös yksinhuolehtija sanoo:

    Kiitos tästä huikeasta avoimesta tarinasta. Oli kuin omaa päiväkirjaa olisi lukenut. Tsemppiä paljon myös kirjoittajalle💕

  • Katkera äippä sanoo:

    Kuuloostaapa tutulta!
    Meillä myös samankaltainen tilanne, yhteishuoltajuus mutta minä hoidan kaiken: kuskaamiset, harrastukset, kouluneuvottelut ja kuuntelen huolet, surut ja ilot. Myös kustannukset hoidan yksin. Isä näkee lastansa kerran kuukaudessa, ei osallistu millään tavalla lapsen arkeen, saati edes kysy mitä lapselle kuuluu ja mitä hän harrastaa. Läksyissäkään ei jaksa lasta auttaa (lapsi tarvitsee paljon tukea), joten läksyt tehdään kun tulee isän luota. Tämän kaiken teen kyllä ilolla, haluan että lapsellani on hyvä olla, tottakai. Ainoa mikä tekee erittäin katkeraksi on se, että isä saa tehdä päätöksiä lapsen elämässä, jotka vaikuttavat kovasti arkeen. Esim. ei suostu siihen, että lapsi saisi lääkitystä, minkä hän todella tarvitsisi (diagnosoitu ADHD), ja tekee täten lapselle sekä minulle lisätyötä arkeen. Läksyissä menee iltaisin tunteja, koska keskittyminen on niin vaikeaa, vaikka aina on aikuinen vieressä. Ja isä pystyy tämän tekemään, koska yhteishuoltajuus. Muitakin esimerkkejä löytyisi, mutta tämä yksi vaikeimmista. Mielestäni tämä Suomen byrokratia on erittäin outo, miksi etälle annetaan niin paljon valtaa, mutta vastuuta ei tarvitse ottaa jos ei halua? Naurettavaa sanon minä. Ja tämäkin lääke kielletään vain sen takia, että saa kiusattua minua, vaikka ei ymmärrä että kiusaa enemmän lasta.

    • Minä sanoo:

      Hae yksinhuoltajuutta, kirjoita kaikki epäkohdat syyksi. Jo pelkästään lääkkeen kieltäminen on syys, koska lääke auttaisi varmasti lapsen elämää ADHDn kanssa kotona ja koulussa. Jos saat yksinhuoltajuuden, niin sen jälkeen päätät lapsen asioista yksin.

    • Körömölli sanoo:

      Aloittajan kirjoitus täyttä asiaa! Kiitos!
      Lääkityksen voi aloittaa lastensuojelullisin perustein ilman toisen huoltajan suostumusta. Tsemppiä!