Eroperheen vanhempana arki ei ole arkea. On vain jatkuvaa muutostilaa. Elämä on yhtä erikoistilannetta päivästä ja viikosta toiseen. Joko on yksin ilman lapsiaan tai sitten on yksin lastensa kanssa. Ikinä ei oikein pääse rauhoittumaan. Että nyt elämä olisi tällaista ja arki olisi samanlaista viikosta toiseen.

Lasten kanssa oleminen yksin ilman toisen aikuisen apua ja tukea on haastavaa. Kaikki on tehtävä itse. Itseasiassa sehän on samanlaista kuin yksinhuoltajan arki. Se aika, kun lapset ovat kotona, silloin tekee ihan kaiken yksin ja itse ja kantaa vastuun ihan kaikesta yksinään.

Ei ole mahdollisuutta saada sitä pientä hengähdystaukoa, jota vaikkapa juoksulenkki ulkona tai oma harrastushetki toisi. Kun ne lapset ovat siinä koko ajan. Ei ole toista, jolle antaa hetkeksi vastuu lasten hoitamisesta.

Ja sitten tulee se päivä ja se hetki, kun lapset lähtevät toiselle vanhemmalleen. Korvissa soi edelleen viikon aikana kuultu: huudot, itkut, naurut. Seinissä kaikuu lasten äänet. Korvilla menee aikaa tottua siihen hiljaisuuteen, joka kotiin laskeutuu sen jälkeen, kun auton perävalot ovat hävinneet ja lapset menneet.

Kuva Ben White.

Alkaa vaihe, jota kutsun katkeransuloiseksi. Saa sitä omaa aikaa ja hiljaisuutta, jota on huutanut ja kaivannut mielessään koko lapsiviikon ajan. Mutta se vaihe ei olekaan kiva. Se onkin aika kamala. Ei osaakaan nauttia. Koti huutaa hiljaisesti. Jotain puuttuu! Lapset!

Lastenhuoneen ovi on kiinni. Ei sitä uskalla avata. Huoneessa tulisi vastaan lasten tuoksu, muistot heidän äänistään ja leikeistään. Hajallaan olevat lelut kertoisivat siitä, että niiden leikittäjä puuttuu. Ikävä lyö vasten kasvoja.

Joskus haistelen pienemmän poikani unilelua, sen tuttua, rakasta tuoksua. Ikävä puristaa sydäntä. Vanhemman poikani jutut pyörivät mielessä. Miten hänellä nyt menee siellä koulussa? Tekisi mieli laittaa viestiä viestin perään: olen täällä kyllä, vaikka en aina fyysisesti läsnä. Toivottavasti hän tietää sen.

Ja se syyllisyys. Syyllisyys siitä, ettei ole lapsensa kanssa, painaa usein, joskus jopa sietämättömän paljon. Ja koti tuntuu tyhjältä, yksinäisyys ahdistaa rintaa. Sitä pyörii usein päämäärättömästi huoneesta toiseen ja ei oikein osaa keskittyä mihinkään. Nyt olisi se hetki, jota on halunnut moneen otteeseen edellisen viikon aikana. Mutta se, mitä tunteekin, on ikävä, syyllisyys ja yksinäisyys.

Ei erovanhemman elämä aina ole sitä kuuluisaa omaa aikaa, hurjaa biletystä ja tyhjästä, siististä kodista nauttimista. Ikävä omia lapsia kohtaan on suuri. Syyllisyys painaa yllättävän kovaa. Olenko jotenkin huonompi kuin muut vanhemmat? En osannutkaan pitää perhettä koossa. En olekaan joka hetki lapsilleni läsnä. Oman itsensä ruoskinta sattuu joskus enemmän kuin kenenkään ulkopuolisen rumatkaan sanat.

Ja sitten toisaalta: voi luoja se oma aika on joskus ihanaa! Saa levätä rauhassa. Lapsi uhmailee jossain muualla. Kun tulee töistä kotiin, saa heittäytyä sängylle. Yksin. Kukaan ei hypi päällesi, vaadi ruokaa, vaipanvaihtoa tai yhtään mitään muutakaan. Jos siivoaa, koti pysyykin siistinä eikä näytä sekunnin päästä kuin pommi olisi räjähtänyt keskellä olohuonetta. Ja voi lähteä spontaanisti juoksulenkille, syömään ulos tai vaikkapa lasilliselle. On vapaa lähtemään.

Siksi voisinkin sanoa, että vuoroviikkovanhemman elämä on täynnä ristiriitaisuuksia. Iloisia jälleennäkemisiä, halauksia, suukotteluja, onnen tunnetta. Sen jälkeen väsymistä, ahdistumistakin, raskasta yksinään arjen pyörittämistä, sen jälkeen jälleen vapautta olla yksin, yksinäisyyttä, yksinolosta nauttimista, ikävää. Onko ihme, että useat erovanhemmat kuormittuvatkin henkisesti, vaikka itse ero vaikeuksineen olisi jo käsitelty?

Nimim. Yhteishuoltaja

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “Millaista on eroperheen arki?”

  • 24/7 "yhteishuoltaja" sanoo:

    Ei minusta ollut vuoroviikkomutsiksi. Lapsi reagoi paikan vaihtoa liikaa. Lapsi reagoi jopa joka toinen vkl tapaamisissa paikanvaihtoa sinne viikon puoleenväliin, kuten joku täällä kommentoi. Lapsen reagoinnin lisäksi olisi pitänyt jaksaa exän keskenkasvuisuus. Ei hyvää päivää! Olemme päätyneet lopulta isätapaamisten lopettamiseen. On tietenkin rankkaa hoitaa lasten asiat yksin mutta vielä rankempaa oli vuorottelu! Meidän tapauksessa isällä oli pitkä rikelista minua vastaan myös. Sekin vaikeutti asioita. Nyt on jokseenkin tasapainoinem tilanne. Jos ei ne tapaamiset toimi niin sitten ne ei vaan toimi!

  • Anski sanoo:

    Ja kukaan vertaa yksinhuoltajan arkeen, kiitos!
    Totaaliyh:na pistää pahasti korviin kuinka on niin rankkaa kun taas me jotkut tehdään ilman vapaita 24/7 koko ajan yksin.

  • Realisti sanoo:

    Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta nämä samat asiat myös isä kokee vuorovanhemmuudessa.. + tosiaan vielä sen yleisen asenteen tuomat loukkaukset, kun suuri osa ahdasmielisistä ja itsekeskeisistä ihmisistä eivät vaan ymmärrä ettei se välttämättä ole isän vika, että lapset ”joutuvat” vaihtamaan asuntoa esim. Kerran viikossa eikä mies ole yhtään sen huonompi vanhempi kuin nainenkaan, osaamme mekin kyllä kokata ja letittää, kuunnella ja hoivata yms.

  • Anteeksi etten ollut parempi äiti sanoo:

    Vuoroviikot oli lapsille todella rankkoja ja aina isältä palattuaan nuorin tyttö reagoi voimakkaasti, pureskeli vaatteitaan jne. Kun se vaihtui jokatoisen viikon tapaamisiin, minä kuormituin liikaa sillä isä käänsi selkänsä meille ja aiheutti vain vaikeuksia. Vaikka itse valitsi oman elämänsä ja asuinpaikkakuntansa niin ettei vuoroviikot enää voineet onnistua.

    Nyt lapset ovat jo nuoria ja omilla aivoillaan ajattelevia, isästään vieraantuneita upeita ihmisiä. Olen monet itkut itkenyt, mutta kaikkeni tehnyt, jotta heillä olisi hyvä lapsuus ja nuoruus. Yksin se vaan on ja oli liian rankkaa ja mielenterveystyötä on oman jaksamisen puolella tehtävänä vielä vuosiksi eteenpäin.

  • Raskasta on tääkin sanoo:

    Vuoroviikkovanhemmuus on varmasti juuri noin rankkaa henkisesti, se syyllisyys on oikein kansantauti. Vaatii siis yhtä suurta sitoutumista molemmilta vanhemmilta tämä viikko-viikko systeemi, mistä toki pisteet isälle. Jotenkin mietin sitä myös lasten kannalta, paljonko he väsyy.

    Viikossa äiti saa ladattua itsensä jotta jaksaa taas seuraavan viikon,se on kiva tietenkin.

    Perinteisemmän jokatoinenvkl-tapaamisrytmin kautta taas omakohtaisesti koen että se 2 päivää 2 viikon välein ei riitä tasaamaan oloa. Myöskään 2pv 2 viikon välein ei riitä etävanhemmalla pitämään tuntumaa lastenhoitoon, ja ne viikonloput ovat usein villiä viidakkoa, josta lapset tulevat kotiin väsyneinä, ja esim seuraava kouluviikko voi mennä puoleenväliin saakka selvitessä edellisestä etäviikonlopusta.

    Kun päädytään eroon tilanteessa jossa on lapsia, koen että voittajia ei ole. Mutta niin vaan käy monille tässä elämässä,sekin on fakta. Niillä korteilla sitten pelataan.

  • 24/7 sanoo:

    Helppoa olisi. T. Erityislapsen totaaliyksinhuoltaja