Olen yksinhuoltaja, vaikka olen naimisissa
Avioliitto ja lapset ovat aina riski. Koskaan ei voi tietää, mitä saa – tai mitä elämä heittää eteen. Mutta kun perhe perustetaan, yleensä oletetaan että vanhemmuus jaetaan ja eteenpäin mennään yhdessä. Esimerkiksi sairaus voi muuttaa tämän niin, että naimisissa olevasta tulee käytännössä yksinhuoltaja.
Kuinka pitkälle puolison sairautta ja jaksamattomuutta pitää ymmärtää? Saako liitosta lähteä, jos puolisolla on tavallaan syy olla auttamatta, mutta tilanteeseen katkeroituu ja väsyy? Sitä miettii tämä äiti, jonka puoliso sairastui juuri ennen esikoisen syntymää:
”Olemme olleet mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä. Aloimme seurustelemaan 15-vuotiaina, ja olemme molemmat ensimmäisessä pitkässä parisuhteessa. Aina olemme menneet vähän minun patistamanani eteenpäin. Minä kosin, minä aloin puhua lapsista ja asunnon ostosta. Kaikki nämä toteutuivat.
Me kasvoimme yhdessä vanhemmiksi, sitä ennen opiskelimme ammatit. Elämämme oli ihan mukavaa, kunnes juuri ennen esikoisemme syntymää miehelle tuli eräs tuki- ja liikuntaelinsairaus. Sairaus johti moniin operaatioihin. Mies oli jatkuvasti kipeä ja sairaslomalla.
Minä pyöritin täysin yksin kodin ja lapsen, myöhemmin molemmat lapset (Kyllä! Kuinka hullu saa olla että tekee siinä tilanteessa toisen!). Miehen elämä alkoi pyörimään sairastamisen ympärillä. Minä en enää tiennyt milloin hän oli kipeä, ja milloin vain vieraantunut elämästä perheenä minun ja lasten kanssa.
Meitä oli minä ja lapset. Ja sitten oli mies. Elin lasten kanssa yksinhuoltajan arkea, vaikka kotona oli puoliso. Toisinaan sain apua perhetyöltä.
Vieläkin jostain syystä kitkutamme tässä samassa tilanteessa. Miehen sairastamistilanne on stabiili, kipuja hänellä on ja tulee aina olemaan. Niiden kanssa hän on oppinut elämään, ja avuksi on löytynyt oikeanlainen lääkitys.
Mies käy nykyään töissä, mutta hän nukkuu lähes kaiken muun ajan. Toimin edelleen lasten kanssa yksin. Elämme kokonaan omaa elämämme, ja mies omaansa. Ainoa asia joka parisuhteessamme toimii on seksi.
Puhuminen ei muuta meidän tilannettamme, eikä mikään muukaan. Olen katkeroitunut tähän yksinhuoltajuuteen, siihen että teen aivan kaiken yksin. Tilanne tuntuu erittäin epäreilulta. Eroaminen tuntuu silti vaikealta pelkästään jo ajatuksena, vaikka tiedostan että hukkaan elämäni täysin jäämällä tähän suhteeseen.”
Nimim. Naimisissa ja yksinhuoltaja
P.S. Mistä tietää, milloin on aika erota?
Tämä teksti on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeella. Kerro sinäkin tarinasi tai lähetä keskustelunavaus alla olevalla lomakkeella. Valitsemme kirjoitukset ja palkitsemme julkaistuista Huono Äiti -kirjalla.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
En osaa kommentoida muuta kuin että myös miehesi tilanne on huolestuttava. Ei ole normaalia (vaikka olisikin pitkäaikaisaairaus), että nukkuu kaiken vapaa-ajan. Voisiko miehesi tehdä osa-aikatyötä tai voisiko hänellä olla muuten soviteltavat työajat? Näin hän voisi olla enemmän perheellenne läsnä
Kyllä se itseasiassa on hyvinkin normaalia monissakin sairauksissa.
Sitä tässä kirjoituksessa ja kommenteissa vaan mietin että miten sen eroamisen ajatellaan elämää kohentavan. Nyt seksi sujuu ja se on minusta aika olennainen tieto ja kertoo paljon parisuhteen tilasta muillakin tasoilla. Kirjoittaja kokee nyt ”yksinhuoltajuuden” raskaana mutta entä eron jälkeen, sittenkö on helpompaa? Miten huoltajuus käytännössä jaettaisiin kun kerran toinen on sairas eikä jaksa? Luultavasti niin että lapset olisi naisella ja mies maksaisi elatusmaksuja, ehkä jaksaisi olla viikonloppuisä. Miten tämä vertautuu taloudellisesti siihen että nyt mies asuu kotona ja tuo koko palkkansa talouteen mukaan. Sen verran materialisti olen että kannattaa talouspuoltakin miettiä ennen kuin alkaa jakaa lusikoita. Ja onko lasten mielipidettä kysytty, tai eihän sitä yleensä kysytä vaikka he siitä erosta pisimpään seurauksia kantavat. Heillä ei nyt ehkä ole ollenkaan sellainen tunne että perheessä on jotain vikaa, paitsi ehkä väsynyt ja kiukkuinen äiti. Menkää yhdessä johonkin perheterapiaan, ero on viimeinen vaihtoehto kun kaikki muut konstit on kokeiltu, ellei eron syy ole väkivalta, alkoholismi tai muu oikeasti vaarallinen syy.
Kyllä mulla ainakin koheni, kun ei ollut lasten lisänä enää miestä huolehdittavana. TODELLA paljon. Lapset käy siellä joskus ja elatukset saan kelalta.
Tottumalla tilanteeseen, miettimällä muiden hyvinvointia, lasten parasta, ja kun ero on tuntematon vyöhyke, jää ihminen parisuhteeseen, jossa ei voi hyvin. Tein näin parikymmentä vuotta, miehelläni oli maanis-depressiivisyyssairaus, jota kukaan ei huomannut. Se alkoi hitaasti, hän vetäytyi, satunnaiset hypomaniat toivat hänet outona joukkoomme. Halusin erota, mutta en pystynyt. Heikko, kiltti, epävarma, pelkuri, varmaan sitä kaikkea, vai yritinkö vain selviytyä.
Sairaus paheni ja sain lähdettyä, yksi lapsi mukanani. Millä voimilla lähdin? Veli auttoi muuttamaan, tuki joka päivä muuttoon asti. Ystävät. Minä itse, jotenkin näin.
Vuosia on vierinyt, lapset omillaan. Syyllisyyttä siitä, mitä aiheutin heille, kun en aiemmin lähtenyt, on hedelmällistä pohtia. Jälkiviisaus auttaa yhtä paljon kuin tyhjä pankkitili.
Lapsen psyykelle on haitallista olla mieleltään sairaan, tai muutenkaan sairaan vanhempansa lähellä. Ystävättäreni mies halusi kuolla kotona. Hänellä oli syöpä. Jälkikäteen ystävättäreni sanoi, että mies olisi pitänyt viedä kuolinhoitoon ajoissa, lasten oli raskasta katsoa kaatuilevaa ja nääntyvää isää. Tai äitiä.
Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi tullut erota jo aikaisemmin. Itseni ja lasten vuoksi. En vain osannut/jaksanut/uskaltanut.
Inhimillisyys on astunut mieleeni, olin rohkea, kun erosin Elämä alkoi hiljaa sujua, oli helpompi elää arkea. Lapset voivat hyvin. Tämä on minun elettyä elämääni. Näin se on mennyt ja hyvin on mennyt.
Kaikkeen tottuu, myös siihen että puoliso ei olekaan enää puoliso vaan lapsi. Muutos tuli pikkuhiljaa joten sokeuduin sille. Ehkä näin myös sulla
Rakastaa, hoivata ja hoitaa puolisoa omaishoitajana ilman todellista omaishoitajan roolia. Ja samalla rakastaa, hoivata ja hoitaa perhettä ja oma työ.
Jos on taakkaa sairastuneellakin, sitä on myös kaikesta vastuun kantajallakin.
Itse en haluaisi olla hoivattavana toisen ihmisen elämän kustannuksella.
Mene ja elä, kun vielä voit ja pyydä ammattiapua miehellesi, jos tilanne sitä vaatii. Hae apua myös itsellesi.
Et ole miehesi äiti.
Jotkut naiset ja miehet toimivat kuolemaan asti puolisonsa omaishoitajana. Jotkut taas eivät. Meitä on moneksi.
Mitä tapahtuisi, jos lapsesi tai vaikka äitisi sairastuisi parantumattomasti? Hylkäisitkö hänetkin?
Voin kertoa aivan päin vastaisenkin esimerkin aiheesta eli, kun seksi toimii jopa niin huonosti, että se on melkein jo hengenvaarallista. Kyllä se käsittääkseni kahden ihmisen yhteensopivista kemioista kertoo, että seksi sujuu. Ei se ihan itsestään selvää ole, että löytää vierelleen vielä toisenkin henkilön jonka kanssa myös seksi sujuu. Mutta onhan se tietysti vähän ikävää sanoa, että näin ne kortit nyt jaettiin, että repii nyt sitten siitä. Jos kerran tuntee olonsa epämukavaksi yleensä ottaen suhteessa. Toisaalta onhan sitä vertaistukeakin mahdollista hakea, jos kerran on yhteiset lapsetkin. Vaikka naispuolisia kavereita joilta saisi apua ja tukea elämään yleisesti ottaen. Punaisen ristin kaveritoimintaa yms. Alkaa pian varmaan olemaan harvinaisuus nimittäin perhe jossa on äiti, isä ja yhteiset lapset. Vaalisin kyllä ehkä itse sitä, itsellä kun on pieninä sirpaleina nämä kaikki elämät haalittu ja koottu ympärille. On sellaista vähän niinkuin välähdyksenomaista kaikki, paikat ja ihmiset vaihtuu ihan villiin tahtiin ja lasten isejä ei tunne tai ei juurikaan tunne…
Puolisoni sairastui mieleltään, ei suostunut hakeutumaan psykoterapiaan…Oli kyllä aina ollut epätasapainoinen, mutta välillä meni paremmin. Minä olin aina kantanut vastuun kaikesta..
Lopulta halusi muuttaa erilleen ja sittenkin tulla takaisin. En voinut uhrata omaa ja lapseni elämää tällaiseen, oli pakko valita, vaikka oli tuskallista… Hän ei kuitenkaan ollut enää se sama ihminen ja hoitamaton mielenterveysongelma vain paheni pahenemistaan… Pidämme yhteyttä ja olemme joten kuten väleissä, mutta katsoin tilannetta liian kauan ja nyt on vaikea päästä yli katkeruudesta. Kaiken olisi voinut korjata oikealla hoidolla.
Kannattaa itse hakeutua terapiaan niin saa puolueetonta apua tilanteeseen ja voimia päätöksentekoon. Sain itse apua perheneuvolasta.
Itse olet nämä kaikki asiat halunnut niinkuin itse sanoit, joten kyllä olet kamala ihminen ellet nyt jaksa! Ja tekstistäsi huokuu itsekkyys, jos eroatte et ole millään tavalla soveltuva huoltajaksi
Ihminen ei asioita halutessaan voi tietää, mihin omat voimavarat todellisuudessa riittävät. Ei se mene niin, että on kun on halunnut lapsia, osaa ennustaa, millaista on olla vanhempi ja sellaisen henkilön puoliso, jolla on pitkäaikaissairaus.
Parempi jaksaa, kunnes on itsekin avun tarpeessa, ellei ole jo vai hakea ulkopuolista apua ja huolehtia lapsensa hyvinvoinnista huolehtimalla omasta hyvinvoinnistaan?
Me emme ole puolisoidemme huoltajia, mutta lapsistamme meillä on vastuu.
Ja mieheltä ei ole yhtään itsekästä, sairaus oikeuttaa käyttäytymään miten tahtoo?
Aloittaja kirjoitti että loppuelämän sairaus, jonka kanssa puoliso oppinut elämään, joten kyse ei ole sairaan ihmisen hylkäämisestä.
Avioliitto on KAHDEN ihmisen välinen parisuhde. Perheessä on vanhempi/a ja lapsi/a, joista ensimmäiset huolehtii jälkimmäistä.
Jos kummankaan tunnusmerkit ei täyty, niin miksi aloittajan pitäisi jaksaa jatkaa, kun puoliso on luovuttanut aikapäiviä sitten molempien suhteen?
Se ”tahdon” ja ”amen” koskettaa molempia yhtälailla.
Tuttu tunne minulle myös aikanaan kun olin vielä naimisissa ja lapset pieniä. Heidän isänsä hylkäsi heidät jo lapsena ja.minut myös. Hän eli omaa elämäänsä ja minä lasten kanssa toista elämää. Isä vain haukkui ja huusi, isäksi hänestä ei koskaan ole ollut. Kunnioitus vanhempina on mielestäni ansaittava lapsilta, on oltava arvostus lapsia kohtaan jotta he voivat kunnioittaa vanhempiaan. Nyt aikuiset lapseni eivät halua olla isänsä kanssa missään tekemisissä, koska hän hylkäsi meidät jo ajat sitten. Hän tuhosi henkisesti perheensä. Nyt yritämme selvitä eteenpäin.
Voin kuvitella miltä miehestäsi tuntuu.
Mun liitossa mä olen se sairas. Mulla on nivelsairaus, joka on toisinaan liki invalidisoiva. Vuosien hoidon ja sairauden opettelun jälkeen olen jälleen työelämässä, joskus sairaslomalla. Joskus taas pystyn vetämään työpäivän ja kotona en sitten muuta jaksakaan kuin nukkua. Pahimpina päivinä mies auttaa mua pukeutumaan, käyttää mut suihkussa ja vessassa. Olen avusta kiitollinen, ja kiitän. Hän on nähny mut liikuntakyvyttömänä eikä ikinä ole osaansa valittanut,mun osaa kyllä. Eikä ole kyllä ole sanonut että parane tai erotaan. Meillä on hyvin tiivis ja lämmin suhde-osaltaan mun sairaus on lähentänyt meitä entisestään ja puheyhteys ei oo koskaan kiinni.
Jäi vielä kiinnostamaan että onko teillä siis lapsia, jotka miehesi myös hoitaa kokonaan?
Silloin kun en pysty hoitamaan niin kyllä hän hoitaa. ❤️
Lähde menemään, seksiä saat muualtakin, ilman kaikkea muuta tuota raskasta taakkaa.
Lapsetkin sopeutuvat ja saat oman elämäsi takaisin.
Kirjoituksesi tuntuu tutulta. Elin aika vastaavassa tilanteessa melkein kynmenen vuotta. Rakas mieheni sairastui etenevään sairauteen joka muutti hänet eri ihmiseksi. Yritin, sinnittelin, hoivasin. Havahduin että minusta oli tulossa surullinen, tavallisille perheille kateellinen, katkera keski-ikäinen nainen joka ei haaveillut enää mistään. Oli myönnettävä ettei minusta ollut pienen lapsen äitinä myös mieheni omaishoitajaksi. Olin varmasti myös aika kurja vaimo viimeisinä aikoina. Vain lapsen kanssa oli mukavaa ja lomat mietin miten paljon voimne olla poissa kotoa jossa vain ahdisti.
Pohdin eroa pitkään ja lopullinen päätös ja käytännön järjestelyt sujuivatkin todella helposti. Riidat- kiukutteluni loppuivat kuin seinään, lapsi tapaa isäänsä säännöllisesti, asumme lähekkäin ja yhdessä voimme mennä joulujuhliin yms. Osa läheisistä ei ymmärtänyt, suurin osa kyllä. Nyt uusperheessä elo ei aina ole mutkatonta mutta muistan kyllä mieheni kiittää ja arvostaa arkeen osallistumista. Elämä on saanut auringon uudelleen ja on ihanaa olla myös nainen, ei vain äiti ja hoitaja. Toivotan sinulle jaksamista ja rohkeutta tehdä omat ratkaisusi.
Melko samanlainen tilanne ”takana”. Pyöritin yksin arkea lasten kanssa yli kymmenen vuotta, mies sairastui ennen esikoisen syntymää, osallistuminen yhteiseen elämään väheni tasaisesti loppua kohti. Oma-aloitteisuus miehellä pyöreä nolla.
Lopulta hän alkoi lääkitä itseään alkolla ja erohan siinä tuli. Hirvän riitelyn seurauksena hän itse lähti, ei jaksanut eikä halunnut perhe-elämää enää. Parin kuukauden päästä halusi takaisin, en huolinut enää.
Välillä on raskasta näinkin, mutta huomattavasti selkeämpää. Teen kaiken itse ja asiasta ei tarvitse neuvotella. Erosta on kohta vuosi ja nyt voi sanoa että olen enimmäkseen tyytyväinen 🙂 Voimaa ja rohkeutta sinulle.
Mielestäni voisi olla aika harkita niinkin ikävää asiaa kuin eroa. Jos miehesi sairaus on koko loppuelämän pituinen, sinun täytyy miettiä, haluatko uhrata omasi kokonaan vain pitääksenne liitosta kiinni. Miehesi varmasti tuntee huonoa omaatuntoa siitä ettei pysty osallistumaan perheen hommiin, eli ero voisi ainakin pidemmällä tähtäimellä olla hänellekin helpotus. Itse toki koet varmasti että eroa tulisi hirveästi selitellä muille ja kaikki eivät sitä välttämättä ymmärtäisikään, mutta uskon, että ennen pitkää katkeroidut tilanteeseen, eikä silloin lapsillakaan enää ole mukavaa. Voimia vaikeaan tilanteeseen, ei varmasti ole helppoa!
Kyllähän se varmasti epäreilulta tuntuu ja jos vielä vertaa tuttujen/muiden elämään missä mies pystyy osallistuun kaikkeen, vieläkin katkerammalta. Ymmärrettävää. Mutta.. Oletko ajatellut miehesi kannalta asiaa? Ehkäpä hänestäkin tuntuu epäreilulta saada sairaus, katkeralta kun ei pysty osallistuun kivuiltaan/väsynykseltään. Ei hänkään varmaan tällaista elämää tilannut eikä hänellä ole valinnan varaa esim lähteä suhteesta ja yrittää saada jotain parempaa muualta kuin sinulla. Nämä on raskaista asioita enkä toki tunne miestäsi/elämääsi. Surullista kummankin puolesta. Sinulla on kuitenkin terveys mitä miehelläsi ei ole. Eikö teillä ole enää mahdollisuutta lähentyä tunne tasolla, joskus siitäkin on paljon apua jos tietää että toinen on hengessä mukana vaikka ei konkreettisesti pystyisikään osallistuun. Tietäisi kuitenkin että toinen arvostaa ja on tukena henkisesti lasten kasvatuksessa ym elämässä vaikka välillä yksin tehdessä ja hoitaessa väsyttäisikin. Voimia sinulle ❤️
Mies ei ole naisen lapsi. Jokaisella on yksi oma elämä. Miksi naisen pitäisi kuluttaa se miehen loisiessa taustalla yhteisessä kodissa? Ei keskustelu mitään auta jos toinen jatkaa siitäkin eteenpäin yksinhuoltajana yhteisessä kodissa.
#yolo