Avioliitto ja lapset ovat aina riski. Koskaan ei voi tietää, mitä saa – tai mitä elämä heittää eteen. Mutta kun perhe perustetaan, yleensä oletetaan että vanhemmuus jaetaan ja eteenpäin mennään yhdessä. Esimerkiksi sairaus voi muuttaa tämän niin, että naimisissa olevasta tulee käytännössä yksinhuoltaja.

Kuinka pitkälle puolison sairautta ja jaksamattomuutta pitää ymmärtää? Saako liitosta lähteä, jos puolisolla on tavallaan syy olla auttamatta, mutta tilanteeseen katkeroituu ja väsyy? Sitä miettii tämä äiti, jonka puoliso sairastui juuri ennen esikoisen syntymää:

”Olemme olleet mieheni kanssa 15 vuotta yhdessä. Aloimme seurustelemaan 15-vuotiaina, ja olemme molemmat ensimmäisessä pitkässä parisuhteessa. Aina olemme menneet vähän minun patistamanani eteenpäin. Minä kosin, minä aloin puhua lapsista ja asunnon ostosta. Kaikki nämä toteutuivat.

Me kasvoimme yhdessä vanhemmiksi, sitä ennen opiskelimme ammatit. Elämämme oli ihan mukavaa, kunnes juuri ennen esikoisemme syntymää miehelle tuli eräs tuki- ja liikuntaelinsairaus. Sairaus johti moniin operaatioihin. Mies oli jatkuvasti kipeä ja sairaslomalla.

Minä pyöritin täysin yksin kodin ja lapsen, myöhemmin molemmat lapset (Kyllä! Kuinka hullu saa olla että tekee siinä tilanteessa toisen!). Miehen elämä alkoi pyörimään sairastamisen ympärillä. Minä en enää tiennyt milloin hän oli kipeä, ja milloin vain vieraantunut elämästä perheenä minun ja lasten kanssa.

Meitä oli minä ja lapset. Ja sitten oli mies. Elin lasten kanssa yksinhuoltajan arkea, vaikka kotona oli puoliso. Toisinaan sain apua perhetyöltä.

Vieläkin jostain syystä kitkutamme tässä samassa tilanteessa. Miehen sairastamistilanne on stabiili, kipuja hänellä on ja tulee aina olemaan. Niiden kanssa hän on oppinut elämään, ja avuksi on löytynyt oikeanlainen lääkitys.

Mies käy nykyään töissä, mutta hän nukkuu lähes kaiken muun ajan. Toimin edelleen lasten kanssa yksin. Elämme kokonaan omaa elämämme, ja mies omaansa. Ainoa asia joka parisuhteessamme toimii on seksi.

Puhuminen ei muuta meidän tilannettamme, eikä mikään muukaan. Olen katkeroitunut tähän yksinhuoltajuuteen, siihen että teen aivan kaiken yksin. Tilanne tuntuu erittäin epäreilulta. Eroaminen tuntuu silti vaikealta pelkästään jo ajatuksena, vaikka tiedostan että hukkaan elämäni täysin jäämällä tähän suhteeseen.”

Nimim. Naimisissa ja yksinhuoltaja

P.S. Mistä tietää, milloin on aika erota?

Tämä teksti on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeella. Kerro sinäkin tarinasi tai lähetä keskustelunavaus alla olevalla lomakkeella. Valitsemme kirjoitukset ja palkitsemme julkaistuista Huono Äiti -kirjalla.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

4 vastausta artikkeliin “Olen yksinhuoltaja, vaikka olen naimisissa”

  • Leppis sanoo:

    Kirjoituksesi tuntuu tutulta. Elin aika vastaavassa tilanteessa melkein kynmenen vuotta. Rakas mieheni sairastui etenevään sairauteen joka muutti hänet eri ihmiseksi. Yritin, sinnittelin, hoivasin. Havahduin että minusta oli tulossa surullinen, tavallisille perheille kateellinen, katkera keski-ikäinen nainen joka ei haaveillut enää mistään. Oli myönnettävä ettei minusta ollut pienen lapsen äitinä myös mieheni omaishoitajaksi. Olin varmasti myös aika kurja vaimo viimeisinä aikoina. Vain lapsen kanssa oli mukavaa ja lomat mietin miten paljon voimne olla poissa kotoa jossa vain ahdisti.
    Pohdin eroa pitkään ja lopullinen päätös ja käytännön järjestelyt sujuivatkin todella helposti. Riidat- kiukutteluni loppuivat kuin seinään, lapsi tapaa isäänsä säännöllisesti, asumme lähekkäin ja yhdessä voimme mennä joulujuhliin yms. Osa läheisistä ei ymmärtänyt, suurin osa kyllä. Nyt uusperheessä elo ei aina ole mutkatonta mutta muistan kyllä mieheni kiittää ja arvostaa arkeen osallistumista. Elämä on saanut auringon uudelleen ja on ihanaa olla myös nainen, ei vain äiti ja hoitaja. Toivotan sinulle jaksamista ja rohkeutta tehdä omat ratkaisusi.

  • Fox sanoo:

    Melko samanlainen tilanne ”takana”. Pyöritin yksin arkea lasten kanssa yli kymmenen vuotta, mies sairastui ennen esikoisen syntymää, osallistuminen yhteiseen elämään väheni tasaisesti loppua kohti. Oma-aloitteisuus miehellä pyöreä nolla.

    Lopulta hän alkoi lääkitä itseään alkolla ja erohan siinä tuli. Hirvän riitelyn seurauksena hän itse lähti, ei jaksanut eikä halunnut perhe-elämää enää. Parin kuukauden päästä halusi takaisin, en huolinut enää.

    Välillä on raskasta näinkin, mutta huomattavasti selkeämpää. Teen kaiken itse ja asiasta ei tarvitse neuvotella. Erosta on kohta vuosi ja nyt voi sanoa että olen enimmäkseen tyytyväinen 🙂 Voimaa ja rohkeutta sinulle.

  • Ero sanoo:

    Mielestäni voisi olla aika harkita niinkin ikävää asiaa kuin eroa. Jos miehesi sairaus on koko loppuelämän pituinen, sinun täytyy miettiä, haluatko uhrata omasi kokonaan vain pitääksenne liitosta kiinni. Miehesi varmasti tuntee huonoa omaatuntoa siitä ettei pysty osallistumaan perheen hommiin, eli ero voisi ainakin pidemmällä tähtäimellä olla hänellekin helpotus. Itse toki koet varmasti että eroa tulisi hirveästi selitellä muille ja kaikki eivät sitä välttämättä ymmärtäisikään, mutta uskon, että ennen pitkää katkeroidut tilanteeseen, eikä silloin lapsillakaan enää ole mukavaa. Voimia vaikeaan tilanteeseen, ei varmasti ole helppoa!

  • Vaimo minäkin sanoo:

    Kyllähän se varmasti epäreilulta tuntuu ja jos vielä vertaa tuttujen/muiden elämään missä mies pystyy osallistuun kaikkeen, vieläkin katkerammalta. Ymmärrettävää. Mutta.. Oletko ajatellut miehesi kannalta asiaa? Ehkäpä hänestäkin tuntuu epäreilulta saada sairaus, katkeralta kun ei pysty osallistuun kivuiltaan/väsynykseltään. Ei hänkään varmaan tällaista elämää tilannut eikä hänellä ole valinnan varaa esim lähteä suhteesta ja yrittää saada jotain parempaa muualta kuin sinulla. Nämä on raskaista asioita enkä toki tunne miestäsi/elämääsi. Surullista kummankin puolesta. Sinulla on kuitenkin terveys mitä miehelläsi ei ole. Eikö teillä ole enää mahdollisuutta lähentyä tunne tasolla, joskus siitäkin on paljon apua jos tietää että toinen on hengessä mukana vaikka ei konkreettisesti pystyisikään osallistuun. Tietäisi kuitenkin että toinen arvostaa ja on tukena henkisesti lasten kasvatuksessa ym elämässä vaikka välillä yksin tehdessä ja hoitaessa väsyttäisikin. Voimia sinulle ❤️