Saako puoliso muuttua?
Egitrippi laulaa ”Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot…”
Laulussa tuo lause kuulostaa järkevältä, mutta aloin silti yhtenä iltana miettimään asiaa. Haluaisinko oikeasti puolisoni harrastavan edelleen mopon rassaamista, ostarilla hengailua ja bilettämistä viikonloput läpeensä… ja toisaalta, haluaisinko itsekään, että elämäni tärkeimpiä asioita olisivat edelleen täydellinen meikki, tyttöjen illat ja muodikkaasti pukeutuminen? Tuskinpa miehenikään sitä haluaisi.
Olimme nuorena mieheni kanssa ihmisinä ja parisuhteen osapuolina erilaisia, kuin nyt kolmekymppisinä, kun arjen täyttävät lapset, työ ja harrastukset. Kokemukset ovat muovanneet meidän arvojärjestystämme, unelmiamme ja haaveitamme. Osa nuoruuden unelmistamme toteutui, osa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa, osaa yritämme saavuttaa vieläkin.
Elämäämme on saapunut uusia ihmisiä ja osa vanhoista, itselle tärkeistäkin, ihmisistä on muuttunut merkityksettömiksi. Vuosien saatossa meidän molempien ulkonäkökin on muuttunut. On tullut kiloja, arpia, ryppyjä, elämän jälkiä. Pysy siinä sitten samanlaisena. Aika kohtuutonta sellaista olisi vaatia. Ystäviltä asiaa ei kävisi edes mielessä vaatia, mutta miksi jotkut vaativat sitä puolisoltaan?
Pitkässä parisuhteessa on luonnollista, että puoliso muuttuu ja siinä vierellä toki itsekin. Olisi surullista, jos pitäisi olla edelleen se sama tyyppi, johon puoliso rakastui viisi, kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Ja olisi ihan yhtä omituista, jos oma puoliso ei olisi muuttunut vuosien saatossa lainkaan. Mielestäni on kiehtovaa tutustua aina uudestaan ja uudestaan omaan puolisoon ja huomata hänessä uusia puolia.
Samaan aikaan on hienoa, että itsekin kelpaa ja on riittävä, arvokas ja ihailtu, vaikka onkin erilainen kuin suhteen alkuvuosien aikana. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että miehelle kelpaa vaimon raskauksien muovaama vartalo vaan sitä, että hän oikeasti arvostaa sitä, mikä on tärkeää, eli vaimonsa sisintä, ajatuksia ja huumorintajua.
Eihän kaikki muutos aina hyvästä ole, eikä esimerkiksi alkoholisoituneen puolison edesottamuksia tarvitse ihaillen seurata tai kestää. Mutta jos puoliso sattuukin haluamaan uusille urille ja haaveilee kehittyvänsä jollain osa-alueella entistä paremmaksi, niin kyllä oman puolison kannustus ja tukeminen olisi aika merkittävää. Vastavuoroisesti tietenkin. Yhdessä voi saavuttaa paljon enemmän kuin yksin.
Kunhan muistaa olla armollinen, rakastava ja kannustava ja antaa kritiikkiäkin, jos toinen meinaa ihan hakoteille päätyä. Meillä tämä on tarkoittanut sitä, että nyt kun lapset on tehty, panostetaan sekä aikaa, voimavaroja että rahaa siihen, että mies voisi siirtyä duunarihommista taiteelliselle alalle toteuttamaan itseään. En olisi voinut kuvitellakaan nuorena tyttönä, minne elämä meitä kuljettaa, mutta onneksi olemme sallineet toistemme muuttua. Uskon, että elämämme on nyt paljon parempaa, kuin jos olisimme jämähtäneet paikoillemme.
”Muutos on ainoo mikä pysyy, aika ei tuu keltään kysyy, että haluuksä muuttuu, haluuksä kypsyy, pakko se on hyväksyy” -Jukka Poika
Nimim. Yhdessä kasvaen
P.S. Mitä jos avioliitosta puuttuu kosketus?
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Jos mieheni olisi tismalleen samanlainen nyt kuin suhteen alussa, ei me varmaan oltaisi tässä. Kyllä suhteessa pitää kehittyä yhdessä ja erikseen, elämä muokkaa, toinen muokkaa. Parin osapuolet muokkaavat toinen toistaan, ja niin kauan kun se on tasapuolista kompromissien hakemista, eikä toinen tallo toista tossun alle, se yleensä on hyväksi. Meillä takana 13 vuotta yhteistä elämää, naimissa 8 vuotta, kolme lasta. Ei ole ollut helppo taival, ja totta puhuen yhteen väliin ajattelin jo, että kunhan lapset kasvaa ja ovat aikuisia, eroan jos yhä jatkaa viikolla muutaman alkoholiannoksen nappailua joka päivä ja viikonloppuisin helposti humalaan päätyvät juomista. En olisi kestänyt sitä stressiä, sillä alkuaikoina hän veti kovat kännit ja oli ilkeä ja kaikki oli minun syytä yleensä… Jäi traumat. Mutta, yllätysvauva näyttää ehkä olevan meidän pelastus: mies alkoi miettiä, pohtia, puhua, käsitteli asioita minun raskauden aikana ja on nyt jotenkin eri ihminen positiivisessa mielessä. Päätti itse jättää alkoholin vähemmälle, kun tapaninpäivänä joi liikaa ja tuli herättämään minut kun halusi jutella. Sen jälkeen ei ole kännejä vetänyt. Sanoin myös, että tarvin kosketusta tai me kaikotaan toistemme luota, että tarvin kosketusta vaikka se ei ole hänelle luontevaa, että koen että minua rakastetaan ja halutaan koskettaa. Pitkään hän on kokenut tämän että haluan muuttaa häntä, vaan nyt kerroin että enkö minä ole kaikki nämä vuodet joutunut olemaan jotain muuta kuin olen, kun oikeasti haluan olla lähellä ja koskettaa toista kun rakastan, mutta olen päätynyt antamaan vaan tilaa toiselle enemmän kuin parisuhtelle on hyväksi? Että meidän pitää löytää kompromissi että molemmat voi hyvin. Ja että jos minä en kohta enää jaksa olla se joka koskettaa häntä aina jos haluan läheisyyttä, jos minä annan periksi, siitä ei seuraa meille mitään hyvää ja me mennään vain kauemmas toisistamme. Tämä avasi miehen silmät, ja hän tekee parhaansa nyt, että muistaa joskus ohimennen suukottaa tai koskettaa jotenkin, tulla viereen sohvalla ja ottaa jalasta tai kädestä kiinni.
Että joskus muutos on välttämätöntä, jos haluaa parisuhteen voivan hyvin ja jatkuvan. Koen, että ilman vauvaa me oltaisi saatettu kuihtua, ei olisi käyty näitä asioita läpi ja olisi vain etäännytty. Minä haluan vain kompromisseja joiden avulla molemmat voi hyvin parisuhteessa.
Myös muuttumattomuus voi aiheuttaa eron. Tuttuni jäi sinne pysyvästi sinne tyttöjen ilta, baari, meikki ja pintamuoti vaiheeseen. Mies kasvoi isäksi ja viihtyi kotona. Erohan siitä tuli, kun mies ja lapset toivovat perhe-elämää ja äiti taas halusi bilettää joka viikonloppu. Lopulta kumpikin sai haluamansa.
Kun mieheni jäi kiinni pettämisestä ja kävimme sitten läpi syitä ja seurauksia ja kahlasimme läpi koko parisuhteen, hän sanoi minulle että kun sinä muutuit niin paljon kun saimme lapset!!! Että hän ei oikein enää edes tuntenut minua. No mitähän v…tua??!! Omasta mielestäni on päivän selvää että ihminen muuttuu noin ison elämänmuutoksen myötä. Se on asia joka tuntuu tänäkin päivänä pahalta, 10 vuotta tapahtuneesta. On tunne että en olisi saanut muuttua, että olin jotenkin vääränlainen.
Kirjoittaja on asian ytimessä. Jokainen meistä muuttuu, kun vuosia kuluu, jotkin perusasiat ihmisen sisimmässä voivat säilyä. Puolison tuki juuri työtä vaihtaessa on äärimmäisen tärkeää, kun ei enää voi liiaksi tukeutua taakse jääviin työkavereihin eikä vielä uusiinkaan.