Olkoon tämä eräs tarina siitä, miten mies voi parisuhteen kokea…

”Kaiken kaikkiaan olemme ihan tavallinen suomalainen pariskunta, jolla on yksi pieni lapsi. Elämä on viimeiset vuodet täyttynyt työstä, opiskelusta ja tietenkin lapsiperheen muusta arjesta. On omistusasunto, auto, vakituiset työpaikat ja elämä muutenkin noin mallillaan – ainakin ulkoisesti.

Parisuhteemme on kuitenkin ollut ongelmissa jo jonkin aikaa. On yritetty puhua ja haettu ulkopuolista apua, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin. Kaikkialla kyllä opastetaan, että pitää vaan yrittää ja että parisuhteen eteen pitää olla valmis tekemään työtä. On siis meidän asiamme hakea kompromisseja ja oma tiemme eteenpäin. Puhutaan lapsiperheen ruuhkavuosista ja kaikesta muusta. Mistä siis kiikastaa?

”Meitä ei enää kiinnosta samat asiat…” ”Meillä on eri ajatus siitä mikä on tärkeätä…”, ”Kumpikaan ei ole onnellinen…” , ”Pitäiskö meidän sitten vaan erota, kun molemmilla on koko ajan paha olla?”

Näin vaimoni ilmoitti keväällä kokevansa tilanteen. Tuon eron hän on myöhemmin sanonut maininnensa lähinnä heittona kiivastuksissaan sitä sen enempää varsinaisesti tarkoittamatta…

Eikös tästä kaikesta sitten voisi keskustella? Kyllä – aina voi keskustella. Ongelma lienee se, että mikä on keskustelussa tavoitteena. Meillä se tarkoitaa sitä, että vaimoni penää perusteluja mahdollisesti eriävästä mielipiteestäni, koska ”ei voi ymmärtää” miksi olen jostakin jotain mieltä. Keskustelut tai riidat eivät siis koskaan pääty mitenkään järkevästi, koska ainut lopputulema on se, että myönnän ajatelleeni, tunteneeni tai päättäneeni jotain väärin. Ja sekään ei kelpaa, koska ”vaimoni ei vaan ymmärrä” ja minä en osaa paremmin selittää. Pankin varmasti räjäytti se, kun ilmoitin tuntevani, että minulle taitaa kuitenkin riittää nykyinen perhekoko.

Kyllähän meillä keskustellaan ihan arkisistakin asioista, kuten lastenvaatteista ja viikonlopun ohjelmasta. Ei ole toki oikein sanoa, että ”kaikki käy”, koska sillon en halua osallistua. En vaan jaksa sitä samaa kaavaa niissäkin keskusteluissa.

En haluaisi katua tai pyydellä anteeksi tekemiäni valintoja, haluamieni asioiden tekemistä tulevaisuudessa tai ajatusteni muuttamista esimerkiksi lasten suhteen. Jos se tarkoittaa vaimoni näkökulmasta odottamatonta suunnan muutosta elämässä, koska se ei ollutkaan sitä mitä luulin, niin näin olkoon. Onko väärin kokea kohtuuttomaksi se, että minulta vaaditaan perusteluja uudestaan ja uudestaan ajatuksistani ja tunteistani, koska tuntemukseni eivät ole samoja kuin muutama vuosi sitten. Ja tähän palataan edelleen – kaikista keskusteluista huolimatta. Tunnen myös vaimoni niin hyvin, että tiedän, ettei hän mainitsisi eroa, jos ei haluaisi, että tuntisin sen uhkana roikkumassa, jollen tee jotain toisiin.

Siksi siis turha isi. Isin rooli kun on olla aina lopulta samaa mieltä kuin äiti.”

Terveisin Turha Isi

Turha Isikin lähetti juttunsa Huonolle Äidille tuolla linkillä, joka on tässä alla punaisena. Lähetä Sinäkin, vaikka kun olet jostakin naama punaisena!

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

20 vastausta artikkeliin “Isi, joka tunsi itsensä turhaksi”

  • Elsa sanoo:

    Terapiassa usein esiin tulevassa kehässä nainen on vaativan takaa-ajajan (hyökkääjän) asemassa ja mies puolustautujan ja vetäytyjän asemassa. Joskus molemmat asiakkaat ovat hyökkääjän asemassa. Naisen esiintyminen miestä useammin takaa-ajajan roolissa näyttäisi johtuvan siitä, että naiset kokevat enemmän muutoksen tarvetta suhteessa ja ottavat miestä useammin parisuhdeasioita esiin.3. Vuorovaikutusasemien takana olevien kiintymystarpeiden esiintuominen

    Asiakkaita autetaan hahmottamaan omia piilossa olevia tarpeitaan ja tuomaan niitä esille tavalla, joka luo mahdollisuuden avautumiseen ja läheisyyteen
    . Asiakkaiden ilmaisemien sekundaaritunteiden kautta siirrytään primaaritunteiden tasolle. Tässä vaiheessa terapeutin pitää olla varautunut ”pysäyttämään toisen ampumat luodit”.
    Ongelman uudelleen määrittely negatiivisen kehän, sen takana olevien tunteiden ja kiintymystarpeiden avulla

    Asiakkaita autetaan tunnistamaan ja ilmaisemaan kielteisen kehän takana olevia piilotettuja tunteitaan, tarpeitaan ja niissä kokemiaan loukkauksia.
    Negatiivinen vuorovaikutuskehä nähdään parin ongelmana ja stressin ja tunnetasolla etääntymisen aiheuttajana. Tämä vähentää keskinäistä syyttelyä ja vihamielisyyttä, negatiivinen kehä pysähtyy ja terapiassa on tässä vaiheessa päästy ensimmäisen asteen muutokseen. Ensimmäisen asteen muutokselle on ominaista se, että siinä parisuhteen vuorovaikutuksessa ei tapahdu vielä rakenteellista muutosta.

    II Vuorovaikutusasemien muuttaminen

    1. Piilotettujen tunteiden integroiminen.

    Tavoitteena on poissuljettujen tunteiden, tarpeiden, pelkojen ja itsen eri puolien tunnistaminen, liittäminen omaan itseen kuuluviksi ja mukaan tuominen vuorovaikutukseen. Intensiivisten kokemuksiensa, tunteidensa ja tarpeidensa tutkimiseen antautuvat hyötyvät eniten tunnekeskeisestä terapiasta. Aiemmin tunnistamattomat tunteet pyritään kohtaamaan, erittelemään ja ilmaisemaan. Kiintymyssuhdetarpeet ja toiveet, kysymys omasta arvosta ja rakastettavuudesta voivat tulla esiin. Vaiheen intrapsyykkisessä työskentelyssä lähdetään liikkeelle vetäytyjästä, jotta hänet saadaan olemaan saatavilla silloin, kun takaa-ajajaa vuorostaan autetaan uudestaan lähestymään vetäytyjää.

    2. Kumppanin uuden kokemuksen ja uuden vuorovaikutustavan hyväksyminen.

    Vaiheessa autetaan paria hyväksymään toistensa uudet tunnekokemukset ja autetaan näin laajentamaan vuorovaikututusta: miten he näkevät, määrittelevät ja reagoivat toisiinsa. Kun on tottunut vuosia näkemään kumppaninsa tietynlaisena, voi olla vaikeaa nähdä tämä ilmaisemassa tarpeitaan uudella tavalla. Voi myös olla vaikeaa luottaa muutoksen pysyvyyteen. Terapeutin tehtävänä on auttaa toista kuulemaan ja vastaanottamaan uudenlaisia viestejä ja vuorovaikutusta.

    3. Kiintymistarpeiden ilmaiseminen, tunnesuhteen uudelleen määrittely ja uuden vuorovaikutusmallin hyväksyminen.

    Muutosprosessin kannalta keskeistä on se, että vetäytynyt puoliso sitoutuu uudelleen suhteeseen ja aiemmin syyttelevä ja kriittinen hyökkääjä pehmenee. Näin suhteeseen pääsee syntymään itseään vahvistava positiivinen kehä. Kumpikin on yhteydessä omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja niitä ilmaistaan tavalla, mikä tekee niihin vastaamisen helpommaksi.

    III Uuden vuorovaikutuskehän lujittaminen ja integrointi

    1. Uusien ratkaisujen löytäminen vanhoihin ongelmiin

    Elämään kuuluvien ongelmien ratkaiseminen onnistuu, koska kyse on enää ongelmanratkaisusta eikä suhteen määrittelystä. Kun suhde on turvallinen, ei tarvita erikseen ongelmien ratkaisun tai parisuhdekommunikaation opetusta, kun jokainen ongelma ei ole vaarassa laajeta suhteen määrittelyn kautta toisen ja tämän suvun tai kansakunnan määrittelyksi. Turvallisessa kiintymyssuhteessa ei ole enää tällaisia laukeamisherkkiä panoksia, jotka ovat valmiina räjähtämän ensimmäisessä mahdollisessa vaiheessa.

    2. Kiintymyskäyttäytymisen uusien asemien ja uuden kehän vakiinnuttaminen

    https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/tunnekeskeisesta_pariterapiasta/tunnekeskeisen_pariterapian_vaih/

  • Elsa sanoo:

    pohjimmiltaan on kyse tunneyhteydestä, on helpompaa valittaa kaikesta päivittäisestä kuin ilmaista ne oikeat tunteet.

  • Reipas nainen sanoo:

    Minä olen sitä mieltä, että parisuhde ei puhumalla parane. Iänikuinen vatvominen päinvastoin vahingoittaa sitä ja tehdä koko parisuhteesta vastenmielinen (onko se sen kaiken arvoinen…?). Voisiko ajatella, että pikkulapsivaiheessa laittaisi ”luukut kiinni” ja sinnittelisi sen pari hassua vuotta? Sen jälkeen ollaan jo viisaampia. Tässä vaiheessa kuitenkin antaisin neuvon sinulle, ap, että älä tyydy vaimon määräysvaltaan. Ota oma paikkasi, vaikka hän hermostuisi. Sinulla on yhtä suuri oikeus (ja VASTUU) lapsiisi kuin vaimolla. Yritä neuvotella asioista ja työnjaosta reilusti, ja jos ei hän siihen pysty, alat toimia oman suunnitelmasi mukaan. Ts. jos tuot rahaa 4 kertaa enemmän, hän voi tehdä enemmän kotitöitä jne.

  • Äityli sanoo:

    Hei ”Turha isi”
    Kirjoituksesi paljastaa ongelmanne aika lailla selkeästi.
    Mitä jos kumpikin tekisi vaikkapa listan, johon kirjaatte kymmenen tärkeätä asiaa joiden toivotte toteutuvan omassa elämässä? Vertaatte ymmärryksellä niitä, ja mietitte miksi ette voi sallia kumppanin toteuttavan haaveita jotka saa hänet onnelliseksi?
    Parisuhde ei saisi olla valtataistelua omista oikeuksista, vaan myös syvästi tukea kumppaninsa toiveille, niiden kunnioittamista ja apua niiden saavuttamiseen. Tällöin, usko pois saat toteutettua itsellesi oikeasti tärkeitä asioita puolison suosiollisella avustuksella. Eikä se puolison unelmien toteuttaminen ole yleensä kovinkaan kamalaa jos itse kykenee muuttamaan asenteensa valtataistelusta toiselle hyvää tahtovaksi.
    Mikäli isoin ongelma on toinen lapsi niin mietipä asiaa kaksi kertaa. Naiselle äitiys ja lapset ovat iso juttu. Monelle niin iso, että menee kaiken edelle. Mikäli tätä ei itselleen salli, voi se olla raskas murhe lopun elämää. Miehelle se toinen lapsi sitä kuitenkaan ikinä on. Pikkulapsivaihe kun menee ohi, loppujen lopuksi aivan liian pian.

  • Mirbelo sanoo:

    Kyllä, Turhan Isin kirjoitus kalskahtaa pahasti sellaiselta, jonka varmaan myös aviomieheni voisi kirjoittaa. Meillä on neljä lasta ja viimeiset kymmenen vuotta pikkulapsiperheen elämää takana.

    Siihen en ota kantaa, voivatko mies ja nainen ymmärtää toisiaan. Usein he kyllä ajattelevat ja tuntevat asioista eri tavoilla. En tiedä, lohduttavatko seuraavat esimerkit, mutta tässä joitain havaintoja jotka ovat tulleet ilmeisiksi ihan arkielämän jokapäiväisissä mutkissa:

    Mies ajattelee, että nainen tykkää hoitaa ostokset. Niinpä hän ei ota kantaa ruokakassin sisältöön sen kummemmin kuin lastenvaatteiden hankintaan. Nainen kyllä alkaa olla eri haka perheen sisäisten hankintojen suhteen ja jossain vaiheessa vauva-aikaa karkaaminen puoleksi tunniksi ruokamarkettiin tuntuu ekstaasimatkalta. Tätä vasten miehen kerran puolessa vuodessa käydyn kauppareissun sisältö voi näyttää laihalta, mutta se pitäisi ymmärtää jättää sanomatta ja käydä seuraavana päivänä täydentämässä välttämättömimmät. Paitsi jos sieltä puuttuu hermosauhuihin rinnastettavissa oleva suklaa, sitä voi olla vaikea painaa villaisella.

    Noin vuosi sitten mieheni soitti yhtäkkiä ollessani kuopuksen kanssa yksityislääkärin vastaanotolla. Hän oli löytänyt urheilukaupasta eccon kenkiä poistohinnoilla ja halusi tietää millaisia kengännumeroita lapsillamme on. Valistin, että hänellä on kaksi lasta mukana kaupassa, joten kenkiä voisi sovittaa. Olin jotenkin hirvittävän iloinen tästä. Kengät tulevat käyttöön nyt seuraavien parin vuoden aikana, joten kasvunvaraa tuli ainakin riittämiin, mutta ei se mitään. Aika usein nimittäin tuntuu aika yksinäiseltä olla vastuussa kaikista perheen hankinnoista, kun miehelle kaikki tällainen on juurikin ”aivan sama.”

    Yksinäisyys parisuhteessa vaatisi ihan oman kirjoituksensa. Myös paha olo on ihan tunnettu seuralainen. Stressi ja työkiireet ovat myrkkyä, mutta niin on kotivanhemmuuskin yhtä lailla stressaavaa. Minulle valaisevaa oli, kun mieheni piti isäkuukauden eli 6 viikkoa viisi vuottasitten. Ensimmäinen työpäiväni sujui mainiosti. Toisena päivänä pakkasta oli neljäkymmentä astetta eikä auto käynnistynyt pihasta. Kolmannen, eli toisen työpäiväni joka kesti pitempään kiitos edellisen luppopäivän, jälkeen huomasin että mieheni, siis koti-isä, oli alkanut nalkuttaa. Sitä jatkui loput viisi ja puoli viikkoa ja se oli raivostuttavaa mutta antoisaa. Tein empiirisen päätelmän, että nalkutus ei ole sukupuoli- vaan elämäntilannesidonnaista. Siksikin olisi hyvä välillä vaihtaa osia joksikin aikaa ja sen jälkeen laittaa lapset turvallisesti päiväkotiin, ettei kummastakaan tule marttyyria. Mutta takasin yksinäisyyteen, vastuu vaikkapa lapsen sairastelusta tai ruokavaliosta tuntuu joskus murskaavalta, jos rupeaa ajattelemaan että se toinen vanhempi ei tästä muuten edes tiedä yhtään mitään. Kun molemmat ovat tolkkuja aikuisia, pitää ymmärtää että jos toinen on jo perehtynyt erinäisiin annosteluihin niin turha sitä työtä on hukkaan heittää vaan koittaa pitää tilanne lapsen kannalta tasapainossa.

    Läheisyys, sitä ei saa ohittaa vaikka kaikki muut perheenjäsenet tarvitsevatkin koko ajan jotain. Seksistäkään on turha tehdä taidetta. Riittää, kun toinen haluaa, jos ollaan yhteisymmärryksessä niin tällaisia ay- eli avioliittoa ylläpitäviä rakasteluja voi kyllä vallan mainiosti harrastaa kun kerran parisuhteessa ollaan.

    Voimia yhteiselle matkallenne!

  • Sini sanoo:

    Hei turha isi.

    Ongelma on ihan helposti nähtävissä tästä tekstistä, sinä et vain näe sitä.

    Vaimosi haluaa toisen lapsen, se on hänen suurin toiveensa. Ja sinä estät sen. Saadakseen oman unelmansa hänen olisi erottava sinusta ja vietävä ensimmäiseltä lapseltaan saman katon alla asuva perhe.
    Eli vastakkain on hänen oma elämänsä ja esikoisen paras. Josta useimmat naiset kallistuvat lapsen parhaasen, mutta kyllä se oman elämän hukkaaminen kostautuu ihan varmasti myöhemmin.

    Kas kun sinä, isi, voit 10 vuoden päästä tulla toisiin aatoksiin ja tajuta, että lapset onkin tässä elämässä ”se juttu”, mutta vaimosi ei voi. Hän on silloin liian vanha lisääntymään.

    Pikkulapsiaika on joko raskas tai älyttömän raskas. MUTTA SE MENEE OHI. Koululaiset on ihan helppoa kauraa.

    Mitä jos teille tulisi vahinkolapsi? Ottaisitko eron? Miksi?

  • Anna sanoo:

    Itsekkin elän tällähetkellä perhe-elämää mieheni ja kahden lapsen kanssa. Opinnot ohi ja vakituinen työpaikka molemmilla. Nyt ollaan tultu siihen tilanteeseen että kaikki on hyvin, vai onko. Tavoitteet saavutettu ja elämän pitäisi olla mallillaan. Kuitenkin meitä molempia mietityttää ”mitä nyt sitten?” Jotenkin luulen että teillä on samankaltainen tilanne ja varmasti monella muulla. Tärkeintä kai tässä on että keksitään seuraava tavoite joka tyydyttää molempia osapuolia. Kompromissithan on tavallaan huonoja koska silloin kumpikaan ei saa mitä haluaa. Tunteitaan voi olla todella vaikea perustella. Miksi sitten ei voi nauttia siitä mitä on saavuttanut? Kai ihminen aina haluaa tavoitella jotakin, mennä eteenpäin. Mikä sinulla olisi tavoitteena jos saisit ihan itse päättää?

  • Juha sanoo:

    Hyvä tarpeeton isi. Voimia ponnisteluihisi. Olen itse 7 lapsen huono isä. Vanhempien maailma mullistuu pienokaisen synnyttyä. Naiselle Se lapsen saanti on varsinkin suuri asia. Itsekin olen kokenut, etten riitä, ajattelen vääriä asioita ja tunteet pitäisi perustella. Se nyt on vaan kertakaikkiaan mahdotonta. Olin aiemmin huono puhumaan, mitä tunnen ja koen. Nimenomaa minä muodossa. Siksipä pakenin ja menin pois. Suhteemme hajosi ja onneksi 4 lapsistamme on jo aikuisia ja loputkin isompia. Naisia emme tule koskaan ymmärtämään, eivätkä he meitä. Mutta hyväksyä voimme. On totta, että pieni lapsi vaatii huomiota äidiltään ja Se symbioosi horjuttaa väistämättä parisuhdetta. Tärkeää on avoimesti kertoa huolenaiheensa kumppanille ja puhua ja puhua ja puhua. Jos tunteet lämpenee, niin puhuminen on syytä keskeyttää ja ottaa aikalisä. Eronneena ja uusioperheessä nykyisin asuvana voin todeta, että ei elämä ainakaan helpota, ellei kykene taustoittamaan ja sanoittamaan tunteitansa. Siitähän kaikessa on kyse. On paljon monimutkaisempaa huolehtia puolison tarpeista ja suhteen hyvinvoinnista kun on otettava huomioon puolison lapset, entinen puoliso ja omat lapset, entinen puoliso ja kohdallani vielä lasteni lapset. Kehoitan, miettikää keskustelkaa. Älkää erotko, oikeasti älkää. Se, että itse olen onnellinen nyt. On vaatinut helvetillisen määrän miettimistä, liikuntaa, kaukonatkoja, pakenemista, itkua, lasten itkua, entisen puolisoni itkua ja tuska, jonka olen käsitellyt on suuri, varsinkin kun siihen liittyy minunkin kohdallani lestaadiolainen lapsuus, jonka tosin koen rikkautena ja olen ratkaisuni tehnyt itse, harkiten ja ilman painostusta suuntaan tai toiseen. Olen valmis keskustelamaan näistä kenelle vaan. Miettikää, ennenkuin teette mitään vakavaa. Isoisä 46 v

  • Marina sanoo:

    Turha Isi, olen niin pahoillani puolestasi. Kirjoituksesi olisi voinut olla minun Mieheni kynästä.

    Olet silti tärkeä, niin kuin minunkin Mieheni on. Olet lapsen Isi, hän tarviotsee sinua, sanoi äiti mitä tahansa.

    Minä olen meillä se puheliaampi ja ehkä parempi perustelemaan mielipityeeni ja tunteenikin ja Mieheni kokee, että hänen täytyy olla kanssani samaa mieltä. Silti kaipaan ja toivon, että joskus hän ottaisi ohjat käsiinsä, hoitaisi asiat ja sanoisi minulle EI. Että saisi joskus vain vikistä kun Mies vie 🙂 En ole ehkä tullut sitä koskaan Miehelleni sanoneeksi.

    Sait minut ajattelemaan, Turha Isi, kiitos. Toivottavasti teidän ja meidän elämät löytävät parhaan mahdollisen suunnan.

  • Eronnut kolmen lapsen äippä sanoo:

    Minä suosittelisin teille pariterapiaa. Vaikka ero ei ole tullut puheeksi vielä kovin vakavasti, kuulostaa siltä, että teillä on aika vakavia kommunikaatio-ongelmia avioliitossanne. Ottakaa yhteyttä vaikkapa seurakuntaan, itse sain pariterapiaa sitä kautta, vaikka en kirkkoon kuulukaan. Meitä se ei pelastanut, koska mies oli jo päätöksensä tehnyt. Jospa se kuitenkin auttaisi teitä näkemään, miten toiselle kannataa viestiä.

    • Helena sanoo:

      Meidän liiton pariterapia pelasti. Kävimme ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen pariterapiassa 2,5 vuotta. Tänä aikana syntyi toinenkin lapsi. Suunnitellusti, ja harkitusti ja kummankin toiveesta (vaikkakin hieman yllärinä silti). Vaikka meistä naisista osa haluaa lapsia enemmän kuin mitään muuta maailmassa, se ei silti ole vain naisen päätös mielestäni. Opimme puhumaan, opimme olemaan kahden kesken. Uskaltamaan laittaa lapsi välillä hetkeksi ulkopuoliselle hoitoon että saamme kahden keskistä aikaa.
      Meinasin hukata itseni täydellisen äitiyden tavoitteluun ja unohtaa itseni ja avioliittoni.
      Avioliitto on se koti, jossa lapsenne kasvavat. Siitä on hyvä pitää huolta. Ulkoisilla asioilla ei isommin ole merkitystä.
      Tsemppiä!

  • Toiveet sanoo:

    Voihan se olla, että vaimo ihan oikeasti miettii eroa, muttei ole vielä valmis eroamaan.

    Itse ainakin miettisin, mitä oikeasti haluaisin, jos mieheni yhtäkkiä sanoisikin, ettei halua toista lasta.
    Jos siitä on ollut ”sopimus”, on toiselle kova paikka luopua siitä haaveesta, varsinkin jos on koko ajan nähnyt perheen vielä keskeneräisenä.

    Itse siis koen, että meidän perhe ei ole ”valmis”, ennen kuin meillä on toinen lapsi. Olen aina nähnyt/toivonut, että meillä olisi lapsia kaksi tai kolme, mutta miehen mielestä kaksi on sopiva.
    Enkä itse olisi vielä valmis luopumaan ajatuksesta, etten enään koskaan saisi kokea raskautta ja vastasyntyneen tuoksua.

    Tietenkään nyt, keskellä sotatannerta, ei lisää lapsia kannata tehdä, mutta voi olla että tämä lapsiasia vielä hajoittaa teidän suhteenne lopullisesti.

    Jos riidoissa aina palataan tähän lapsiasiaan, ei vaimosi todellakaan ole hyväksynyt asiaa.

  • Blossom sanoo:

    Tunnistaako vaimosi käyttäytymisensä? Myöntääkö hän, että sinulla ei ole sananvaltaa asioissa? Todennäköisesti ei. Hänet pitäisi saada heräämään todellisuuteen ja ymmärtämään, että eron uhka on todellinen, jos käyttäytyy toista kohtaan noin. En nimittäin usko, että hänkään lopulta eroa toivoisi, mutta käyttää uhkailua voimakeinona.
    Ehdottaisin, että näyttäisit tämän kirjoituksen (ja siihen tulleet kommentit) vaimollesi. Ymmärtäisikö hän sitten miten pahalta sinusta tuntuu?

  • Ajatuksia sanoo:

    On ihmisiä joilla on tarve olla aina oikeassa ja heidän mielipiteensä on aina oikea – heidän omasta mielestään. Eriävän mielipiteen he haluavat kääntää edukseen ja käyttävät siihen väsytystaktiikkaa. Kestää elää jonkin verran elämää ennen kuin tajuaa, että ihmiset ovat erilaisia. Vuosia ensin ihmettelee miten joku voi käyttäytyä noin!!

    Tunnen erään väsytystaktiikkaa käyttävän (ei onneksi mieheni) Tämä henkilö tietää mikä minulle tai jollekin muulle olisi parasta. Jos ei halua tätä neuvoa tai järjestelyä käyttää, alkaa väsytystaktiikka. Hänen mielipiteensä ovat oikeita. Hän perustelee (yrittää) niin kauan mielipidettäään, että saisi periksi. Usein tällaisen ihmisluonteen takana on itsekkyys ja liian iso ego.

    Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä asioista, oikeus joissakin asioissa toimia ja tehdä tavalla joka itselle on mieluinen, kunhan se ei vahingoita ketään tai mitään. Parisuhteessa joutuu ottamaan toisen huomioon ja joskus välttelemään niitä tekemisiä jotka ärsyttävät puolisoa. Tunnollinen mukautuva ihminen vähitelleen luopuu omista mielipiteistään ja mielihaluistaan ollakseen toiselle mieliksi. Onko se sitten oikein, että elää toisen ehdoilla. Ei sillä vähitellen se tappaa tunteet ja parisuhteesta tulee suoritus.

    Kun parisuhde väljähtyy toisessa ärsyttää kaikki – mielipiteet, olemus ja tapa toimia.

    En osaa oiken antaa neuvoa mitä tulisi tehdä. Yrittää laittaa taustat parisuhteessa kuntoon? Nousta kapinaan ja pitää päänsä edes joskus?

    • Elsa sanoo:

      Itse ainakin pyrin perustelemaan oman kantani, kerron myös miksi tunnen niinkuin tunnen. Toivoin mieheltä samaa, mutta sen sijaan mies valitsi olla hiljaa. Mun mielestä turha valittaa jos ei opettele kommunikoimaan

  • Kahden lapsen äippä sanoo:

    Tuli mieleen minullakin, että miksi vaimo haluaa, että pitää olla samaa mieltä, mitä se hänessä uhkaa tai mitä hän menettää, jos toisella on eriävät mielipiteet? Vaimon pitäisi ehkä miettiä, miksi on niin tärkeää olla samaa mieltä. Onko hän ehkä läheisriippuvainen? Millainen malli kummallakin on lapsuuden perheestä ja parisuhteesta? Mitä siitä haluaisi antaa omalle jälkikasvulle, mitä haluaisi muuttaa?

    Mikä on tärkeää parisuhteessa ja perhe-elämässä? Ovatko nämä asiat muuttuneet siitä, kun aloitte seurustella? Kuinka usein käytte keskusteluja, ikäänkuin tilannekatsauksia? Kysytte toisistanne, mitä sinulle kuuluu? Onko kummallakin mahdollisuus omaan aikaan ja kysyä myös itseltään, mitä minulle kuuluu, mitä minä haluan elämässäni tehdä, olenko minä tekemässä niitä asioita, joita haluan?

    Keskustelujen tavoite voisi ehkä olla kompromissi? Ja aina voi miettiä, mitä on itse valmis muuttamaan/antamaan toiselle. Mutta tietenkin toiveet pitää olla selvillä, ei sekään mitää auta, että niska limassa raataa antaakseen toiselle jotakin, mitä kuvittelee hänen haluavan, mutta joka ei todellisuudessa olekaan toiselle tärkeää. Miten kumpikin kunnioittaa toista ihmisenä ja ottaa huomioon oikeuden omiin mielipiteisiin ja ylipäätään omaan yksilöllisyyteen? Tekstin perusteella näyttää siltä, että vaimo määrää kuin diktaattori (no, vähän kärjistäen) ja toisinajattelijoita ei suvaita. Tämä voi olla tiedostamatontakin käytöstä, oletko kertonut, miltä sinusta tuntuu, kun koko ajan kyseenalaistetaan ja syytetään vääränlaiseksi? Kuinka paljon käytätte/vaimosi käyttää me-kieltä, sulautuu sinuun kuin olisitte yhtä? Jos ei tajua sulautuvansa, olettavansa, että olette kuin yksi yksikkö, on haastavaa ymmärtää, että toisella ihmisellä on ihan omat ajatukset ja tunteet…. Ja sitten, jotta suhde toimisi, pitäisi pystyä vielä kunnioittamaan niitä, tai ainakin toisen oikeutta niihin.

    Jos loukkaamisen tielle lähtee, se ei ole kovin rakentavaa. Se kertoo (IMHO) kenties siitä, että vaimosi kokee riittämättömyyttä, hän haluaa olla parempi kuin sinä, voittaa sinut. Miksi hän pitää yllä kilpailuasemaa? Ts. mitä hän koettaa itsessään paikata, mitä hänen sisäinen lapsensa on vailla?

    Ihminen muuttuu aina, muutos on luonnonlaki. Se, että onko parisuhteessa tilaa muutokseen, on sitten jo haastavampaa. Viisas veto minun mielestäni, että lapsiluku on toistaiseksi täynnä, kun suhde ei pelaa, lapsi ei ainakaan suhdetta paranna. Jotta suhde toimisi, molempien on muututtava, koska jos toinen muuttuu, se vaikuttaa toiseenkin. Vanhojen kaavojen muuttaminen uusiin on haastavaa, mutta mahdollista.

  • Äitee sanoo:

    Nyt taitaa Turhalla Isillä olla vain vähän huono kumppani.
    Miehen tunteet ja ajatukset voi muuttua, ihan kuin naisenkin. Miksi se olisi jotenkin väärin?
    Ja totta hitossa miehen tunteet ja ajatukset pitää ottaa huomioon kun on perheestä kyse, ei aina voi pomppia sen akan tahtiin.

    Itse en aina ymmärrä, miksi mieheni on erimieltä kuin minä. Mutta eipä hänkään aina ymmärrä minua. Miksi edes pitäisi? Pääasia lienee, että homma toimii ja kumpikin on onnellinen. ELI, aina ei tanssita sen toisen tahdissa vaan tahtipuikkoa heiluttaa tasaisesti kumpikin.

    • Manta sanoo:

      Äitee puhuu niin asiaa, että ei voi muuta todeta, kuin aamen!
      Mäkään en aina ymmärrä mun miestä ja sanon sen ääneen. Mutta ei munkaan mies aina ymmärrä mua. Mikä parasta tässä ymmärtämättömyydessä: kumpikaan ei oleta, että toinen muuttaisi toimintaansa tai mielipidettä sen vuoksi. Mä usein (ja varmasti miehenikin) kuitenkin yritän ymmärtää ja etsin tietoisesti asioista eri näkövinkkeleitä, jotta ymmärtäminen olisi helpompaa. Kysyn usein perusteluita juuri siitä syystä, että toisen ymmärtäminen olisi helpompaa. Saadessani hyvät perustelut jollekin toiminnalle, saattaa oma näkökulmani muuttua.

      Mitä ikinä päätätkään, turha isi, toivon sulle kovasti tsemppiä tulevaan.