Ylipaino jaksaa puhuttaa, ja ylipaino tuomitaan helposti ja nopeasti. Mutta onko normaalipaino joku velvollisuus ja saako ylipainoisille sanoa mitä tahansa? Raskaiden koettelemusten seurauksena lihonut äiti kertoo:

”Olen lihava. En välitä itsestäni. Syön vaan karkkia ja herkkuja koska olen niin ahne, enkä näe omasta peilikuvastani kuinka vastenmieliseltä näytän. Miksi? Mikä mun syy on että en viitsi nähdä vaivaa laihduttaa?

Kerronpa teille, miksi.

Olen aina ollut pyöreä. Olen elämäni ainakaan laihduttanut ainakin sata kiloa. Tekikö se mut onnellisemmaksi? Ei. Tykkäsinkö peilikuvasta enemmän? En. Tästä huolimatta koen olevani ihminen joka pitäisi kohdata ihmisenä eikä Laiskana Läskinä, joka ei välitä omasta eikä lastensakaan terveydestä, saati yhteiskunnalle aiheuttamistaan kustannuksista.

Se syy, miksi lihoin tähän kokoon missä nyt olen, oli totaalinen uupuminen arkeen. Puolison saattohoito yhtä aikaa kun täysimetin vastasyntynyttä, opetin taaperoa potalle ja hoidin kahta koiraa, vielä laihduttikin. Samoin hautajaisten aiheuttama stressi. Siihen asti kun se koko todellisuus mitä on tapahtunut vyöryi voimalla päälle. Putosin pimeään mustaan kuiluun, mutta siitä huolimatta arkea piti pyörittää.


Ylin kuva Shutterstock.

Masennuin vaikeasti, sain ahdistus- ja paniikkihäiriön. Paha trauma rikkoi minäkuvan. Jossain siinä matkalla en tienny enää kuka minä olen. Haparoin elämässä ja yritin epätoivoisesti ylläpitää lapsille normaalia arkea, enkä enää jaksanut pitää itsestäni huolta. Söin pahaan olooni, ja pelkästään siihen että jaksan arkea. Lääkkeet turvottivat, joka masensi lisää. Yhtäkkiä olin siinä tilanteessa, että olin lihavimmillani ikinä. Ja nyt olen lamaantunut sen urakan edessä, mikä olisi tiedossa jos laihduttaisin niin, että olisin enää vain lievästi lihava.

Silti koen olevani hyvä äiti, kelpo ihminen ja tunteva yksilö, ihminen, jolla on oikeus olla lihava. Se että en jaksa nyt tehdä itelleni mitään on varmasti tyhmää, mutta kun voimat ovat loppu, ne ovat. Mieltäni ei yhtään paranna ne päivittelyt, että miten oikein kestän omaa peilikuvaani ja miksi en ota itseäni niskasta kiinni ja päätä muuttua.

Niin. Miksi? Miksi nainen on toiselle naiselle niin julma? Miksi toiset tietävät paremmin, miten mun pitää elää elämäni? Paljon puhutaan kehopositiivisuudesta. Mutta tälläisen, surullisen jopa julman kohtelun jälkeen on hiton vaikea löytää syytä mihin on itsessään tyytyväinen, jopa ylpeä. Miettikää hyvät ihmiset mitä toiselle kirjoitatte. Some satuttaa aidosti, ja pahasti.”

Nimim. Ylipainoinen, mutta ihminen

P.S. Elämä voi heitellä hyvinkin rankasti. Yhdessä hetkessä on vaimo ja seuraavassa leski.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “Antakaa mun olla läski!”

  • Melkein maalainen sanoo:

    Tuo, että kun elämä heittää eteen kaikkea ja on vain pakko selviytyä. Itselläni kävi myös niin. Mies sairastui, piti yksin hoitaa se sairas mies (ja siihen liittyvät asiat), lapset, eläimet ja tilanpidolliset asiat, niin siihen omaan jaksamiseen ja olemiseen ei riittänyt enää voimat. Kaikki muu piti saada rullaamaan että elämä etenee.
    Tosiaan sitten kun asiat sai järjestykseen ja arjen taas rullaamaan, alkoi syöminen. Itsensä lohduttaminen ruualla. Sitä omaa aikaa eikä jaksamista ollut edelleenkään ja ainoa mikä toi lohtua, oli se iltainen Keksipaketti sillä hetken omalla ajalla.
    Nyt sitä on sotanorsun kokoinen, mutta ihan sama ihminen kuin ennenkin.
    Eikä todella tee mieli lähteä jumpalle klo21.30 kun se oma aika on. Eikä tee mieli herätä klo5 että ennättää jumpat vetää ennen ”oikeita töitä”. Arvostan unta ja sitä että pysyn järjissäni sen keksipakettini kanssa.
    … Ja jännä juttu että muita häiritsee elopainoni, itseäni ei. 30kg on raskaampi kantaa, mutta se henkinen taakka mitä vuodet kerryttivät, on huomattavasti painavampi. Sitä ei vaan kukaan näe.

  • E.T. sanoo:

    Mä oon ollu kaunis ja hoikka Äiti,Vaimo ja Nainen. Kukaan, ei kukaan silloin kehunut mun ulkonäköäni. Tälläisessä pikkukylässä, ennemminkin päinvastoin. Sitten tuli ero ja sairastuin ja lihoin. Ruoka auttoi tuskaan. Nyt ylipainoisena oon kuitenkin onnellisempi kuin koskaan. Vieläkin on lapset ja uusi rakkaus. Älkää tuomitko toisia! Oli hyvä kirjoitus ja uskon että oot paras Äiti lapsillesi ollut ❤

  • _Konkari sanoo:

    Tässä artikkelissa ei kuitenkaan oteta huomioon tosiasiaa, että kun syöt terveellisesti, et liho ja voit paremmin. Artikkelin kirjoittaja vaikuttaa siltä että tuntee olonsa paremmaksi syömällä liikaa, joka harvoin pitää paikkaansa.

  • Ruusa sanoo:

    Ihana, herättävä teksti.

  • Luuviulu sanoo:

    Saman olen huomannut myös toisin päin; luonnostaan laihaa ihmistä näköjään saa myös arvostella. Kauhistellaan kuinka laiha on, ja kysellään syökö tarpeeksi. Ei sekään tunnu mukavalta. Voisi jokainen keskittyä siihen omaan napaansa ja tehdä sille jotain, jos jotakuta on pakko arvostella ☝

  • Mimmi sanoo:

    Appiukko jaksaa kommentoida mun vatsamakkaroita, kuinka lapsesta on jääny läskiä vyötärölle. Minulle on yks hailee, miltä näytän, mutta en jaksa enää kuunnella ulkonäkökommentteja, ku niitä on saanu kuulla jo 30 vuotta.

  • Pikkasen pyöreä mamma täälläkim sanoo:

    Jokainen tekee vain sen minkä jaksaa. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää toisen kokemuksista. Olet varmasti paras äiti lapsillesi ja se om tärkeintä💕