Saako mielenterveysongelmista kärsivä asiallista hoitoa?
Jos kerrot työterveyshuollossa masennuksesta, se voi vaikuttaa töiden saantiin ja mielenterveydellisiä ongelmia kokeneet eivät välttämättä saa vakuutusta, kerrottiin Helsingin Sanomien jutussa.
Samaisessa jutussa mainittiin myös, että mielenterveysongelmat ovat heikentäneet ihmisten uskottavuutta terveydenhuollon asiantuntijoiden silmissä. Ihmiset siis kokevat, että heitä ei oteta vakavasti tai terveydenhuollossa jopa leimataan hulluksi sen jälkeen kun on kertonut mielenterveysongelmista.
Ilmiö on tuttu monille. Jos olet itse ollut esimerkiksi masentunut tai keskustellut mielenterveyden häiriöistä kärsivän kanssa, olet saattanut törmätä siihen: mielenterveydellisen diagnoosin jälkeen jokainen oire ja vaiva johtuu mielenterveyden ongelmasta. Ei mistään muusta.
Keskustelupalstoilla kerrotaan sekä kokemuksista, joissa terveydenhuollon henkilöstö ei usko, että ihmisellä on mielenterveysongelmia vaikka hän kokee niistä kärsivänsä, että kokemuksista, joissa hoitava taho ei usko potilaan omaa kokemusta sairaudestaan tai sairauksistaan tämän mielenterveysongelman takia.
Ylin kuva Aziz Acharki.
Samasta ilmiöstä ovat kertoneet myös monet ylipainoiset: Jos ylipainoinen henkilö menee lääkäriin vaikkapa flunssan takia, hoitohenkilökunnan mielestä sairauden syynä on ylipaino. Ratkaisu sairauteen kuin sairauteen ja vaivaan kuin vaivaan on laihduttaa. Toki se moneen asiaan voisikin auttaa, mutta ei aina ja kaikissa tapauksissa. Mielenterveysongelmissa tilanne voi olla vielä hankalampi, jos hoitoa ei saa siksi, että potilasta ei yksinkertaisesti uskota.
Muun muassa masennukseen ja traumaperäiseen stressiin kuuluu monilla oireena se, että potilas kokee kipuja ja pelkää sairauksia. Se ei tietenkään sulje pois sitä tosiseikkaa, että mielenterveyden ongelmista kärsivät ihmiset sairastuvat ihan oikeasti myös fyysisiin sairauksiin. Jos kipujen ja kolotusten ajatellaan kuuluvan asiaan ja jopa olevan ”keksittyjä”, hoito voi olla puutteellista.
Tilanne saattaa korostua vielä enemmän psykiatrisella puolella. Mielenterveyden häiriöiden ja psyykkisten sairauksien hoito ja diagnosoiminen on vaikeaa. Ei voida tehdä laboratoriokokeita ja todeta, että kyllä, sinua vaivaa juuri tämä asia. Tämän takia voi käydä niin, että terveydenhuollon ammattilaisen näkemys on eri kuin potilaan, mutta se ei välttämättä ole oikeampi. Ihminen ei ole ”hullu” vain siksi, että ”hulluilta” monesti puuttuu sairaudentunto. Mutta jos diagnoosi on, että tämä ihminen on psyykkisesti sairas, uskotaanko hänen väitteitään enää?
Saako mielenterveyden ongelmista tai psyykkisistä sairauksista kärsivä asianmukaista hoitoa? Millaisia kokemuksia sinulla on? Kerro kommenteissa tai lähetä kertomuksesi Avaudu tästä -lomakkeella!
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Sain juuri tietää, että 60-luvulla, äitini 9kk;den raskausajan työskenteli vaneritehtaan liimakoneella kuumia liimahöyryjä hengittäen. Yhdeksän tuntia päivässä.
Koko sen ajan hän voi todella huonosti. Ruoka ei pysynyt sisällä lainkaan, hänen painonsakaan ei noussut muutamaa kiloa enempää. Hampaatkin lopulta putosivat suusta.
Olin kuulemma itkuinen ja vaikea lapsi. Pikku koululaisena koin, että olin outo lintu. Minua kiusattiin aina, koska olin arka ja syrjäänvetäytyvä haaveilija. Nuoruudessa tajusin olevani ulkopuolinen, en kuulunut oikein minnekään. Koulun sain suoritettua jotenkuten, rimaa hipoen.
Naimisiin menin vain hakien miehestä kunnollisuutta ja alkoholittomuutta. Se muka varmistaisi turvallisen elämän. Mies, joka minulle ”siunaantui” oli mielenterveysongelmainen. Hänenkin historiaansa kuului vuosikausien altistuminen liima- ja liuotinaineille ja lopulta seurauksena oli vuosia kestänyt hoitojakso laitoksessa.
Kaksi samanlaisen ”myrkytyksen” saanutta aloitti avioelämän, mikä johti monenlaisiin haasteisiin ja lopulta syvempään masennukseen.
Terveydenhuollosta hain vuosikausia apua, lääkitystä masennukseen ja sain aina uudet lääkkeet. Niiden teho oli vähäinen. Olo ei helpottunut ja miehen mielialat heilahtelivat laidasta laitaan ja hän railakkaasti raivostui niin minuun kuin kotieläimiin. Kaikki pikkuasiat saivat hänet pois tolaltaan. Itse taas en osannut varoa/ennakoida ongelmia. Ajauduin niihin luontaisesti kuin sadevesi ojaan. Ihmissuhteet olivat minulle vaikeita.
Lopulta tajusin olevani erityisherkkä. Siihen ei liene lääkettä, mutta mieheni keksi sen; ” Ota tästä niin rauhoitut” ja sain yömyssyn minäkin uskovainen ja absolutisti. Helpottihan se oloa.
Kun lääkkeeni paljastin terveydenhuollossa olivat yhtäkkiä kaikki ongelmani lähtöisin tuosta helpottajahengestä. Olin surkuteltava, omaa parastaan ymmärtämätön ihminen.
Yhäkin yhteiskunnassa ja terveydenhuollossa on ongelmana tuo ”pullonhenki”! Se kun on kaiken pahan alku ja juuri!!! Kukaan ei ole kiinnostunut syistä ja seurauksista? En minä todellakaan olisi halunnut impata äitini kohdussa liimoja. Tuskin tehtaan hengitysilman puhtautta/myrkyllisyyttä silloin edes mitattiin.
Sain syntymälahjaksi koko elämäni kestäneen erityisherkkyyden; ulkopuolisuuden tunteet ja vaihtelevan syvyinen masennuksen. Tuo hermostollinen vaurioitumisprosessi oli alkanut itää jo sikiöaikana.
Lähes koko elämäni kärsin ulkopuolisuudesta, kiusaamisista ja ”vääränlaisuudesta”.
Miten psykoterapia voisi korjata hermovaurioita ja yliherkkyyttä? Psykiatrin analyysi oli :”tunnetasoltaan epävakaa persoonallisuus” ! Nyt vuosikymmenten jälkeen, kun olo on pahentunut synteettisten lääkkeiden aiheuttaessa lisää selittämättömiä oireita (synt. hormonivalmisteet) , koen elämäni valuneen hukkaan. Yliherkkä mieleni on revitty palasiksi kymmenien vuosien saatossa ehkä eniten juuri viranomaisten analyysien ja käsittelyjen vuoksi.
Se, että tunnen voimakkaasti, itken helposti ja ahdistun, ovat olleet tekijät, joiden vuoksi yhteiskunta on minua rangaissut kovalla kädellä.
Parastaikaa ympäristömme kerää hajoamattomat myrkyt eliöihin, ei ihminenkään jää paitsi tuon myrkkytarjottimen annista. Kalojen genetiikan ja käyttäytymisen muutoksia on tutkittu ja tajuttu, että on todellakin olemassa kemikaaleja, jotka muuttavat eliön fysiologisia ja psyykkisiä ominaisuuksia. Entä ihminen, hänen sukusolunsa, aivokemiansa, hermostonsa? Ovatko ne alttiita vain sille ”yhdelle aineelle”, etanolille?
Olisiko jo terveyden huollossa ja psykiatriassa otettava huomioon ympäristöäkin muuntavat myrkyt, kemialliset aineet ja niiden yhteisvaikutus myöskin ihmisen kehossa. Voisivatko viranomaiset laajentaa ajatteluaan sen perinteisen yhden aineen, etanolin syyllistämis-politiikasta ja katsoa ympäristömyrkkyjen suuntaa?
Kuka meistä aikuisistakaan tietää, että niinkin viaton light-juomien makeutusaine kuin aspartaami muuttuu maksassa etanoliakin hurjemmaksi myrkyksi, metanoliksi aiheuttaen selittämättömiä mielialavaihteluita, käytöshäiriöitä, migreeniä, lihomista jne…Löytyisikö ADHD-oirehdintaan syy lisäaineista? Entä ympäristömyrkyt, kasvinsuojeluaineet tai jäteveden puhdistamoiden päästöt vesistöihin? Kaikki kemialliset aineet eivät edes hajoa noissa käsittelyissä vaan jatkavat matkansa luonnon kiertokulussa.
Toivottavasti kaikki ”huonot äidit” minä mukaan lukien, alkaisimme tehdä asialle jotain. Lapset, tulevat sukupolvet tulee suojata näiltä myrkyiltä vähintäänkin valistamalla!
Itse olen jo myrkky-annokseni tältä elämältä saanut ja suorittanut sen vaikutuspiirissä vaivalloisen tieni lähes loppuun asti.
Ainakin miel. Terv. Diagnoosit laittaa tietynlaiset lasit hoitavien tahojen silmille heti, sen huomasin reilu vuosi sitten kun sappikohtauksen takia lanssilla piti sairaalaan lähteä. Osastolla ollessani ihmettelinkin monia asioita hiljaa mielessäni ja joidenkin varovaista suhtautumista minuun, myös monesti kysyttiin säännöllisistä lääkkeistä ja toistelin että on vain astmalääkkeet ja reumalääkkeet. Kun kotiuttaessa sain käteeni paperit, luki siellä ambulanssihlöstön esitietolomakkeesta kirjattuna perussairauksissa olemassa olevien astman ja reumojen lisäksi depressio. Jota minulla ei ole. Tästä kysyessäni oltiin öönä, kerroin että en halua tätä lukevan tiedoissani koska se ei pidä paikkaansa. Eikä siinä mitään olisi jos se olisi totta, mutta koska ei ole, se sävyttää alitajuisestikin jo hoitajien suhtautumista ja hoitoa kaikin puolin eikä se ole objektiivista. Siinä liene syy myös lääkityksen syynäyksestäkin. Mistä sitten tuo sana depressio papereihini eksyi? Jälkeenpäin muistellessani jäljitin ainoan hetken jolloin käytin ambulanssissa sanaa masentava, oli adjektiivina kuvaamaan tilannetta, tyyliin onpa masentava keli, liittyen reumakipuihin. Jolloin nuori lähihoitaja varmaan ymmärsi väärin ja luuli minun puhuvan diagnoosista, oletan ainakin. Opin olemaan käyttämättä sitä sanaa enää muissa kuin alkuperäisessä yhteydessään välttääkseni turhia ylitulkintoja.