Saako mielenterveysongelmista kärsivä asiallista hoitoa?
Jos kerrot työterveyshuollossa masennuksesta, se voi vaikuttaa töiden saantiin ja mielenterveydellisiä ongelmia kokeneet eivät välttämättä saa vakuutusta, kerrottiin Helsingin Sanomien jutussa.
Samaisessa jutussa mainittiin myös, että mielenterveysongelmat ovat heikentäneet ihmisten uskottavuutta terveydenhuollon asiantuntijoiden silmissä. Ihmiset siis kokevat, että heitä ei oteta vakavasti tai terveydenhuollossa jopa leimataan hulluksi sen jälkeen kun on kertonut mielenterveysongelmista.
Ilmiö on tuttu monille. Jos olet itse ollut esimerkiksi masentunut tai keskustellut mielenterveyden häiriöistä kärsivän kanssa, olet saattanut törmätä siihen: mielenterveydellisen diagnoosin jälkeen jokainen oire ja vaiva johtuu mielenterveyden ongelmasta. Ei mistään muusta.
Keskustelupalstoilla kerrotaan sekä kokemuksista, joissa terveydenhuollon henkilöstö ei usko, että ihmisellä on mielenterveysongelmia vaikka hän kokee niistä kärsivänsä, että kokemuksista, joissa hoitava taho ei usko potilaan omaa kokemusta sairaudestaan tai sairauksistaan tämän mielenterveysongelman takia.
Ylin kuva Aziz Acharki.
Samasta ilmiöstä ovat kertoneet myös monet ylipainoiset: Jos ylipainoinen henkilö menee lääkäriin vaikkapa flunssan takia, hoitohenkilökunnan mielestä sairauden syynä on ylipaino. Ratkaisu sairauteen kuin sairauteen ja vaivaan kuin vaivaan on laihduttaa. Toki se moneen asiaan voisikin auttaa, mutta ei aina ja kaikissa tapauksissa. Mielenterveysongelmissa tilanne voi olla vielä hankalampi, jos hoitoa ei saa siksi, että potilasta ei yksinkertaisesti uskota.
Muun muassa masennukseen ja traumaperäiseen stressiin kuuluu monilla oireena se, että potilas kokee kipuja ja pelkää sairauksia. Se ei tietenkään sulje pois sitä tosiseikkaa, että mielenterveyden ongelmista kärsivät ihmiset sairastuvat ihan oikeasti myös fyysisiin sairauksiin. Jos kipujen ja kolotusten ajatellaan kuuluvan asiaan ja jopa olevan ”keksittyjä”, hoito voi olla puutteellista.
Tilanne saattaa korostua vielä enemmän psykiatrisella puolella. Mielenterveyden häiriöiden ja psyykkisten sairauksien hoito ja diagnosoiminen on vaikeaa. Ei voida tehdä laboratoriokokeita ja todeta, että kyllä, sinua vaivaa juuri tämä asia. Tämän takia voi käydä niin, että terveydenhuollon ammattilaisen näkemys on eri kuin potilaan, mutta se ei välttämättä ole oikeampi. Ihminen ei ole ”hullu” vain siksi, että ”hulluilta” monesti puuttuu sairaudentunto. Mutta jos diagnoosi on, että tämä ihminen on psyykkisesti sairas, uskotaanko hänen väitteitään enää?
Saako mielenterveyden ongelmista tai psyykkisistä sairauksista kärsivä asianmukaista hoitoa? Millaisia kokemuksia sinulla on? Kerro kommenteissa tai lähetä kertomuksesi Avaudu tästä -lomakkeella!
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ainakin miel. Terv. Diagnoosit laittaa tietynlaiset lasit hoitavien tahojen silmille heti, sen huomasin reilu vuosi sitten kun sappikohtauksen takia lanssilla piti sairaalaan lähteä. Osastolla ollessani ihmettelinkin monia asioita hiljaa mielessäni ja joidenkin varovaista suhtautumista minuun, myös monesti kysyttiin säännöllisistä lääkkeistä ja toistelin että on vain astmalääkkeet ja reumalääkkeet. Kun kotiuttaessa sain käteeni paperit, luki siellä ambulanssihlöstön esitietolomakkeesta kirjattuna perussairauksissa olemassa olevien astman ja reumojen lisäksi depressio. Jota minulla ei ole. Tästä kysyessäni oltiin öönä, kerroin että en halua tätä lukevan tiedoissani koska se ei pidä paikkaansa. Eikä siinä mitään olisi jos se olisi totta, mutta koska ei ole, se sävyttää alitajuisestikin jo hoitajien suhtautumista ja hoitoa kaikin puolin eikä se ole objektiivista. Siinä liene syy myös lääkityksen syynäyksestäkin. Mistä sitten tuo sana depressio papereihini eksyi? Jälkeenpäin muistellessani jäljitin ainoan hetken jolloin käytin ambulanssissa sanaa masentava, oli adjektiivina kuvaamaan tilannetta, tyyliin onpa masentava keli, liittyen reumakipuihin. Jolloin nuori lähihoitaja varmaan ymmärsi väärin ja luuli minun puhuvan diagnoosista, oletan ainakin. Opin olemaan käyttämättä sitä sanaa enää muissa kuin alkuperäisessä yhteydessään välttääkseni turhia ylitulkintoja.