Synnytyksenjälkeisestä masennuksesta puhutaan paljon, ja se on loistava juttu. Koska ongelma tunnetaan ja sitä osataan jo seurata, minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jonka oireista saatiin heti kiinni. Likaisiin yksityiskohtiin mennään harvemmin.

Kerron tässä omista kokemuksistani, jotka masentuneen mielenmaiseman ohella toki heijastelevat persoonaani ja hirtehistä tapaani käsitellä koettelemuksia.

Eroahdistus

Ensimmäisen kerran se tuli miehen käydessä tupakalla ja jäädessä muutamaa minuuttia pidemmäksi ajaksi vetämään pihalle henkeä: selkeä varmuus siitä, että hän on lähdössä, ja minä jään yksin. Katselin miestä ikkunasta vauva sylissäni ja nyyhkytin.

Mieleni alkoi pian ottaa kierroksia aina, kun mies oli hetken poissa (vaikka vain kaupassa). Lähtikö se nyt lopullisesti? Entä, jos se päättääkin ajaa ohi supermarketin rampista ja jatkaa matkaa kohti pohjoista? Heittää puhelimen ulos ikkunasta ja katoaa iäksi?

Kyselin muutaman (2–99) kerran joka päivä, onko puoliso varma, että haluaa jäädä. Jokaisella kerralla pintaan nousi myös syyllisyys ja ahdistus omasta takertuvuudesta: jos olen tällainen, mies ainakin lähtee. Kukaan ei kestä naista, jonka naama litistyy itkusta räkäisenä ikkunaan, jos tohdit kävellä kymmenen askelta kuistia pidemmäs. Ei kukaan.

Pelko osoittautui turhaksi. Mies kesti ja jäi.

Unettomuus

Joo, vauvaperheissä nukutaan huonosti. Jep, valvominen kuuluu asiaan. Mutta entäpä, kun olisikin tilaisuus nukkua hetki, eikä voi? Väsymys painaa päätä paksuna kuin kuuma peitto, mutta kun silmät sulkeutuvat, aivot pysyvät houreisuudestaan huolimatta valppaina. Uni ei tule.

Kun mies järjesti minulle nukkumisaikaa, asetuin sänkyyn Peltorit ja korvatulpat korvillani ja laitoin musiikkia soimaan. Silti ylivirittyneet aivoni kuulivat jostakin vauvan itkua. Makasin sängyssä jäykkänä ja hätääntyneenä.

”Nukut vaan aina, kun vauvakin nukkuu” oli neuvo, jota en kyennyt koskaan toteuttamaan. En siivonnut, en yrittänyt tehdä mitään järkevää vauvan nukkuessa, yritin vain nukkua. Laskin mielessäni, kuinka pian lapsi seuraavan kerran herää, kuinka kauan ehtisin ehkä nukkua, jos nukahtaisin NYT. Yleensä ehdin nukkua vartin ennen vauvan seuraavaa rääkäisyä. Rääkäisyä, joka lävisti sähköiskun lailla väsyneen kehoni ja pakotti minut sekunnin sadasosassa hälytystilaan.

Viha

Lapsen ensimmäisiin kuukausiin sisältyi valtavasti vihaa. Vihasin miestä, koska hän pystyi nukkumaan. Vihasin miestä, jos hän EI nukkunut silloin, kun hänellä olisi ollut siihen tilaisuus, mutta minulla ei. Vihasin rintapumpun jurnuttavaa ääntä. Vihasin jokaista, joka tunki reviirilleni tai vaikutti suunnittelevan sitä.

Aivan erityisesti vihasin laktivisteja, sillä en voinut lapseni synnynnäisen valuvian vuoksi imettää. Jokainen uutisvirtaan lisätty hempeänsävyinen tietoisku tai imetyskuva haisivat minusta omahyväisyydeltä ja syyllistämiseltä.

Hetkittäin vihasin myös tilannetta, johon olin päätynyt. Olin hankkiutunut ansaan, josta ei ollut poispääsyä: en mielestäni osannut olla äiti, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja: äitiyttä ei voinut luovuttaa pois tai laittaa katkolle. Enkä toisaalta olisi halunnutkaan, sillä silloin joku toinen olisi koskenut lapseen, jonka koin kaikesta huolimatta osaksi itseäni.

Kaikkein eniten kuitenkin vihasin itseäni. Vihasin turvonnutta kehoani, sekavaa mieltäni ja maitoa tursuavia rintojani. Osaamattomuuttani olla onnellinen tilanteessa, josta moni muu voi vain unelmoida.

Suojelunhalu

Suojelunhalu kuuluu varmasti aina normaaliin vanhemmuuteen tavalla tai toisella. Ylivirittyneessä mielessäni sekin karkasi käsistä. En halunnut antaa kenenkään muun itseni, äitini ja mieheni lisäksi koskea vauvaan. Olin kuin pesäänsä puolustava susiemo: valmis hyökkäämään, jos joku kurkotti kättään kohti lastani.

Halusin suojella lasta myös infektioilta, joten räkäiset pikkulapset, yskivät aikuiset ja ne, jotka eivät pesseet käsiään mielestäni tarpeeksi, joutuivat mieleni mustalle listalle. Hampaita kirskututtava raivo ja vatsaa puristava huoli paisuivat valtaviksi, kun joku toi sukujuhlaan nuhaisen lapsensa. Seurasin tarkasti, ketkä kaikki koskivat sairastuneeseen, enkä päästänyt heitä omani lähelle. Poistuimme etuajassa. Kuvissa näytän vuorotellen kireältä tai verenhimoiselta.

Ensimmäinen vierailu anoppilaan oli muodostua katastrofiksi. Anopin ottaessa vauvan syliinsä minun oli mentävä toiseen huoneeseen hengittelemään syvään. Oksetti ja pelotti. Entä, jos vauva putoaa tai pää retkahtaa? Anopin pitkät kynnet inhottivat: pohdin, mitä kaikkea niiden alla muhi. Hänen hajuvetensä tuoksu tarttui vauvaan. Hän halusi syöttää vauvaa tuttipullosta. En antanut. Revin puoliväkisin lapsen hänen sylistään ja lähdimme kotiin.

Pelko

Pelko leimasi vahvimpana tunteena koko pikkuvauva-aikaa. Pelkäsin, ettei lapsi ole terve: pienen valuvian vuoksi aloin epäillä, että hänellä voisi olla jokin geneettinen syndrooma. Mittailin yön pitkinä tunteina hänen kasvonpiirteitään ja vertasin niitä netistä löytämiini syndroomille tyypillisiin piirteisiin. Herätin miehen yöllä katsomaan laskelmiani, ja luulin hänen hätääntyneen katseensa johtuvan siitä, että hänkin hoksasi syndroomapiirteet lapsessamme. Ei johtunut: hän oli ennemminkin huolissaan oudosta käytöksestäni.

Pelkäsin myös, etten opi koskaan rakastamaan vauvaa. Suojelunhalusta huolimatta lapsi tuntui vieraalta ja pelottavalta, enkä sieluani penkoessani löytänyt itsestäni rakkautta häntä (tai ketään muutakaan) kohtaan. Pidin lasta koko ajan fyysisesti lähellä, mutta henkisesti olin kaukana. Olin kuin umpikujaan ajettu eläin, jumissa tilanteessa, jossa minun oli pidettävä huolta jostakusta, jota kohtaan tunsin lähinnä kauhua.

Pelkäsin herätyksiä, pelkäsin syöttöjä, pelkäsin, etten saa enää koskaan nukkua, pelkäsin omaa mieltäni, pelkäsin, että lapsi itkee ristiäisissä, pelkäsin avioeroa, pelkäsin, että vaippa on liian kireällä, pelkäsin, että lapsi puklaa valtavasti, enkä tiedä, paljonko maitoa hänen sisäänsä jäi. Mikä tahansa pelko sai tolkuttomat mittasuhteet. Vapisin ja oksentelin silkkaa pelkoani.

Syyllisyys

Kun diagnoosini varmistui, törmäsin netissä useampaan artikkeliin, joissa äidin synnytyksenjälkeisen masennuksen kerrottiin vaikuttavan lapsen vointiin merkittävästi. Muserruin: sen lisäksi, että olin itse rikki, minun sirpaleeni haavoittaisivat koko ajan myös lastani. Neuvolapsykologin vakuuttelut siitä, että vuorovaikutukseni vauvaan on hyvää ja hän vaikuttaa tyytyväiseltä, kaikuivat kuuroille korville.

Ensimmäinen käynti kodin ulkopuolella ilman vauvaa oli mielipuolinen kokemus. Olin odottanut, että saan olla hetken hänestä vapaa, mutta itkin kauppareissulla hyllyjen välissä hätääni ja syyllisyyttäni siitä, etten ole lapsen luona. Minusta tuntui käsittämättömältä, että muut ihmiset elivät, kuten ennenkin, vaikka itse olin muuttunut muuksi: äidiksi.

Syyllisyys on seurannut mukana näihin päiviin asti, mutta muuttanut onneksi muotoaan ”tavalliseksi” vanhemman riittämättömyydentunteeksi. En enää vajoa itseinhon kuiluun ja pohdi, olisiko kaikilla parempi olla, jos kuolisin.

Ja viimein helpotus

Tilannettani seurattiin aktiivisesti neuvolassa, ja neuvolapsykologi kävi meillä kotona juttelemassa kanssani. Aika pian kävi selväksi, että tarvitsen myös psykiatrin apua. Psykiatrin kanssa suunniteltiin sekä jatkuva lääkitys että ”hankalien tilanteiden lääkitys”, joka otettaisiin käyttöön tarvittaessa ahdistusoireiden karatessa käsistä.

Lääkitys tarkoitti sitä, että rintamaidon pumppaaminen oli lopetettava. Epäröin päätöstä vain hetken, sillä oli käynyt jo hyvin selväksi, etten selviäisi syöksykierteestäni pelkällä keskusteluavulla. Pumppaamisen lopettaminen oli hyvä päätös myös muuten: aikaa vapautui ja stressaava maitomäärän kyttääminen jäi taakse. Lapsi näytti voivan korvikkeella erinomaisesti.

Viikko viikolta olo alkoi keventyä, ja samaa vauhtia aloin kiinnostua vauvani persoonallisuudesta, ihastua minulle suotuun pikkuihmiseen. Läpimurto tapahtui eräänä päivänä istuessani sohvalla lapsi sylissäni, katselemassa hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.

Lapsi äännähteli yksitavuisesti ja hymyili päälle vienosti hampaattomalla suullaan. Tajusin, että hän vastasi minun hymyyni: minähän hymyilin! Me hymyilimme yhdessä! Rinnassa tuntui uudenlaista puristusta, lämmintä, pakahduttavaa ja syvää. Sitä, joka täyttää rakkauden määritelmän ja ylittää sen: äidinrakkautta.

Nimim. Toipunut äiti

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

4 vastausta artikkeliin “Tältä synnytyksen jälkeinen masennus tuntuu”

  • Nanne sanoo:

    Kiitos, todella hyvin kuvattu!

  • Talvi sanoo:

    Ensinmäisen lapseni kohdalla ei tullut masennusta tai en sitten sitä tunnistanut.
    Aloin odottamaan toista lastani, istukassani todettiin hematooma, joka ei vuotanut pois.
    Vuoto sai aikaseksi kalvojen puhkeamisen. Viikon odottelun jälkeen päätettiin synnytykseni käynnistää.
    Rakas pieni nyytti syntyi yhtä päivää vaille keskosikää, mikä pahinta hän eli, hän hengitti, mutta asialle ei tehty mitään, johtuen siitä että ei ollut keskosikä täynnä ja minulla oli kuulema hyvä ikä ja eikä mitään sairautta joka estäisi uuden raskauden.
    Hän sai olla n.30min sylissämme ja sitten hänet otettiin pois, ikuiseksi ajaksi.
    Olin niin sananton ja epätietoinen ja paljon menettänyt verta kehostani että en osannut muuta kuin lähteä pois, vaikka en olisi saanut lähteä kotiin, mutta hoitajat eivät voineet pidätellä minua. Olin kotona kuin aave muutamia päiviä, viikkoja…
    Mutta olihan meillä jo yksi lapsi joka tarvitsi äiti & isää, rakkautta.

    Meni noin 1-2kk kun aloin odottaa kolmatta lastani, aika nopealla temmolla, ehkä se silloin tuntu että mitä nopeammin niin sen helpompi minun on selvitä vastoinkäymisestä.
    Kaikki meni hyvin, raskausaika ja synnytys.
    Synnytys salissa ajatukset hyppivät ees taas, kun lapseni vietiin lastenosastolle verensokereiden takia. Silloin mietin ja olin paniikissa että minne he vievät lapseni, saanko hänet takaisin, mikä hänessä on vikana….olin niin tunteissa / paniikissa että en pystynyt sanomaan sanaakaan, katsoin ja itkin vain.

    Pikkuhiljaa kun pikkulapsi arkea kahden tytön kanssa oli mennyt ja mies kävi töissä, ajatukset alkoivat pakkaantua mieleeni, näin mielessäni joka ikisen kohdan toisen lapseni synnytyksestä…. yritin kaiken peittää olemalla aktiivinen, siivosin ja tein jotain koko ajan. Mutta lopulta en jaksanut.. kun lapset oli päiväunilla ja mies tuli töistä, saatoin olla istumassa lattialla keittiön nurkassa ja itkin ja solvasin itseäni siitä mitä oli tapahtunut, vaikka tiesin että vika ja se mitä tapahtu ei johtunut minusta. Enkä poistunut kotoa useasti, jos kävin kaupassa yksin, laahasin pitkin hyllyjä ja en oikeastaan tienyt mitä ihmettä tein siellä, vissiin piti ainakin ostaa ruokaa… En lähtenyt mukaan sukulaisten luokse, jäin mieluiten kotiin yksin kun mies ja tytär lähti.
    Aika monesti sain käydä läpi itkupotkuraivarini kunnes tajusin itse että tarvitsen apua, vaikka minulle siitä sanottiin jo aikaisemmin, mutta en sillon halunnut myöntää sitä itselleni että tarvitsen apua, olin päättänyt että minä selviän tästä.

    Kaikesta voi selvitä, jossain välin on hyvä pysähtyä ja miettiä mitä minä tarvitsen, ei se hulluksi tee ihmistä jos hakee apua.

  • Marilii sanoo:

    Niin tutun kuuloista! Laitoksella mietin, mistä euforisesta rakkaudesta kaikki puhui. Ihan vieraan näköinen nyytti sylissä yritin alkaa tykkäämään siitä. Kotiin päästyä itkin, että osaanko pitää edes hengissä sen pienen ihmisen. Unta sain 2h kerrallaan, kunnes anoppi kertoi, että vauva voi syödä 3h välein. Yöllä syötin vauvaa hymyä tavoitteleva irvistys naamalla. Päivät siivosin, kun en osannut olla vauvan kanssa. Ja se näkyi. Oppiessaan liikkumaan lapsi ei tullut luokseni, edes pyynnöstä. En voinut nukkua vauvan päikkäriaikaan, koska piti käydä tarkistamassa hengittääkö vauva. Kaikki toimenpiteet suoritin oikein,mutta ilman tunnetta. Oikea lääkitys sekä terapia auttoi yli omista ongelmista ja pystyin olemaan vihdoin äiti lapselleni. Onneksi paljon saa korjattua matkan varrella ja nyt mulla on aivan mahtava nuori mies, jonka kanssa läheiset välit ja hänellä kaikki erittäin hyvin. Tsemppiä kohtalotovereille ❤ Olkaa armollisia itsellenne ja hakekaa apua!!

  • Aatu sanoo:

    Ohhoh, kylläpä otti koville tämän lukeminen… Toi tunteet pintaan kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin tästä ei juuri puhuttu eikä tunnistettu.