”Mitä tehdä kun oma henkinen kapasiteetti on ylitetty”
”… ja silti pitää vaan jaksaa vielä?
Eilen puhuin mieheni kanssa siitä kuinka eriarvoista elämämme on. Sain perinteisen vastauksen “miten niin”. No, me olemme kahden lapsen vanhemmat, melkein kolmevuotiaan, ja viisikuukautisen. Totesin että mikä on, kun hän voi jäädä makoilemaan, vaikka lapset yöllä jotain kaipaa. Minä nousen saman tien hoitamaan. Kysyin et pitäisikö minunkin vain huudattaa lapsia.
Ollaan aikaisemmin aiheesta paljon puhuttu. Molemmilla paljon univelkaa ja väsymystä. Mies ei herää itse mihinkään ja kun herätän, jää makoilemaan. Niinä hetkinä kun olen niin poikki että en pysty, pakotan hänet ylös, usein nuorimmainen on tässä vaiheessa jo tissillä mutta esim. vaippa pitäisi vaihtaa uudestaan, tai olen jo neljä kertaa lapsen nukuttanut ja siirtänyt omaan sänkyyn, ja vauva aina vaan herää uudelleen. Sitten en enää jaksa yrittää, vaan herätän miehen nostamaan lapsen sänkyyn, kun fakta on että hän saa vauvan paremmin pinnasänkyyn laitettua pitkillä isoilla käsillä. En minä sille mitään voi että olen lyhyt pienikätinen nainen.
Ja mikä siinä on että lapset heräävät joko samaan aikaan tai peräkanaa… No sanoin myös että henkinen kapasiteetti on jo ylitetty, minun olisi pakko saada hetki itselleni. Täysin yksin, jotta saan ladattua itseni. Hän tähän jälleen “joo järjestetään”. Näin on joka kerta vastattu. Ensin toki hän ääneen ihmettelee että mihin menisi… Mieleni tekisi vastata, että ei Per##le ole minun ongelma. Sen sijaan ehdottelen eri vaihtoehtoja. Ja kyllä mies hoitaa lapsia, ja kun vaadin saan tunnin pari itselleni.
En tiedä. Tuntuu, että mies ei ikinä tajua, että lapset ovat molempien vastuulla yhtälailla. Tai kun asiasta puhutaan, niin tajuaa, ja sanoo että tsemppaa enemmän. Mistä päästään taas siihen minun ihmettelyyn, että miten hän voi ruveta tsemppaamaan kun mielestäni se ei ole vaihtoehto asiat täytyy vain hoitaa. En itsekään ole täydellinen mutta hoidan lapseni oli oma tilanne mikä vain. En minä ole löysännyt, vaikka sektiokin tehtiin. Ihan täysillä mennään ja nyt mies voi tsempata lasten kanssa… mitä?!?
Joten en tiedä. Tällä hetkellä mietin kateellisena kuinka ihanaa olisi jos lapsilla olisi kaksi kotia, minun, ja mieheni. Silloin vastuu olisi täysin hänen kun lapset olisivat hänellä ja minä saisin ladata akkuja. Vaikka en haluaisi sitä tehdä lapsilleni rikkoa perhettä. Toisaalta en voi jatkaa näin… Ja jos nyt eroaa ennen katkeruutta ja vihaa, niin onnistuisiko lasten kasvattaminen yhdessä, ja toisenlaisena perheenä oleminen paremmin? En tiedä. On niin loppu henkisesti, että ei saa henkeä, tai eteensä näe…
Onneksi on ihanat lapset, joiden takia on pakko jaksaa. Kyllä se siitä joskus helpottaa, kiitos kun sain avautua. Ehkä hommaan maksullisen lastenvahdin.”
Nimim. IntroverttiÄitiHuutaaSisällä
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Voi, kuulostaa niin tutulta! Meillä puolison ymmärrystä laajensi vasta hänen hoitovapaansa. Sitä ennen horrosväsymyksessäni koliikkilapsen kanssa kuuntelin myös, kuinka taas on sotkua, ruoka vasta tulossa ja olen aina tylsä enkä tee mitään. Ero oli hyvinkin lähellä. Kun sain lisäksi tapaturmaamman ja jouduin käymään hoitamassa sitä, sain onneksi vinkin pyytää perhetyön apua ja vinkin MLL:n hoitajista, joita ilman tapaturmavammaa ei olisi voinut hoitaa loppuun. Hävisi kynnys maksaa muutama kymppi hoitoavusta, tuli luotto noihin hoitajiin, ja perhetyön ihana mummi tuumasi heti alkuun että voin myös jokin kerta hyvin vain nukkua, kun hän tulee, ei aina ole pakko olla sairaalakäyntiä syynä. En toki tohtinut, ja perhetyön käyntejä sain rajallisesti, mutta se lausuma jäi tärkeänä mieleen kaiken sen valvomisen ja yöitkun sumussa. Saa pyytää ja ostaa apua ihan vain levätäkseen. Jos puoliso ei herää ja auta yöllä, se tuntuu pahalta, mutta kun ei herää, niin ei herää, liekö reaktiokyky itkuun niin erilainen sitten. Sitten oli löydettävä muita keinoja. Minulle tärkeintä olisi ollut tunne, ettei aina tarvitse selvitä itse, että toinen huomaisi itse auttaa, kun yön 12. herätys on käsillä eikä itse enää jaksaisi liikkua senttiäkään, varsinkaan vamman tehdessä liikkeestä tuskaa. Sen tuen puutteesta jäi suhteeseen orpo olo. Sitä oli helpompi puida läpi vasta, kun toinen oli ollut hoitovapaalla paljon myöhemmin, mutta kuitenkin niin, että lennossa syöminen ja alituinen lasten tarvitsevuus konkretisoitui hänellekin eri tavoin. Elämä onneksi helpottuu nopeasti, nykyään koliikkiyöt ja sumuiset vuodet ovat vain hämärä muisto.
Kuulostaa tosi tutulta, sain omaa aika ja kokonaan palauduin vasta avioeron myötä. Uuden puolison myötä huomasin mikä ero on kun SINUA RAKASTAVA puoliso pitää huolta perheesta ja sun jaksaamisesta. Taaksepäin katsottuna huomaan ettei minusta paljon välitetty edellisessa suhteessa ja kun minussa ei ollut eksalle enää arvoa niin oli helppoa olla välittämättä mun tarpeista. Minua avioero teki paremmaksi äidiksi ja pelasti minua uusiutuvista masennuksista, ahdistuksista ja pimeästä loppuelämään epätoivosta. Tein paljon työtä että lapset sopiutuisivat avioeron, eipä ne paljoa eroa huomanneet kun kuitenkin pääasiassa aina hoidin ne. Nyt saavat paljon enemmän ja laadukkaampa aikaa myös onnillisen isän ja tämän uuden puolison kanssa.
Hei! Tutulta kuulostaa. Lapseni ovat jo kasvaneet pikkukoululaisiksi ja roolimme ovatkin olosuhteiden pakosta hieman vaihtuneet osittain jopa toisinpäin. Jos jotain olen katunut niin sitä etten ole koskaan käyttänyt lapsenvahtia kun lapset oli pieniä. Mummit auttoivat mutta yleensä syystä että siivosin tai muutin tai olin kipeä. Erityisen rankkaa oli vaihe jossa toinen herättää yöllä ja toinen kiukutteli uhmaa päivät, silloin olisi auttanut oma aika. Meillä mies teki töitä ja päivät oli pitkiä. Nyt käyn itsekin töissä ja mies on etänä. Laittaa lapset kouluun ja on kotona kun he tulevat.
Kannattaa jutella asiat selväksi ja sopia miten hoidetaan ja voit myös pyytää miestä enemmän osallistumaan asioihin. Vanhemmuuteen kasvetaan ja selvästi mies ei ole vielä kasvanut rooliinsa. Ota aina omaa aikaa kun voit ja todellakin hanki lapsille hoitaja! Onko lapset kotona vai päiväkodissa? Kannattaa myös miettiä lasten päiväkotiin laittoa että saisit omaa aikaa enemmän. Tsemppiä! Taitaa aika monella olla samanlaista kuin teillä. Miehet eivät vaan ole niin oma-aloitteisia lasten kanssa ja meillä äideillä ei riitä hermot odottamaan milloin mies hoitaa asiat.
Miehet ei ole koskaan missään asiassa oma-aloitteisia mutta lapsiperhe-elämässä he ovat tahallaan loisia. Jokainen normaaliälyinen aikuinen tajuaa että lapset pitää hoitaa ja ei, naiset ei tykkää lastenhoidosta yhtään enenpää kuin miehetkään.
Aloittaja: olen pahoillani että sinäkin nuori nainen olet taas tuohon iänikuiseen ansaan jäänyt. Kuinka paljon onnellisempia perheet olisivat jos miehet, isät tekisivät oman osansa.