”Pojallani epäillään keskittymishäiriötä, joka tuli ilmi eskarissa. Nyt tutkimukset ovat tauolla koronatilanteen vuoksi. Eskarissa hän tappelee, härnää muita lapsia, eikä kykene keskittymään tehtäviin isossa ryhmässä. Hän ajattelee eri tavoin kuin muut lapset ja hänen on vaikea saada ystäviä. Joskus hän tulee kotiin ja kertoo, miten kaksi poikaa on hyppinyt hänen päällään pihalla. Haluaisin kuulla tällaiset asiat eskarin ohjaajilta, en ainoastaan lapseltani. Varsinkin kun lapseni kertoo, että näin on tapahtunut useamminkin.

Varhaiskasvatuskeskustelussa pitää täyttää kaavake neuvolaa varten. Pojan vaikeuksien kohdalla päiväkoti on kirjoittanut pitkän pätkän tekstiä ja vahvuuksien kohdalla lyhyen lauseen, jossa kehutaan poikani kädentaitoja ja liikunnallisuutta. Oikeastiko teillä ei ole muuta hyvää sanottavaa pojasta jonka kanssa olette 30h/vko? Eskariohjaajat, te olette lapselleni todella tärkeitä. Hän puhuu teistä hyvää, vaikka ajatteleekin, että te ette hänestä pidä. Olette hänen kanssaan ison osan hänen viikostaan. Hän tietää myös, että hän ei saa kehuja muusta kuin kädentaidoista ja liikunnallisuudesta.

Toivoisin, että näkisitte sen, että hän auttaa pyytämättä. Hän petaa pikkuveljenkin sängyn ja siivoaa myös tämän sotkut. Kun pitää mennä pankkiin sopimaan lainasta, hän istuu koko ajan häiritsemättä ja pitää pikkuveljenkin tyytyväisenä, vaikka emme ole sitä pyytäneet. Hän askartelee sydänkortteja kaikille, halaa ja kertoo kuinka ihana olet. Hän puhuu kaikista hyvää, jopa niistä pojista, jotka hyppivät hänen päällään. Kiusaamisesta hän sanoo, että nämä pojat eivät tiedä olevansa ihania. Hän puhuu hyvää myös teistä eskariohjaajat ja on pahoillaan, että ei ole käyttäytynyt hyvin.

Kuva Myles Tan. Ylin kuva Element5 Digital.

Hän ei ole paha lapsi. Ja hän yrittää kovasti tulla hyväksytyksi myös eskarissa. Aikaa on kulunut ja olen alkanut paremmin ymmärtämään myös teidän näkökulmaanne. Ymmärrän, että pojan ongelmat tulevat enemmän esiin isossa ryhmässä ja teille diagnoosin saaminen on tärkeää, ehkä myös poikani koulun aloittamisen kannalta. Mutta mitä sitten kun diagnoosi on saatu? Puhutteko sitten pojalleni lempeämmin ja ilman piikittelyä? Huomaatteko, että hän on jotain muutakin kuin diagnoosi? Huomaatteko, että hänestä löytyy myös ne puolet, joista puhuin? Hän on lempeä, empaattinen, avulias ja muiden tunteet huomioonottava poika. Ehkä, jos hän saisi huomiota, niistä hyvistä teoista, hänen ei tarvitsisi etsiä huomiota negatiivisilla tavoilla.

Tiedän, että te olette lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Toivon kuitenkin, että uskoisitte minua kun sanon, että meillä on säännöllinen rytmi kotona ja lapsilla selkeät rajat. Ruutuaika lapsilla on selvästi pienempi kuin, mitä suositellaan, eikä kotona ole isoja ongelmia. Ja meidän pojat tietävät olevansa ihania. Olemme kyllä köyhiä ja se näkyy vaatteissa. Emme ole kuin se opettaja-lääkäri-perhe, jota olette kehuneet minulle. Sen perheen poika on suosittu. Hän osaa matikkaa, lukea, ja myös vieraita kieliä. Hän on myös se, joka johtaa poikani päälle hyppinyttä kiusaajaporukkaa. Minun on vaikea puhua avoimesti kanssanne, sillä koen, että minua ei uskota, eikä lasten kohtelu ole tasa-arvoista. Oletteko puuttuneet tähän kiusaamiseen samalla vakavuudella kuin poikani käytöshäiriöihin? Epäilen sitä, koska, ette ole edes kertoneet siitä meille vanhemmille. Miksi? Siksikö, että se kohdistuu poikaani, joka ei ole sosiaalisesti taitava? Onko hän ehkä mielestänne ansainnut kiusaamisen? Vai johtuuko se siitä, että kiusaamista johtaa opettajan ja lääkärin poika, joka muuten on kaikin puolin täydellinen?”

Nimim. Hankala vanhempi

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 35 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

35 vastausta artikkeliin “Rehellinen kirje lapseni varhaiskasvattajille”

  • L sanoo:

    Mulla on samoja kokemuksia. Kaikki mitä tapahtui, kiertyi aina jotenkin poikaani. Teki kuka mitä tahansa, niin aina hän sai rangaistuksen. Kerran hain hänet komerosta jäähyltä ja toisen kerran pimeän huoneen nurkasta yksin seisomasta. Vuonna 2016.

    Vaadi kirjallinen pöytäkirja jokaisesta käymästänne palaverista. Lue se palaverin jälkeen huolella, ja kommentoi kohdat, joita et ymmärrä/ joiden kirjoitusasu tuntuu oudolta. Kirjoituta uudelleen, jos sinun sanomisesi puuttuvat.

    Meillä mentiin tällä. Ärsyttävää, raskasta ja turhauttavaa. Neljännen palaverin jälkeen pyysin paikalle myös varhaiskasvatuspsykologin, jolle pöytäkirjat toimitettiin. Istuttiin hetki, eikä kuudetta palaveria koskaan tullut.

    Meillä tuli kyllä ilmi suoranaisia laiminlyöntejä (esim. Lapsia ei ajoittain valvonut yksikään aikuinen), mutta enemmän se oli sitä, että oma päiväkodin täti oli ihan eri planeetalta kuin perheemme. Oli tyttöjen jutut ja poikien jutut ja erityisesti lapsien jutut ja aikuisten jutut. Suurin polemiikki taisi tulla siitä, kun poika pitkään tuijottaen totesi, että valovuosi mittaa muuten matkaa eikä aikaa. Ja taas mentiin – eskariopelle ei viisastella.

    Poika on nyt 12 – pärjännyt koulussa hyvin ilman sitä diagnoosia, jota ajettiin kuin käärmettä pyssyyn. Koulun alkaessa mietin kovasti, miten kaveri pärjää, kun kaikki sotkut on aina mennyt hänen piikkiinsä. Vaadin koulun alkaessa palaverin koulun ja varhaiskasvatuksen kanssa. Varhaiskasvatuksella ei ollut mitään sanottavaa siinä palaverissa.
    Hitto että suututti silloin. Ja suututtaa vieläkin pojan kohtelu.

    Tostesin, että otan selkeästi hankalan vanhemman roolin, kun tilanne oli jo muutenkin huono. Olin varmasti kyllä varsinainen painajainen varhaiskasvatukselle, mutta kuka sen pienen pojan puolesta taistelee mielipuoliaikuisia vastaan, jos ei äiti.

    Jaksamista teille molemmille. Meillä sanotaan edelleeniltaisin , että olet rakas ja taitava. Sanokaa tekin – sitähän te olette.

  • Positiivista löytyy jos sitä vain yrittää ja haluaa etsiä. sanoo:

    Nyt jo kouluikäinen lapseni meni vuoden ikäisenä päivähoitoon ja oli siinä samassa paikassa ja erään saman hoitajan hoidossa 4v. Olin itse uupunut, heikon tukiverkon omaava yh-vanhempi ja yritin ruuhkavuosien lomassa sinnitellä opiskelujeni kasaan. Yhden yhtä hyvää sanaa tuolla hoitajalla ei minusta vanhempana tai lapsestani ollut missään vaiheessa, ainoastaan moitteita ja se oli joka päiväistä. En uupuneena jaksanut laittaa vastaan ja loppuaikana joko ahdistuin tai itkin joka aamu päivähoitoon viennin jälkeen ja joka iltapäivä ennen lapsen hakua.

    Lapsi oli 5v kun muutimme ja vaihdoimme päiväkotia. Lapsi oli ehtinyt olla 3vk uudessa hoitopaikassa kun hän erään hoitopäivän jälkeen sanoi minulle ”minä en ole ollut yhtään ilkeä”. Lapselle oli jäänyt edellisestä hoitopaikasta kuva, että hän on huono ja ilkeä. Sydämeni särkyi.

    Kerroin tästä sekä vanhaan että uuteen hoitopaikaan. Vanhassa hoitopaikassa luvattiin ottaa ko. hoitaja puhutteluun ja uudessa hoitopaikassa työstettiin asiaa antamalla lapselle erityisen positiivista huomiota se vuosi mitä hän ehti siellä olla ennen esikouluun menoa.

    Nyt tuo lapsi on koulussa ja koulutyö sujuu hyvin, on kavereita ja harrastuksia.

  • Varhaiskasvatuksen erityisopettaja sanoo:

    Hei,
    Onpa ikävä lukea kokemuksistanne. Toivon todella, että tilanteeseen tulee muutos ja yhteisöllisyys ko. ryhmässä paranee.

    Oletko ollut yhteydessä ryhmän erityisopettajaan? Suosittelen, että pyydät erityisopettajan konsultaatiota ja yhteistyötä. Erityisopettajalla on ammattitaitoa ja tahtoa tukea sekä lasta, perhettä että ryhmän kasvattajia. En tarkoita, että sinun lapsesi ainoastaan kaipaa apua ja tukea, erityisopettajalla tulisi olla taitoa nähdä kokonaisuus ja kaikki tapahtumiin vaikuttavat asiat. Ryhmässä voi olla useampi tukea tarvitseva lapsi. Olisi ehkä hyvä, että erityisopettaja kävisi havainnoimassa ryhmän toimintaa ja osallistuisi yhteiseen palaveriin.

    Toivon myös, että eriarvoinen kohtelu olisi väärinkäsitysten summa. Todennäköisesti kasvattajat ovat puhuneet myös tämän toisen lapsen vanhempien kanssa asioista ja myös hänellä on omat haasteensa ja vahvuutensa. Eiväthän perheet tiedä, millaisia keskusteluja toisten perheiden kanssa käydään, millaisia haasteita heillä on tai miten muiden lapset kotona esiopetuspäiväänsä sanottavat. Jokainen vanhempi todennäköisesti haluaa uskoa oman lapsensa näkökulmaan päivän tapahtumiin. Olen myös ollut keskusteluissa, joissa on ollut kahden perheen vanhemmat mukana. Ne ovat olleet antoisia ja eteenpäin vievä, jokainen vanhempi haluaa, että hänen lapsellaan on hyvä olla ja että omasta kasvaa toisia huomioiva, myötätuntoinen ja pidetty kaveri. Voisiko tällainen keskustelu auttaa myös teidän perhettä?

  • Lasten puolesta sanoo:

    Loistava kirjoitus.❤️Kaikki lapset ovat yhtä arvokkaita, ja jokaisen vahvuudet pitäisi nähdä.