Lapsilla on sairauksia, ongelmia ja häiriöitä, jotka eivät näy ulospäin. Tai siis, eivät näy ulospäin muuten kuin vaikkapa käytöksestä. Sellaisesta käytöksestä, joka ei ole hyväksyttyä.

Koska tällaisesta lapsesta ei näe, että kyseessä on sairaus tai häiriö, on helppo lyödä kaksi leimaa: huonosti käyttäytyvä lapsi ja huonot vanhemmat.

Leimoja on helppo lyödä, kun ei itse tiedä tilanteesta mitään. Tai jos tietääkin, asioita on helppo oikoa turhan yksinkertaisiksi: totta kai kasvatus sun muu vaikuttaa kokonaistilanteeseen, mutta kun se kasvatus ei ole syy lapsen oireiluun.

Tiedä tämä, jos kohtaat lapsen, jolla on esimerkiksi neurokirjon diagnoosi tai mielialahäiriö:

– Vika ei ole siinä, että lapsi tai vanhemmat ”eivät yritä tarpeeksi”. Monesti he yrittävät aivan voimiensa äärirajoilla, mutta kukaan ei jaksa loputtomiin. Joskus pakka hajoaa.

– Kaikkea on jo kokeiltu. Vanhemmat tietävät siitä, tuosta ja tästä niksistä. Kasvatuskeinot, päivärytmit, ruokavaliot, lääkkeet ja ammattiapu eivät ole heille mitään uutisia, joista he eivät olisi koskaan kuulleetkaan.

– Vanhemmat eivät ”syötä” lapsilleen lääkkeitä kevyin perustein. Jos vanhemmat antavat lapselleen lääkitystä, kyseessä on punnittu ja harkittu ratkaisu, jonka uskotaan olevan kaikille parhaaksi. Sama koskee myös sitä tilannetta, että vanhemmat ovat neuvotelleet lapsen lääkehoidosta, mutta kokeneet, että se ei nyt ole tarpeen tai sovi lapselle.

– Säännöt eivät voi olla samat kuin ”normaaleilla” lapsilla. Jos lapsella on neurokirjon diagnoosi tai mielenterveyden ongelmia, hän ei välttämättä muista syödä kun hänellä on nälkä tai opi rangaistuksista. Tällaisen lapsen kasvattaminen saattaa ulospäin näyttää lellimiseltä tai helikopterivanhemmuudelta, mutta usko pois että perheessä toimitaan kuten parhaaksi nähdään. Tai sillä tavoin kuin on välttämätöntä.

– Tiukempi kasvatus ei auta. Jäähyt ja rangaistukset voivat toimia, jos lapsi on tehnyt pahojaan tahallaan. Jos lapsen käytös johtuu sairaudesta, rankaiseminen saattaa vain pahentaa asioita.

– Perheet eivät ole myöhässä tai jää pois tapahtumista silkkaa laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään. Et tiedä mitä on tapahtunut. Ehkä pelkkä ajatus juhlista on laukaissut paniikkikohtauksen, josta toipuminen vie pitkään.

– Tilanne on aina päällä. Tällaista lasta ei voi tuosta vaan viedä isovanhemmille, kaverille yöksi tai vaikkapa harrastuksen leirille. Välttämättä häntä ei voi viedä edes harrastukseen. Vanhempi ei voi heittää tuosta vaan vapaalle, eivätkä asiat useinkaan ole kovin yksinkertaisesti järjestettävissä.

– Lasten saavutuksista ei voi puhua tai niitä voi olla vaikea kuunnella, mikä tekee olon yksinäiseksi. Kaikki vanhemmat haluavat kertoa, että heidän lapsensa ovat menestyneet harrastuksissa tai koulussa. Mutta kun muut kertovat lastensa urheilumenestyksestä tai hyvistä numeroista, voiko siihen sanoa että kouluikäiseni pukeutui itse kerran tällä viikolla tai että teinini on yhä hengissä?

– Aikuisten lisäksi myös lapset voivat olla yksinäisiä. Vanhemmalle on tosi raskasta katsoa vierestä, jos oma lapsi ei kelpaa kenenkään ystäväksi.

Älä siis arvostele ja tuomitse. Koskaan ei voi tietää, mitä toisten perheessä tapahtuu. Tämä koskee niin ”normaaleja” lapsia ja ”normaaleja” perheitä kuin niitäkin, joissa on enemmän haasteita.

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

13 vastausta artikkeliin “ÄLÄ sano näitä asioita erityislapsen vanhemmalle!”

  • kiitos sanoo:

    Kiitos tästä artikkelista, naulan kantaan. Sitä olen ihmetellyt miten vähän tunnettuja nämä autismikirjon oireet ovat, vaikka ovatkin kohtalaisen yleisiä. Tiedetään ehkä vain äärimmäiset muodot, mutta ei sitä että oireilu voi olla hyvin monenlaista ja esimerkiksi ihan päiväkodeissakaan ei tunnisteta välttämättä erityislasta kovin varhain, vaan epäillään vanhempien kyvyttömyyttä kasvatusasioissa ja päivärutiinien järjestämisessä. Yleensä näissä tapauksissa nimenomaan vanhemmat tekevät huomattavasti enemmän töitä sen eteen, että kaikki sujuisi ”normaalisti”, ja muille vähän huonolta vaikuttava käytös voi erityislapselle ollakin päin vastoin onnistumista.

  • K sanoo:

    ”– Lasten saavutuksista ei voi puhua tai niitä voi olla vaikea kuunnella, mikä tekee olon yksinäiseksi. ”

    Olisi hienoa jos nämä vanhemmat joskus kertoisivat, että ”meidän lapsella on tämmöinen sairaus ja siksi on hurjan iso saavutus kun tänään hän osasi itse pukea” niin saataisiin me joilla menee hyvin vähän perspektiiviä elämään. 🙂

  • Maikai sanoo:

    Mahtava juttu! Varsinkin kun lähipiirissä on erityislapsi. Saisiko artikkelin myös siitä mitä kannattaisi sanoa tai tehdä, helpottaakseen erityislapsen perheen arkea. Haluaisin kovasti auttaa siskoani mutta en tiedä oikein miten.

  • Naapuri sanoo:

    Ymmärrän, ettei lapsen sairaudesta haluta kuulluttaa koko naapurustolle, mutta se ehkä auttaisi ymmärtämään lapsen toimintaa paremmin ja ennakoimaan tilanteita, ettei niitä ikäviä asioita tapahtuisi.
    Myös lapsen vanhempien käytöstä ymmärtäisi paremmin, kun tietäisi, että oikeasti yrittävät eivätkä ole välinpitämättömiä, vaikka ulkopuolisesta ehkä näyttää siltä.

  • Erityisenmamma sanoo:

    ❤️❤️Kiitos tästä kirjoituksesta.

    Meidän liikuntavammaisen pojan pitkästä aikaa paras positiivisuuden potku erityisessä elämässä oli saada kisata omassa sarjassa yleisurheilukisassa ja saada siitä mitali. Oli täysin valmistautunut häviämään ja olemaan viimeinen niin kuin aina koulussa on.

    Vanhemmuudessa on saanut kasvattaa kuorta ettei välitä ympäröivistä katseista kun kuormitus purkaantuu millon missäkin ja käytös on karkeaa ulkopuolisen silmin. Kun aivojen säätely ei vamman takia toimi, niin ulospäin näyttää huonolta käytökseltä. On erittäin raskasta ottaa vastaan raivokohtauksia ja opettaa säätelytaitoja että pärjäisi aikuisena tässä maailmassa

  • justus sanoo:

    Kiitos kyynelistä ❤️
    Voisin kertoa melkeinpä jokaisesta kohdasta kymmeniä ellen satoja kokemuksia. Onneksi en muista niitä kaikkia. Mun 10v lapsi totesi mulle keväällä hyvin arkiseen sävyyn, että hän tietää ettei hän voi koskaan saada hymypatsasta. Kun pystyit kirjoittamaan nuo nuo kohdat niin pystyt kuvitella miltä äidistä tuntui tuossa hetkessä.

  • Capitana sanoo:

    Meillä asuu ”hieman” vilkas ja ”hieman” aistiyliherkkä poika. Aistiyliherkkä on ollut maailmalle huomattavasit hankalanpi, kuin vilkas. Poikahan saa olla vilkas, kiivetä katolle 11kk iässä, 3v fillaroida 200km kesässä ja olla muuten vaan koko ajan liikkeessä, mutta aistiyliherkkä! Ruokailut oli tuskaa, kun koostumus on tärkeämpää kuin maku. Ensimmäiset 4v meni pikkulintujen annoksilla ja ”kyllä se syö kun nälkä tulee”, ”ei kannata antaa välipaloja” oli jatkuvia kommentteja jopa kaikista läheisimmiltä aikuisilta ja nämä on niitä nättejä versioita.
    Vieraiden ihmisten kosketus aiheutti paniikin. Lika ja kipu oli elämän pelottavimpia asioita. Onneksi nyt koululaisena osaa jo elää näiden kanssa ja ruokailutkin sujuu. Jalkapallosta löydettiin terapiamuoto kivun ja lian pelkoon.
    Meillä oli onneksi lievä versio, joka on lähes hallinnassa, kun ikää tullut lisää, mutta tiedän ettei kaikki ole näin onnekkaita.

  • PLAN-SI sanoo:

    No nyt on sivusto täynnä tärkeää asiaa. Teen tällä hetkellä paljon työtä lapsiperheiden auttamiseksi. Toimin lähinnä Pirkanmaan alueella. Diagnoosit ovat siitä hyviä, että niiden turvin on mahdollista hakea ja saada edes jonkinlaista selvyyttä ja toivottavasti myös apua. Diagnosoituja huonommassa jamassa ovat ne ”väliinputoajat”, joita ei syystä tai toisesta diagnosoida. Esimerkiksi lievästi SI-häiriöisen lapsen kanssa käy usein niin, että ammattilainen kertoo lapsen olevan vain ”vähän villi” ja että kyllä ”aika korjaa”. Siinä on äärimmäisen turhauttavaa olla vanhempi, joka kyllä tietää, että ei muuten korjaa. Luennoin, valmennan ja opastan tuosta aiheesta: aistien armoilla -nimikkeen alla.

  • thejade sanoo:

    Aina kannattaa pyrkiä lähtemään positiiviselta kannalta, voi vaikka kysyä että voiko olla avuksi! Ja ottaa selvää sairaudesta, varsinkin jos on läheisen lapsesta kyse. Tietämättömyys voi saada vahingossa ilkeäksi, mutta ymmärrys edistää kaikkien oloa.

  • Haluaisin ymmärtää enemmän sanoo:

    Avartavaa lukea.
    Joka päivä haastavien lasten kanssa.
    Voimaa vanhemmille, elämäniloa lapsille.

  • Me selvittiin sanoo:

    Kiitos.
    Tuo kaikki on tullut koettua yhden AS piirteisen tytön, yhden AS pojan ja heidän pikkuveljensä kanssa, joka luojan kiitos on vielä hengissä.
    Lapset ovat jo aikuisia, mutta kirjoitus kosketti edelleen.

  • Nimetön sanoo:

    Upea kirjoitus osuen asian ytimeen!

  • Mimmu sanoo:

    Minun pojalla oli just todettu add ja minä myönnyin ottamaan lääkkeet käyttöön pojalle. Pieni juttu joo, mutta meille iso asia. Siitä sitten kerroin eräälle erittäin läheiselle ihmiselle, jonka ajattelin ymmärtävän oikein hyvin. Tämä sitten kääntyy poikaan päin ja alkaa selittämään, että mites jos miettisit aina ja tekisitkin asiat toisella tavalla….
    Minä jäin haavi auki kattomaan pöydän toisella puolella, että kiitti hei,miks en ite tuota tullu ajatelleeks.. En viittiny asiaa hälle sitten enempää selittää.