Lapsilla on sairauksia, ongelmia ja häiriöitä, jotka eivät näy ulospäin. Tai siis, eivät näy ulospäin muuten kuin vaikkapa käytöksestä. Sellaisesta käytöksestä, joka ei ole hyväksyttyä.

Koska tällaisesta lapsesta ei näe, että kyseessä on sairaus tai häiriö, on helppo lyödä kaksi leimaa: huonosti käyttäytyvä lapsi ja huonot vanhemmat.

Leimoja on helppo lyödä, kun ei itse tiedä tilanteesta mitään. Tai jos tietääkin, asioita on helppo oikoa turhan yksinkertaisiksi: totta kai kasvatus sun muu vaikuttaa kokonaistilanteeseen, mutta kun se kasvatus ei ole syy lapsen oireiluun.

Tiedä tämä, jos kohtaat lapsen, jolla on esimerkiksi neurokirjon diagnoosi tai mielialahäiriö:

– Vika ei ole siinä, että lapsi tai vanhemmat ”eivät yritä tarpeeksi”. Monesti he yrittävät aivan voimiensa äärirajoilla, mutta kukaan ei jaksa loputtomiin. Joskus pakka hajoaa.

– Kaikkea on jo kokeiltu. Vanhemmat tietävät siitä, tuosta ja tästä niksistä. Kasvatuskeinot, päivärytmit, ruokavaliot, lääkkeet ja ammattiapu eivät ole heille mitään uutisia, joista he eivät olisi koskaan kuulleetkaan.

– Vanhemmat eivät ”syötä” lapsilleen lääkkeitä kevyin perustein. Jos vanhemmat antavat lapselleen lääkitystä, kyseessä on punnittu ja harkittu ratkaisu, jonka uskotaan olevan kaikille parhaaksi. Sama koskee myös sitä tilannetta, että vanhemmat ovat neuvotelleet lapsen lääkehoidosta, mutta kokeneet, että se ei nyt ole tarpeen tai sovi lapselle.

– Säännöt eivät voi olla samat kuin ”normaaleilla” lapsilla. Jos lapsella on neurokirjon diagnoosi tai mielenterveyden ongelmia, hän ei välttämättä muista syödä kun hänellä on nälkä tai opi rangaistuksista. Tällaisen lapsen kasvattaminen saattaa ulospäin näyttää lellimiseltä tai helikopterivanhemmuudelta, mutta usko pois että perheessä toimitaan kuten parhaaksi nähdään. Tai sillä tavoin kuin on välttämätöntä.

– Tiukempi kasvatus ei auta. Jäähyt ja rangaistukset voivat toimia, jos lapsi on tehnyt pahojaan tahallaan. Jos lapsen käytös johtuu sairaudesta, rankaiseminen saattaa vain pahentaa asioita.

– Perheet eivät ole myöhässä tai jää pois tapahtumista silkkaa laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään. Et tiedä mitä on tapahtunut. Ehkä pelkkä ajatus juhlista on laukaissut paniikkikohtauksen, josta toipuminen vie pitkään.

– Tilanne on aina päällä. Tällaista lasta ei voi tuosta vaan viedä isovanhemmille, kaverille yöksi tai vaikkapa harrastuksen leirille. Välttämättä häntä ei voi viedä edes harrastukseen. Vanhempi ei voi heittää tuosta vaan vapaalle, eivätkä asiat useinkaan ole kovin yksinkertaisesti järjestettävissä.

– Lasten saavutuksista ei voi puhua tai niitä voi olla vaikea kuunnella, mikä tekee olon yksinäiseksi. Kaikki vanhemmat haluavat kertoa, että heidän lapsensa ovat menestyneet harrastuksissa tai koulussa. Mutta kun muut kertovat lastensa urheilumenestyksestä tai hyvistä numeroista, voiko siihen sanoa että kouluikäiseni pukeutui itse kerran tällä viikolla tai että teinini on yhä hengissä?

– Aikuisten lisäksi myös lapset voivat olla yksinäisiä. Vanhemmalle on tosi raskasta katsoa vierestä, jos oma lapsi ei kelpaa kenenkään ystäväksi.

Älä siis arvostele ja tuomitse. Koskaan ei voi tietää, mitä toisten perheessä tapahtuu. Tämä koskee niin ”normaaleja” lapsia ja ”normaaleja” perheitä kuin niitäkin, joissa on enemmän haasteita.

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

25 vastausta artikkeliin “ÄLÄ sano näitä asioita erityislapsen vanhemmalle!”

  • Satsuma sanoo:

    Todellakin, hyvä kirjoitus. Vieläkin on lohdullista lukea tätä vertutekstiä.. Niin ne jutut vaan menee, meilläkin. Poika on nyt teini, pian 17 ja arjen taidot + toiminnanohjaus = aina hankalaa, kiviä polulla koko ajan, ADD hidastaa, aspergerin herkkyys ja itsetunto voi niin hakusessa.

  • Ylihuolehtiva sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta! Lapseni sai 22 vuotiaana vasta diagnoosin ja lääkityksen. Tähän asti olen ollut ’huono äiti’ kun terveydenhuolto ja koululaitos eivät ole tunnistaneet ongelmaa. Eikä olisi ollut resursseja toimia toisin. Vika oli tietenkin vanhemmissa! Ylihuolehtiva äiti, joka ei antanut lapsen ottaa itse vastuuta asioittensa hoidosta! No tavallaan vika olikin vanhemmissa, perinnöllinen sellainen.