ÄLÄ sano näitä asioita erityislapsen vanhemmalle!
Lapsilla on sairauksia, ongelmia ja häiriöitä, jotka eivät näy ulospäin. Tai siis, eivät näy ulospäin muuten kuin vaikkapa käytöksestä. Sellaisesta käytöksestä, joka ei ole hyväksyttyä.
Koska tällaisesta lapsesta ei näe, että kyseessä on sairaus tai häiriö, on helppo lyödä kaksi leimaa: huonosti käyttäytyvä lapsi ja huonot vanhemmat.
Leimoja on helppo lyödä, kun ei itse tiedä tilanteesta mitään. Tai jos tietääkin, asioita on helppo oikoa turhan yksinkertaisiksi: totta kai kasvatus sun muu vaikuttaa kokonaistilanteeseen, mutta kun se kasvatus ei ole syy lapsen oireiluun.
Tiedä tämä, jos kohtaat lapsen, jolla on esimerkiksi neurokirjon diagnoosi tai mielialahäiriö:
– Vika ei ole siinä, että lapsi tai vanhemmat ”eivät yritä tarpeeksi”. Monesti he yrittävät aivan voimiensa äärirajoilla, mutta kukaan ei jaksa loputtomiin. Joskus pakka hajoaa.
– Kaikkea on jo kokeiltu. Vanhemmat tietävät siitä, tuosta ja tästä niksistä. Kasvatuskeinot, päivärytmit, ruokavaliot, lääkkeet ja ammattiapu eivät ole heille mitään uutisia, joista he eivät olisi koskaan kuulleetkaan.
– Vanhemmat eivät ”syötä” lapsilleen lääkkeitä kevyin perustein. Jos vanhemmat antavat lapselleen lääkitystä, kyseessä on punnittu ja harkittu ratkaisu, jonka uskotaan olevan kaikille parhaaksi. Sama koskee myös sitä tilannetta, että vanhemmat ovat neuvotelleet lapsen lääkehoidosta, mutta kokeneet, että se ei nyt ole tarpeen tai sovi lapselle.
– Säännöt eivät voi olla samat kuin ”normaaleilla” lapsilla. Jos lapsella on neurokirjon diagnoosi tai mielenterveyden ongelmia, hän ei välttämättä muista syödä kun hänellä on nälkä tai opi rangaistuksista. Tällaisen lapsen kasvattaminen saattaa ulospäin näyttää lellimiseltä tai helikopterivanhemmuudelta, mutta usko pois että perheessä toimitaan kuten parhaaksi nähdään. Tai sillä tavoin kuin on välttämätöntä.
– Tiukempi kasvatus ei auta. Jäähyt ja rangaistukset voivat toimia, jos lapsi on tehnyt pahojaan tahallaan. Jos lapsen käytös johtuu sairaudesta, rankaiseminen saattaa vain pahentaa asioita.
– Perheet eivät ole myöhässä tai jää pois tapahtumista silkkaa laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään. Et tiedä mitä on tapahtunut. Ehkä pelkkä ajatus juhlista on laukaissut paniikkikohtauksen, josta toipuminen vie pitkään.
– Tilanne on aina päällä. Tällaista lasta ei voi tuosta vaan viedä isovanhemmille, kaverille yöksi tai vaikkapa harrastuksen leirille. Välttämättä häntä ei voi viedä edes harrastukseen. Vanhempi ei voi heittää tuosta vaan vapaalle, eivätkä asiat useinkaan ole kovin yksinkertaisesti järjestettävissä.
– Lasten saavutuksista ei voi puhua tai niitä voi olla vaikea kuunnella, mikä tekee olon yksinäiseksi. Kaikki vanhemmat haluavat kertoa, että heidän lapsensa ovat menestyneet harrastuksissa tai koulussa. Mutta kun muut kertovat lastensa urheilumenestyksestä tai hyvistä numeroista, voiko siihen sanoa että kouluikäiseni pukeutui itse kerran tällä viikolla tai että teinini on yhä hengissä?
– Aikuisten lisäksi myös lapset voivat olla yksinäisiä. Vanhemmalle on tosi raskasta katsoa vierestä, jos oma lapsi ei kelpaa kenenkään ystäväksi.
Älä siis arvostele ja tuomitse. Koskaan ei voi tietää, mitä toisten perheessä tapahtuu. Tämä koskee niin ”normaaleja” lapsia ja ”normaaleja” perheitä kuin niitäkin, joissa on enemmän haasteita.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 35 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Harvinaisen hyvä kirjoitus.
Tässä kyllä vaaditaan ulkopuolisilta ihmisiltä aika paljon. Ei ole mahdollista, että kaikki opiskelisivat kaikki mahdolliset neurologiset ongelmat, kehitysviivästymät jne ja miten niiden kanssa toimia.
Typeriä kommentteja tulee varmasti. Munkin lapsi 1v leimattiin kauhukakaraksi, kun lauleskeli jotain kaupassa. Jotain äkäistä mummua tämäkin häiritsi.
Mä myönnän, että yhdellä erityisellä on meille porttikielto. On käytökseltään arvaamaton ja rikkoo tavaroita. Kaverin hankalan tilanteen auttaminen loppui, kun tämä erityinen puri lastani. Omien lasten turvallisuus menee kaiken edelle. Jos lapsen käytös on tuollaista, niin ihmettelettekö oikeasti, kun kovin pitkäaikaisia kavereita ei löydy? Ei erityisyys ole vapautus pitää tavislapsia nyrkkeilysäkkinään, vaikka muutamat erityisten vanhemmat näin luulevat. Kaikki pitäisi sietää erityisyyden varjolla. Pahoittelen, mutta ei.
”Kaikki pitäisi sietää erityisyyden varjolla” Onko sulla tällainen kokemus? Se on tietysti raskasta. Mutta alkuperäinen kirjoitus puhui siitä, että se erityisyys on läsnä 24/7, siitä ei saa lomaa. Sinä voit laittaa porttikiellon toisen lapselle, ja se tietysti voi olla tässä tapauksessa kaikkien etu. Tilanne ei saa kuitenkaan olla se, että sen vuoksi tuomitset toisen perheen ja halveksit sitä erityisyyttä. Eikä tietenkään kaikkien tarvitse opiskella huvikseen erityislasten neurologisia piirteitä. Minä ymmärsin tämän kirjoituksen hakevan sitä, että muut tunnistaisivat edes sen, etteivät tiedä oikeasti mitään. Ja ymmärtäisivät olla edes hienotunteisempia.
Juuri näin. Älä ikinä tuomitse, neuvo tai vähättele kenenkään kasvatusta. Jokainen yrittää parhaansa omien voimavarojen rajoissa. Kiitos hienosta kirjoituksesta, antoi tsemppiå❤️.
Joo,tekee asiasta hirveemmän,masentavan,kun oot kaupassa,lapsi syyn takia,joka johtuu neuroerilaisuudesta,alkaa kurkku suorana huutamaan itkemään,vaikka kuinka yrität rauhallisesti selvittää,mikä nyt tuli,ei ikinä auta,lapsi makaa lattialla,huutaa,ei auta,ennenkuin joku soittaa poliisit yms.kun luulee,et minä tein pahaa lapselleni,kuin jättää kärry ruokineen siihen,kantaa lapsi autoon huutavana ja ajaa kotiin,rauhoittuu jo autossa,häntä pienenä ahdisti oleminen kaupassa,kun ihmisiä siellä,ei ole koti,tämä alkoi vasta,kun muutettiin ,hän oli noin 4-5v. Ja alettiin käydä isommassa marketissa,joka oli lähin kauppa.hän oli erityisluokalla päiväkodista lähtien,nyt aikuinen,on kahtena päivänä viikossa työtoiminnassa,hänellä on lievä kehitysvamma.se on pahin,kun vanhempia syyllistetään,vaik ihmiset ei tiedä asiasta mitään
Erittäin hyvä artikkeli, jonka soisi kaikkien lukevan.
Niin totta joka sana! Ja nyt kun erityislapsistani on varttunut aikuisia, tilanne ei ole juuri muuttunut. Ammattiopinnot ei suju, työelämään siirtyminen ei onnistu, parisuhteissa on haasteita. Ja tutut ja sukulaiset katso at nenänvartta pitkin, kun terveet nuoret miehet ovat ”yhteiskunnan elättejä”.
On tullut kyllä erityisen tutuiksi mulkoilut, päivittelyt ja ”viisaat” neuvot, kun on liikenteessä autismikirjolla olevan, puhehäiriöisen leikki-ikäisen kanssa. Huoh. Asian ei tarvitse meidän muiden näkökulmasta kummoinen olla, kun on täys raivari päällä ja toinen ei osaa kertoa, mikä mättää. Siinä ei syliin otot ja lohduttelut auta. ”Ota nyt herranjestas se lapsi syliin tai ainna nyt hyvänen aika jotain syömistä sille lapselle” on niin jo kuluneita kliseitä. Siinä ei edes pysty itseään ja lastaan puolustelemaan ja tilannetta valaisemasn, kun toinen huutaa syötävän lailla ja pahimmillaan heittelee tavaroita kaupan hyllyiltä alas.
Todellakin, hyvä kirjoitus. Vieläkin on lohdullista lukea tätä vertutekstiä.. Niin ne jutut vaan menee, meilläkin. Poika on nyt teini, pian 17 ja arjen taidot + toiminnanohjaus = aina hankalaa, kiviä polulla koko ajan, ADD hidastaa, aspergerin herkkyys ja itsetunto voi niin hakusessa.
Kiitos kirjoituksesta! Lapseni sai 22 vuotiaana vasta diagnoosin ja lääkityksen. Tähän asti olen ollut ’huono äiti’ kun terveydenhuolto ja koululaitos eivät ole tunnistaneet ongelmaa. Eikä olisi ollut resursseja toimia toisin. Vika oli tietenkin vanhemmissa! Ylihuolehtiva äiti, joka ei antanut lapsen ottaa itse vastuuta asioittensa hoidosta! No tavallaan vika olikin vanhemmissa, perinnöllinen sellainen.