Kahvikupeissa alkaa jo pohja paistaa. On puheissakin käväisty pohjalla. Puitu lasten vaikeuksia koulussa, kaverisuhteissa, raivareita kotona, kiusaamista, äitien epätoivoa ja väsymystä.

Isiä ei usein tämän pöydän ääressä näy, ei tänäänkään. Nämä on äitien kinkerit. On itketty, naurettu, itketty lisää. Neurologisesti epätyypillisten lasten vanhempien vertaistukiryhmä. Naurussa pitelemistä.

Kokemukset ovat kovin samanlaisia, vaikka lapset ovat eri ikäisiä ja diagnooseissa on hienoisia eroja. Asseja eli aspergereitä, aadeehoodeitä, hyperkineettisiä – nepsy-lapsia. Monen lapsella on useampi diagnoosi. Lääkityskokeiluja, autismiohjausta, sopeutumisvalmennuksia, terapiaa. Lapselle. Kuka terapoisi äitejä?

Kierroksessa on päästy soikeaa pöytää puoleenväliin, kunnes yksi äiti lausuu nuo niin tutut sanat: ”…mutta en vaihtaisi päivääkään pois”.

Etkö todella? Minä vaihtaisin monta, mutisen. Ääneen en uskalla täälläkään sanoa, että vaihtoon lähtisivät ensimmäisenä ne päivät, jolloin omat voimani ovat ehtyneet siihen pisteeseen, että olen vajonnut erityiseni tasolle ja siitä vielä paljon paljon alemmas.

Kuva Hugues de Buyer-Mimeure

Olen rääkynyt pää punaisena, että täällä ei tarvi asua jos on noin h***n hankalaa ja on paikkoja johon ihan voi kuule muuttaa, kun sua ei kukaan jaksa täällä. 6-vuotiaalle. 8-vuotiaalle.

Erityislapselle, jonka aivot ovat kuormittuneena, nälkäisenä, väsyneenä kuin se sotkussa oleva johtokasa alalaatikossa, jota ei ainakaan omin voimin saa selväksi. Puolta nuoremman sisaruksen aivoissa johdot näyttävät kytkeytyvän tavanomaisempaan tapaan. Pikkusisarus katsoo hiljaa ja järsii paahtoleipäänsä. Puuroa ei täällä ole keitetty enää vuosiin.

Millainen hirviö huutaa noin? Huono äiti. Väsynyt äiti, törkeän väsynyt äiti. Äiti joka on peloissaan tulevaisuudesta, lopun uupunut nykyhetkeen, äiti joka on hukassa vyöryävine tunteineen, puristavaan kouraan pallean tienoilla. Mitä tuosta lapsesta tulee? Äiti joka rakastaa lastaan niin että puolustaa tätä kissaeläimen raivolla aina kun täytyy, ja usein täytyy. Joka joutuu vaatimaan lapselleen avustajaa kouluun, kestämään katseita jotka tuntuvat porautuvan selkään puistossa, kodin ja koulun päivässä, joulujuhlassa. Äiti joka häpeää itseään, kun tajuaa häpeävänsä lastaan.

Äiti joka ei jaksa taluttaa (lue: väkisin raahata räkivää ja tempovaa) näennäisesti terveen näköistä lastaan pissalle viidettä kertaa vapaapäivän aikana, noukkia kinkunriekaleita kattolampusta ja valokatkaisijasta (oikeasti, ne ohuenohuet liimautuu helposti, kokeile), vahtia jokaista risausta kun sisarukset ovat samassa tilassa. Lyökö se vai onko nyt rauhallinen hetki.

”En olisi saanut huutaa rumasti. Äidillä meni hermo kun heitit sitä kinkkua. Anteeksi. Saanko anteeksi kun sanoin rumasti, oikeasti en haluaisi että lähtisit mihinkään täältä. Anteeksi.” ”Joo joo, sä sanoit sen jo. Lue mulle Potteria jooko.”

Helpotus: lapsi ei vihaa minua vieläkään. Lupaus: tämä oli viimeinen kerta kun huudan. En usko itsekään. Ainakin viimeinen kerta kun uhkaan häätää kotoa. Mutta vaihtaisin kyllä tämänkin päivän pois. Luulen että soikean pöydän ääressä istuvilla on jokaisella päivä tai pari, jonka he vaihtaisivat. Useampikin. Ei se tarkoita, että rakastaisimme erityisiämme vähemmän, vaikka sen myöntäisimmekin.

Nimim. Erityinen mutsi

Ylin kuva Manuel Schinner.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 24 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

24 vastausta artikkeliin “Päivääkään en vaihtaisi pois?”

  • Äiti on joskus vähän väsynyt sanoo:

    Tämä kolahti vaikka arki ei ole yhtä haastavaa oman erityisen kanssa. Mutta on hetkiä kun tekisi mieli pakata laukku ja vaan lähteä pois.. mutta lapsi tarvitsee äidin ja enhän minä jätä omaa lasta heitteille. Ehkä ne pienet hetket omaa aikaa on nyt tarpeeksi. Nämäkin lapset kasvaa aivan liian äkkiä isoiksi. Sitten on äidilläkin omaa aikaa enemmän.

  • Kyllästynyt sanoo:

    Erityisiä piirteitä ja kaikenlaisia oireyhtymiä on joka toisella lapsella nykyisin. Kun vanhempien kertomuksia kuuntelee, niin perheen elämä kuulostaa strukturoimattomalta ja rikkonaiselta. Kuinka paljon lapsen oireilu johtuu ympäristöstä? Tuntemani nepsy-lapset ovat suurin osa vaikka selkeitä sääntöjä ja ohjeita kotona. Vanhemmat olettavat ilmeisesti lasten oppivan asiat itsekseen tai enintään kerrasta sanoen. Muuten hermostutaan, eikä jakseta. Kuitenkin lasten kasvatus on joka päiväistä ja jatkuu yleensä siihen päivään asti, kunnes kotoa itsenäistyvät. Toistoja joudutaan tekemään kaikissa kodeissa. Huutava äiti/isä opettaa lapselle ainoastaan sen, että turhautumiseen reagoidaan huutamalla.

    Lähes kaikki lapset vaativat vanhemmiltaan paljon kärsivällisyyttä ja lapsen tarpeiden asettamista omien edelle. Nykypäivänä kuulostaa siltä, että aikuiset ovat itse jääneet tunnetaidoiltaan lapsen tai teini-ikäisen tasolle. Näin on vaikea tukea lapsen kasvua ja tuloksena on käytöksellään oireileva lapsi, jonka haasteita on helpoin selittää hakemalla joku diagnoosi. Näin vastuu voidaan delegoida jollekin muulle, peiliin ei tarvitse katsoa.

    • Turhautunut sanoo:

      Niin… Nyt kyllä kuulosti siltä, että siellä puhutaan vaikka ei oikeasti edes tiedetä mistä puhutaan. Tiesithän, että lääkärit ei anna diagnooseja lapsille strukturoimattoman ja rikkonaisen arjen perusteella? Nepsyjä ei ”kasvateta” ulos erilaisuudestaan. Erityisten vanhemmat kasvattaa lapsiaan varmasti ihan yhtä suurella rakkaudella, kun nenttien vanhemmatkin. Välillä se riittämättömyyden tunne, turhautuminen ja väsymys vain purkautuu huutamalla. Myös aikuisilla ja ihan jopa ihmisillä, joita vanhemmiksi kutsutaan. Se on aivan inhimillistä. Ei vanhemmat ole mitään robotteja. Tärkeintä on asian käsittely sen jälkeen, kun kaikilla on vähän läikkynyt yli.

    • turhautunut tuomitsijoihin sanoo:

      Ei ole joka lapsella, vaan noin 5 prosentilla on adhd, ja vielä harvemmalla autismin kirjo.

      Millä selität sen, että hyvin usein yhdellä perheen lapsista on vaikea adhd, ja muut ovat ns tavallisia? Ympäristö kun on sama?

      Me olemme sijaisperhe. Lapsilla on sama ympäristö. Ovat silti erittäin erilaisia diagnoosilla tai ilman.
      Myös biologisten sisarusten kesken voi olla isoja eroja, joku pärjää koulussa hyvin, toinen on adhd:n takia pienluokassa ja sinnittelee eteenpäin. Geenilottoa.

      Nykytietämyksen mukaan adhd periytyy eikä johdu kasvuympäristöstä. Huono ympäristö voi kyllä pahentaa oireita, mutta ei aiheuta niitä ennestään terveeseen lapseen.

      Kuten vaikkapa kasvojen rakenne-erot ja fysiologiset erot periytyy, niin myös aivojen rakenne-erot ja fysiologiset erot periytyvät. Jopa äänihuulten muodostama ääni voi olla vanhemmalla ja aikuistuneella lapsella aivan identtinen.
      Perinnöllisyydestä on vaikka mitä arjen esimerkkejä, silti monen on vaikea uskoa, että vanhempi tottakai periyttää myös aivojensa rakennetta ja toimintaa. Ja aivot vaikuttaa käytökseen. Jos vanhempi on impulssiherkkä, lapsikin sitä todennäköisesti on.

      Perinnöllisyyden lisäksi adhd voi johtua esim keskosuudesta.

      Ja voin luvata, että se haastavan nepsylapsen vanhempi on katsonut sinne peiliin, sen tuhannen kertaa. Itse on katsonut, ja hänet on myös laitettu katsomaan. Ennen kuin diagnoosia edes voi saada, on kotiolot tentattu ja lapsen käytöstä arvioitu erilaisissa ympäristöissä. (koulussa, päiväkodissa, vastaanotolla, kotona)

    • Kisu80 sanoo:

      Melkoista tietämättömyyttä asiasta sinulla. Itselläni on 2 ihanaa lasta joista toinen loistaa 10 arvosanoilla ja suorituksilla ja on todella lahjakas ihan missä vaan olipa kyse koulusta tai voimistelusta. Vanhemmalla laspella vaikeita nepsyoireita pienestä asti. Lapsilla on samat vanhemmat ja sama koti, kasvatettukin täsyin samoin. Ja on vietetty aikaa kumankin laspen kanssa, kotona hoidin molempia pitkään.
      Tuollainen vanhempien syyttäminen kertoo, ettei tajua nepsypiireteistä yhään mitään. Toki on mahdollista, että jonkun lapsen kättäytyminen johtuu ihan kotitaustasta, silloin ei puhuta enää nepsystä vaan ihan muusta.

  • Hullua sanoo:

    Itse oot lapsesi tehnyt, ja tekstisi kuulostaa siltä että huoltajaksi susta ei ole!! Toivottavasti lapsesi otetaan sulta pian pois, että saavat hyvän elämän!

  • minävain sanoo:

    Oi, miten tuttua tekstiä… Ja miten tuttuja tunteita. Ja tuttua lapsen käytöstä… Mutta kun ei ole vielä diagnoosia, ei voi oikeen edes ääneen puhua lapsen ongelmista. Muuta kuin niille, jotka sen näkee ja jotka jo arvaa tai tietää sen raskauden… Niille parille.. Huhhuh. Vaihtaisin myös monta päivää… Jos voisin, kelaisin takaisinpäin niitä hetkiä ja muuttaisin sitä johtosykeröä lapsen päässä, että ne tilanteet menisi helpommin…

  • Traumaattista sanoo:

    Mietin, että kirjoitanko. Yksi 12v. erityislapsi minulla. Arvatkaa, monestiko olen tuntenut olevani huono ja totaalisen kelvoton äiti, kun lapsellani on mm. valikoivaa mutismia ja käytöshäiriö, joka juontaa juurensa lapsuuden traumoihin. Traumojen suurimpana aiheuttajana lapsen oma isä. Lapsi on joutunut mm. altistumaan perheväkivallalle, joka on kohdistunut minuun.

    Arvatkaa huviksenne, kuinka usein ja paljon syytän itseäni lapsen ongelmista. Siitä, että minut alistettiin kynnysmatoksi henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Minua hävettää, että lapseni dg. on mitä on, koska se kertoo heti, että perheessä on jotakin ollut pielessä. Toki lapsella on pohjalla myös hieman autismin kirjoa, mutta vain vivahteita. Kun lapsen dg. paljastuu aina eri tahoille, tulee minulle tunne, että äitiyttäni arvioidaan saman tien päästä varpaisiin- katseella.

    Minä olen aina pyrkinyt tekemään lapseni hyväksi kaiken mahdollisen ja hakenut kaiken avun mitä olen vain saanut. Olen ruotinut perheemme menneisyyttä palavereissa yhä uudelleen ja uudelleen. Sain lapselle hoitosuhteen lastenpsykiatrialle, jonka lisäksi lapsella on tukihenkilö, erityinen tuki ja koulussa paikka pienryhmässä.

    Lapsen isä, joka on siis tottakai ollut ex monta vuotta, vähättelee lapsen ongelmia. Hänen mielestään lapsen aggressiivinen käytös on muiden syytä, ja kaikkeen negatiiviseen toimintaan hänen mielestään yllyttää kaverit. Hän ei ole koskaan ollut yhdessäkään hoitopalaverissa, eikä vastaa lastenpsykiatrian, koulun tai lastensuojelunkaan puheluihin. Minä hoidan aina aivan kaiken, eikä lapsi isänsä mielestä tarvitse mitään lääkitystä. Nyt hän vielä vaatii, että lapsi muuttaisi hänen luokseen. Tiedän ja pelkään, että sitten lapsi vasta hunningolla olisi, koska isää ei kiinnosta hoitaa lapsen asioita, eikä hän koe yhtäkään lapsen elämässä olevaa tahoa tärkeäksi. Että vaikka väsyttää lapsen kanssa, kokisin luovuttavani, jos antaisin lapsen muuttaa isänsä luo. Ja luovuttaa en aio, vaan taistelen edelleen lapseni paremman tulevaisuuden puolesta.

    Ja kyllä, vaihtaisin montakin päivää pois. Ensimmäisenä ne, kun huomasin, kuinka kaltoinkohdelluksi olen tullut lapsen isän taholta. Että olisin tajunnut lähteä paljon, paljon aikaisemmin huonosta suhteesta. Ja syytän itseäni joka helvetin kerta, kun menee hermo lapsen toilailujen kanssa.

  • Yksi muista tiikeriemoista sanoo:

    Lapsellani ei ollut diagnoosia, mutta oli vilkas, ehtivä, kokeileva ja rohkea. Rohkea siinäkin mielessä, ettei antanut auktoriteettienkaan hyppiä silmille, jos koki tulleensa kohdelluksi väärin. Erikoisinta oli, että usein hän oli oikeassa, mikä oli jatkuva selittelyn paikka näille aikuisille. Epäilin lapsen manipuloivan ja valehtelevan, kunnes aloin itse satunnaisesti ’vakoilla’ mitä esim. siellä ekalla luokalla tapahtuu. Oli kamalaa kuulla ja nähdäkin se, mitä oikeasti tapahtuu ja mitä ja miten se toisaalta vanhemmille kerrotaan.

    Okei, ei diagnoosia ja älyllisesti keskitasoa ylempänä, mutta jotain on oltava pielessä. Jep. Kasvatus ja äiti. Siis nimenomaan äiti, muista ei ollut puhetta. Olin kasvattanut papereiden mukaan ”tottelemattoman ja arvaamattoman lapsen” ja lopputulokseen ”äidin toiminta” on ”saattanut vaikuttaa.” Siis mikä toiminta? Lapsi ei tiennyt ’vakoilusta’ joka oli ainoa poikkeava juttu, ja muuten elettiin normiarkea. Kotona hän oli melko helppo ja ennakoitava, ei tarvinnut kummemmin komennella. Sekin kuulemma oli virhe, minun virheeni. Olisi pitänyt osata sanoa EI. Osaan sanoa ei, mutta miksi sitä olisi pitänyt hokea ilman syytä? Hmm. Sain lastenpsykiatrian puolelta ohjeeksi ’lavastaa’ tilanteita, joissa pitää sanoa EI 🤔 Älytöntä. No he ainakin lavastivat! Siellä käydessämme oli näkyville paikoille esim. sohvapöydälle jätetty mm. tulitikkuja ja paperia, isot keittiösakset, oikean veitsen näköinen paperiveitsi jne. Terapeutti vieressä kyyläsi perverssi virne naamallaan mitä tapahtuisi. No ei mitään, ikävä kyllä, mutta lapsi koki tilanteen sen verran raastavaksi, että pyysi puhelimeni lainaan ja soitti terapeutin nokan alla valituksen lastensuojeluun. Hän oli tuolloin 7v.

    Ikävä kyllä kun yhteiskunta päättää että lapsessa on vikaa, se tekee järkyttävän paljon tuhoisia ja nöyryyttäviä asioita. Äidillä vaan ei ole varaa pahoittaa mieltään, koska masentuneelta äidiltä on helppo napata lapset pois. Meillä esim. lapsi pakotettiin perheen vastustuksesta huolimatta parin viikon tarkkailujaksolle sairaalaan. Edelleenkään ei diagnoosia, toteamus vaan että ”vilkas, omapäinen ja ehtivä.” Tarkkailujaksolla hänet yritettiin vieroittaa perheestään, emme saaneet sovitusti puhua puhelimessa hänen kanssaan päivittäin. Hänelle ei edes kerrottu että olimme yrittäneet soittaa, oma puhelin takavarikoitiin ja ikkunoissa oli kalterit. Yksityishuoneen ovi lukittiin öiksi, joku kävi välillä katsomassa tilannetta panssarilasi-ikkunasta, joka oli oven yläosassa. Eikä tästä ole edes kymmentä vuotta. Vangeillakin on enemmän oikeuksia.

    Eli vaihtaisinko jonkun päivän pois? No en, mutta ottaisin pari lisää sillä viisaudella ja tiedolla mitä minulla on nyt, sillä sitä olisin kipeästi tarvinnut tapellessani tuulimyllyjä vastaan.

    Onneksi tuo kaikki on nyt takana.

    Tsemppiä kaikille äideille, joilla on tai on ollut haastava tilanne lapsen kanssa niin kotona, koulussa kuin hoitopaikassa ja/tai terveydenhuollossa 👍

    • Nimetön sanoo:

      Aivan uskomatonta 🙁 Kyllä olette saaneet kestää paljon.

    • Mitä ihmettä sanoo:

      ” Rohkea siinäkin mielessä, ettei antanut auktoriteettienkaan hyppiä silmille, jos koki tulleensa kohdelluksi väärin. Erikoisinta oli, että usein hän oli oikeassa, mikä oli jatkuva selittelyn paikka näille aikuisille.” Minusta nuo ajatuksesi ja sanankäytöt ovat aika perusteellinen näyttö sille, miksi lapsesi kasvatus on saattanut osittain epäonnistua, aivan kuten viranomaisten papereissa lukee. Auktoriteetti, oletettavasti kouluhenkilökunnan aikuinen, ei ”hypi silmille”, vaan pyrkii kasvattamaan lasta ryhmä- ja siten yhteiskuntakelpoiseksi. Valitettavaa, jos kotikasvatuksen yhtenä päämääränä ei ole sama. Valitettava sekin, jos aikuinen ei ymmärrä, että ryhmässä on opittava noudattamaan ryhmän sääntöjä, jotta ryhmän toiminta on mahdollista ylläpitää tarkoituksenmukaisesti ja ryhmän jokaisella jäsenellä olisi turvallinen olo.

      Kiinnostavaa olisi myös tietää, miten suoritit vakoilua koulussa. Ja miten koulun aikuiset esittivät sinulle aivan väärennettyjä tarinoita. Saattaa olla koulussa jokunen outo aikuinen, mutta jos väität (ja uskot), että koulun kaikki aikuiset ovat hirveitä tyyppejä, ja lisäksi myös lääkärit ja muut viranomaiset, niin parasta olisi reflektoida tosi kovasti, mikä sinun omassa ajattelussa ja asenteissa on pahasti pielessä. Oman lapsesi eduksi.

  • Ankku sanoo:

    Tiedän tunteen paremmin kuin hyvin, 6v Adhd poika löytyy ja 3 ja 2 v pikkuveli ja sisko jotka ovat yhtä kerkeäväisiä, olen huutanut heille monet kerrat ja tunnen pahaa oloa sen jälkeen kauan aikaa. Aina kun lapset on ovat saanet ajettua minut huutamis pisteeseen ja olen korottanut ääntäni ja sanonut sellaisia asioita joita en tarkoita niin muistuu mummoni sanat mieleen vauva-aika menee nopeasti loput on laina-aikaa. Minulla auttaa omaan väsymykseen:hermoromahdukseen se että käyn perheneuvolassa puhumassa 2 kertaa kuukaudessa, siitä miten minä jaksan.

  • Pege sanoo:

    Kaverin äidillä oli tapana sanoa ”päivääkään en vaihtaisi pois, mutta monta aamua kylläkin”. Tätä mietin liki jokaisena aamuna kun muiden perheenjäsenten kanssa yritettiin sopia samaan aikaan keittiöön ilman huutamista. Olen tullut siihen lopputulokseen, että vaihtaisin kyllä surutta liki tai jopa yli puolet elämistäni päivistä.

    Tätä luekiessa aloin myös miettimään kertoja kun omat vanhempani (lähinnä äiti, koska isää ei kiinnostanut osallistua kasvattamiseen juurikaan) huusi minulle kasvaessa. Vanhempani ovat vanhoja ja vanhanaikaisia, joten heidän mielestään kaikki diagnoosit ovat ja olivat humpuukia (”kun minä olin nuori ei meillä tuommoisia ollut”).

    Joskus harvoin äiti sentään koki, ettei ollut reilua huutaa minulle, ja tuli pyytämään anteeksi. Olen katkera monista asioista, mutta yhdestäkään äidin anteeksi pyytämästä ilkeästä kommentista en ole. Ne kommentit on jopa aika hyvin unohtunut kun ne on setvitty ja anteeksi pyydetty liki heti niiden sanomisen jälkeen.

  • Rikki sanoo:

    Tämän aamun vaihtaisin mielelläni pois. Itkua, huutoa, taistelua, kummaltakin osapuolelta.

  • myrkkis sanoo:

    Kiitos tästä. Itselläni on kaksi ihan tavallista lasta. Keskivertoa joutuisampia ja ehkä äitiinsä tulleita, pirun kovapäisiä. Huudettu on meilläkin joskus, rumasti. Ja pyydetty anteeksi. Vaihtaisin montakin hetkeä, ehkä kokonaisia päiviä pois, jos voisin. Mutta koska en voi, on yritettävä parhaansa tänäänkin.

  • Paivipia sanoo:

    Itsellä on downpoika, joka vielä kaikenkukkuraksi teini-iässä. Itsellä tuntuu olevan pinna kireellä koko ajan ja poika osaa hyvin vedellä oikeista naruista, jotta pinna lisää kiristyisi. Mutta vuosien saatossa olen oppinut olemaan armollisempi itselleni, ettei aina tarvitse jaksaa. Meilläkin on oikeus erityislasten vanhempina hermostua ja olla väsyneitä.

  • Nepsyn nepsyäiti sanoo:

    Kiitos tästä! Nepsyarkeen mahtuu kaikenlaista. Ei noilla lapsilla ole kuin me puhki katki väsyneet äidit (varmaan jotkut isätkin, en tiedä) pitämässä heidän puoliaan. Vääntää koulun, kelan ja hoitotahon kansaan. Yrittää pitää sen lapsen niin ehjänä kuin pystyy. On väsynyt selittämään uudestaan ja uudestaan, kun kukaan ammattilainen tai sellainen joka ei elä nepsyarkea edes aavista, millaista elämä on. Että se lääkäri aika kuukauden päästä tuntuu ikuisuudelta, tapella koulukyydistä muutama viikko kerrallaan, kuunnella sukulaisilta vinkkejä, miten helposti kodin saisi pidettyä siistimpänä, kun vähän viitsisin. Kun elämä on pelkkää selviytymistaistelua aamusta iltaan. Toisinaan sitä on jo vähän väsynyt, niin väsynyt ja huolissaan, ettei uni tule. Kun äidille sanotaan, että sinun pitää ensin huolehtia itsestä, että jakasat lapsen kanssa. Sehän olisikin helppoa, jos vuorokaudessa olisi muutama tunti lisää, jos sen lapsen voisi jättää edes 15min yksin. Onneksi vertaisryhmiä on netissäkin.

  • Tiia sanoo:

    Kiitos. Niin meillä kuin monella muulka. Voima haleja 💖

  • Paska äiti sanoo:

    Kiitos! Tuli melkein tippa linssiin, kun sanoit ääneen sen mitä itse niin usein mietin ja läpikäyn. Itse olen yhden erittäin erityisen äiti. Pojalla on harvinainen sairaus, joka hiljalleen tuhoaa vasenta aivolohkoa. Ainakaan vielä ei päälle päin näy mitään, mutta käytös on sitäkin haastavampaa. Monet itkut on itketty, kun äitillä joskus menee hermot. Miten voin karjua lapselle jolla on aivovamma? Käskeä painumaan jonnekkin kun ei vaan joskus jaksa? Minä joka olen toiselle se tärkein tuki ja turva tässä sekavassa maailmassa? Ja silti toinen on hetken päästä taas aurinkoinen poika, joka leikkii rakkailla pikkuautoilla. Totta kai rakastan poikaani! Välillä sitä on vaan niin ristiriitainen olo kun ei jaksa. Luulin että olen suurinpiirtein ainoa jolla tälläisiä fiiliksiä on. Välillä sitä jopa miettii, että joku muu olisi varmasti lapselleni parempi vanhempi, vaikka tunnistan jo poikani nenän asennosta mitä hän tarkoittaa tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihan absurdia hakea lasta päiväkodista. Ensimmäisenä juoksee innoissaan luo ”äitiiii” ja seuraavassa hetkessä lyö. Päiväkotitäti vieressä kehuu kuinka hyvä päivä tänään on ollut. Lapseni ei ole kuin kerran lyönyt toista kaveria ja nyt minua. Kyllä se vaan hävettää vaikka toinen kuinka rakas tai erityinen olisikin.

  • sirkuksessako sanoo:

    Kiitos tästä! :’) näiden tunteiden kanssa ja huonoksi äidiksi tunteva ilmottautuu! 4-v pojalla autismidiaknoosi ja ymmärtämisen heikkous (2,5v tasolla) todettiin ytämän kesän alussa

  • Yks toinen väsynyt äiti sanoo:

    Kiitos,että sanoit tämän kaiken ääneen. Minulla ei ole erityislasta,vain neljä hyvin pientä lasta. Silti tämä voisi olla kuin meiltä kotoa! Kuinka usein inhoankaan itseäni.

  • Servaali sanoo:

    Niin tuttua. Tosin vain kevytversiona; olen itse nepsypoikkeava ja puolisoni lapsi on vastikään saanut assidiagnoosin. Raivareita, oikuttelua, valehtelemista, kiukuttelua, töksäyttelyä…kaikkea tulee. Mutta tulee myös ihan pistämätöntä huumoria, läheisyyttä ja täydellisiä hetkiä. Joka toinen viikko, kun lapsi meillä on. Välissä on viikko ikävää ja myös helpotuksentunnetta, kun tietää että tänäänkään ei tarvitse kuunnella viiden tunnin raivareita ja uhkauksia koko kämpän hajottamisesta jos ei lapsi saa haluamaansa tai toimia erotuomarina kun lapsi lyö pienempää sisarustaan näennäisesti mitättömästä syystä.

    Kaksiteräinen miekka, ja todella terävä sellainen. Täytyy vain toivoa, että voi tehdä elämästä vähän helpompaa kun ymmärtää miltä toisesta tuntuu.