Tältä tuntuu tulla 20-vuotiaana yksin äidiksi
“Niin siis mitenkä, joudunko heräämään tämän kanssa siis öisinkin? Milloin minä nukun?” Nämä taisivat olla ensimmäiset kysymykseni kätilöille synnyttäneiden osastolla.
Nuo kysymykset kertovat täysin, miten valmistautunut olin äitiyteen.
En tiennyt asiasta tuon taivaallista – ja silti minusta oli tullut juuri äiti. Siinä minä olin, 20-vuotias tyttö huutavan vauvansa kanssa. Kyllä kätilöt katsoivat pitkään teinin näköistä naista, joka ei vauva-arjesta tiennyt hölkäsen pöläystä. Miten uskalsivat edes päästää vastasyntynyttä vauvaa noin tietämättömän äidin kanssa kotiin!
En ollut ehtinyt valmistautumaan mihinkään. Tulin vahingossa raskaaksi. Lapseni halusi maailmaan vaikka mikä olisi: tulisi läpi harmaan kiven, tässä tapauksessa läpi e-pillereiden. Tulevan lapsen isän kanssa olimme tunteneet vasta pari kuukautta. Mistään vakavasta parisuhteesta saati valmiudesta vanhemmuuteen ei ollut tietoakaan. Silti tiesin heti, että haluan tämän lapsen.
Mitään muuta en sitten tiennytkään. Raskausaika kului koulun penkillä, enkä tajunnut opiskella sitä tärkeintä: mitä äitiys oikein tarkoittaa. Ei ihme, että hämmästelin kaikkea, jopa sitä yöheräilyä.
Olisin arvostanut unta enemmän ennen vauvaa, jos olisin tiennyt…lapseni nimittäin heräsi öisin tunnin välein puolen vuoden ajan. Lapsen isä ja minä ajauduimme eri teille lähes heti kun vauva oli syntynyt. Oli siinä tilanne: yksin, ja vauvan kanssa valvomassa kaiket yöt.
Olin hädin tuskin aikuinen, ja jo yh-äiti. Aikamoista. En osannut edes vaippaa laittaa oikein päin, enkä tiennyt mitään äitien niksejä. En tiennyt päiväunirytmeistä, imetyksestä, peppukuumemittareista, supoista, kiinteiden aloittamisesta, neuvolasysteemeistä tai no, mistään.
Hiekkalaatikolla kuuntelin muiden äitien valitusta siitä, kuinka isät tekevät pitkää päivää töissä, mitä muuta he tekevät tai jättävät tekemättä, ja äitien suunnitelmia töihin paluusta. Itse mietin, milloin ehtisin ja olisin tarpeeksi virkeä lukeakseni tenttiin, milloin pääsisin baariin – ja missä vaiheessa oikein tipuin kärryiltä, siitä mikä on kaupungin paras menomesta. Ja ihmettelin sitä, miten jotkut jaksavat jutella vauvansa kakan koostumuksesta päivä toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen…
Mutta kyllä lapsi äitiään opettaa. Yhdessä opimme elämään pienenä perheenä. Lapseni kasvatti minusta aikuisen ja äidin. Nuoren äidin ja yh-äidin, mutta äidin yhtä kaikki. Nykyään ymmärrän jopa niitä kakkakeskusteluja!
Nimimerkki Eräs yh-äiti
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
<౩ Minäkin sain lapsen 20-vuotiaana ja erosin lapsen isästä lopullisesti 3-viikkoa lapsen syntymän jälkeen.Lapsen isä ei ole pitänyt lapseen juuri mitään yhteyttä. Jotenkin selvisin vauvan kanssa sen arjen ja yksin olon.Minun vanhemmat auttoivat paljon ja antoivat vauvan hoitoon ohjeita ja vinkkejä. Muistan myös kuinka erilaiseksi tunsin itseni. Muut äidit elivät sitä ns normaalia arkea ja itse olin sen nyytin kanssa vasta aikuistumassa..Hetkeäkään en ole katunut äidiksi tulemista jo nuorena, enkä koskaan ole miettinyt teinkö oikeita ratkaisuja. Lapseni on nyt jo esiteini ja olen nyt uusien haasteiden edessä. 😉
Well, aikuinen serkkuni ihmetteli samaa, syökö ne öisin? Onneksi olin tämän serkulta kuullut, niin tiesin.
Kun oma vauvani oli syntynyt, olin valmis lepoon. Kätilö opasti, että vielä tulee jälkeiset (olin 29), joten ei nämä ihmetyksen aiheet ikää katso
Hei! Minustakin tuli tahtomattani yh-äiti kaksi kuukautta ensimmäinen lapseni syntymän jälkeen. Olin tuolloin kaksikymppinen. Lapseni isännän katosi, eikä häntä ole vieläkään löytynyt. Onnekseni lapseni oli helppo hoidettava. Lapseni toimi parhaana terapeuttina läpi surun ja tyhjyyden tunteen. Lapseni antoi minulle paljon voimaa ja on parasta mitä minulle on tapahtunut. Hän opetti minulle äitiyden. Tapahtuneesta on yli 11 vuotta aikaa, mutta minä selvisin. Kiitos Ihanan lapseni ja lähimmäisteni.