Jokaisella on elämässään omat murheet ja vastoinkäymiset. Toisilla suurempia, toisilla pienempiä. Mutta onkohan meillä tapana valittaa aika lailla turhastakin?

Itsekin on saattanut huomata, että miten turhaksi on osoittautunut pikkuasiasta valittaminen sitten, kun on sattunut isompi murhe kohdalle… Ainakin voisi olla syytä olla ajattelevaisempi sen suhteen, mistä valittaa ja kenelle. Oman lapsen kanssa saaattaa tietysti olla rankkaa, mutta jos kaverilla on monta lasta tai vaikka erityislapsi, ei hän ehkä ole se oikea kohde jolle valittaa omasta jaksamisesta.

Työmurheitaan ei kenties kannata vuodattaa työttömälle ja valittaa äitinsä käytöksestä vanhempansa menettäneelle.

Tämä monen lapsen äiti miettii, että ei jaksaisi kuunnella ystäviensä valitusta turhasta ja pohtii, onko hän ainoa, joka kokee näitä tunteita:

”Olenko ainoa monen lapsen äiti joka ei enää jaksa kuunnella ja olla myötätuntoinen ihan hyvienkin ystävien niiin kovin naurettavilta ja pieniltä tuntuvien juttujen/ ongelmien siivittämää elämää?? Toki tiedän että jokaisella on ne omat ongelmansa ja ne tuntuvat kyseisestä henkilöstä isoilta ja arvostan että ne kanssani jaetaan, mutta silti monesti tekisi mieli tokaista että tiedätkö sinä ystäväni että kenelle valitat ja mistä…


Ylin kuva Sebastian Pichler.

En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta kun oma elämä on ihan kaaosta monen lapsen kanssa ja vaikka yksilapsinen ystävä alkaa valittamaan kuinka hän on niiin väsynyt, niin tekisi mieleni niin tokaista että kuule sä et edes tiedä mitä on olla oikeasti väsynyt jne…

Onko ainoa ”hirviö” joka näin ajattelee?”

Onko sinulla samoja tunteita tai kokemuksia? Valitetaanko sinulle ihan turhasta, vaikka joudut itse selviytymään paljon rankemmista asioista? Kerro kommenteissa!

Burnout olikin mahdollisuus

Tämä keskustelunavaus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus alla olevalla lomakkeella. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

14 vastausta artikkeliin “En jaksa murheitasi kun minulla on oikeitakin ongelmia!”

  • Ymmärrän sanoo:

    Kyllä minä saan kiinni kirjoittajan ajatuksesta. Mutta nuo olen surullinen vastaukset eivät avaudu. Mielestäni kirjoittaja ei missään kohtaa antanut ymmärtää ettei ystävä saisi hänelle valittaa tai jakaa asioitaan. Joskus vain ei ehkä ihan kohtaa valitettava asia, sävy ja kohde kenelle valitetaan. On eri asia kertoa että on väsynyt tai sairastelukierre ottaa päähän kuin esm jatkuvasti valittaa miten raskasta on yhden lapsen kanssa kun mitääään ei pysty tekemään ja kauppaan ei pääse kun toisella on useampi lapsi. Varsinkin jos toinen koittaa myös tsempata ja antaa mahdollisesti vinkkejä ja niitä ei oteta edes ajattelun tasolla vastaan. On tilanteita itsellänikin joissa en vain edes tiedä miten kommentoisin kun valittajan draama on suuurta ja todellisuudessa olen itse kokenut samaa oikeasti suurena ja hän tietää. Aluksi siinä keskustelee fiksusti että hei mä ymmärrän tosi hyvin mutta oikeesti sulla on asiat tosi hyvin ja tää on vain pieni hetki ja sitten taas paremmin. Ja kun samaan asiaan palataan uudestaan ja uudestaan niin jossain kohtaa ei vaan enää pysty. Se ei tarkoita sitä etteikö jatkossakin saisi kertoa asioistaan ja jutella joka on eri asia kun jatkuva valitus. Monen lapsen vanhempana en aina oikeasti pysty ymmärtämään miksi kahden kanssa ei voi mennä kauppaan tai miksi toinen pitää hoitoon että ite saa vauvan kanssa päikkärit kun molemmat nukkuu yönsä hyvin tai miten niin sulla ei ole rahaa mihinkään kun päällä on sadan euron kolttu ja alla uusi auto ja itse eli vuosia kotihoidon tuella…. Ja tiedän että jokainen kokee asiat omien tunteidensa ja kokemustensa kautta ja edelleen juttelen mielelläni ihan mistä vaan mutta turha valitus joskus ahdistaa.

    Muutama ystävä sanoo aina välillä kun kertoo haasteista lasten kanssa että anteeksi kun valitan kun sulla on sitä ja tätä ja enemmän ja isommin. Näissä tilanteissa sanon aina että kerrot silti ja se ei pienennä sun kokemusta, ollaan eri ihmisiä ja meillä on eri elämä ja eri lapset. Ja sitten kuuntelen ja jutellaan ja ystävän sydän on kevyempi ja minä olen saanut toimia ystävänä. Ja tämähän in molemminpuolista keskustelua eikö turhaa valitusta.

    Toinen asia, pisti silmään vastaus tuolla ystävistä jotka eivät hyvyyttään halua rasittaa omilla murheillaan kun ystävällä on haastavaa. Ymmärrän täysin senkin miten pahalta se tuntuu, olen kokenut samaa. Se että minulla on raskasta ei tarkoita sitä että ei saisi kertoa omista asioistaan vaan päinvastoin. Pitäö saada kuulla ja nähdä että elämä jatkuu ennallaan ja saa olla mukana ystävien elämissä. Se ei kuormita ja jos pelkää sitä niin aina voi kysyä että jaksatko kuunnella.

    Nämä on vaikeita asioita ja ehkä se että aidosti kuuntelee ja keskustelee ja homma on vastavuoroista, niin silloin asiat menee hyvin.

  • Äityli sanoo:

    En usko että tässä kirjoituksessa oli varsinainen tarkoitus mollata toisia ja heidän ongelmiaan tai estää toisia puhumasta ja jakamasta omiaan.

    Käsittääkseni tässä vähän heräteltiin ajatusta siitä, että nykyään meillä Suomessa vallitsee aikamoinen valittamisen kulttuuri. Vaikka olisi kuinka hyvin asiat niin ongelmien määrä on vakio. Ja sehän on hyvin luonnollista ihmiselle ja kuten kirjoittajakin mainitsi, ongelmien kokeminen on subjektiivista ja isoja juuri kyseiselle henkilölle.

    Mutta toisinaan voisi olla terveellistä itse kullekin asettaa johonkin perspektiiviin oma elämänsä ja pohtia, ovatko ne omat ongelmat sittenkään niin suuria tai ainakaan ylitsepääsemättömiä. Muistaako tämän päivän ongelmaa enää kahden viikon päästä?

    Ja että joskus voi olla hyvä hetki pitää oma tilanteensa tietyssä seurassa itsellään. Se ei tarkoita, että aina ja tietylle ihmiselle ei voisi murheitaan jakaa, mutta esimerkiksi jos pienen lapsen vanhempi on juuri valvonut koko yön vauvan kanssa niin se tuska että koira herätti aamulla kuudelta ei välttämättä saa vastakaikua juuri sillä hetkellä.

    Ollaan empaattisia ja huomaavaisia puolin ja toisin! Tsemppiä kaikille!

  • Mama neljälle sanoo:

    Mielestäni koskaan et voi kuitenkaan tietää asioiden todellisuutta, joten sen takia ei pitöisi lähteä tuomitsemaan toisen murheiden tms. Syytä tai syvyyttä. Minulla on 4 pientä lasta, jotka nukkuvat kaikki yönsä kokonaan ilman herätyksiä, mutta ystävälläni on 2 lasta, joista toisella on koliikki ja toisella muuten univaikeuksia. Joten meistä kahdesta hän todellakin on tällä hetkellä se, joka nukkuu huonommin ja on todennäköisesti ollut pitkään jo huomattavasti uupuneempi, kuin mitä itse tällä hetkellä olen.

  • thejade sanoo:

    No on musta aika pikkumaista turhautua toisen murheista siksi että koke omansa vaikeammiksi. Eihän se esim. monilapsinen voi tietää millaiset psyykkiset voimavarat toisella on! Mun mielestä jokaisen murheet on yhtä tärkeitä ja ihmissuhteessa täytyy löytyä tilaa kummankin osapuolen iloille ja surulle.

  • Ärsyyntynyt ja uupunut sanoo:

    Mun läheisen erotes miehestää, heil esikoine 6v. ja uus tulos, rv 20. Mies ei tukenu missää vaihees, äiti oli vauvan total yh ekat 1,5v. Vähä ku kasvo, kävi jonku kerra tukiperhees, 1yö/kk. Me kaveritki hoidettii joskus sitä. Lopult sai kuopuski käytännös hyvin toimivat ja säännölliset jkt-vkl isitapaamiset, kuten esikoinenki ol het siit erost lähtie.

    Ymmärsin tot ”alkuahdinkoo” hyvin; Olin jääny pari vuotta aiemmin leskeksi, neljän alakouluikäsen total yh:ksi. Lähes yksin arjes sinnittelyy 24/7 trauma-lastenkaa n.6kk ajan. Tein myös lyhennettyy arkiaamuu (onneks sain kesäl hoitajan kotii sossun kautta), ite pidin kesälomaa 3vkoa. Vihdoin sain tukiperheen, 1vkl/kk.
    Se yksinäisyys, uupumus ja suru/omien tunteiden tukahduttamine lasten takii, ne muistaa ikuisesti.
    Nyt lapset kasvanu neljä v. isommiks ja tasapainossa ittensäkaa. Ite saikulla, on mun vuoro tehä surutyö loppuu. En jaksa mitää ylimäärästä metelii, menoo enkä levottomuutta. Just kestän omat lapset, jotka peruskilttejä ja suht hiljasii. Ahistus, masennus, stressi ja paniikkikohtaukset lähes päivittäisiä. Tukiperhe ed. 1vkl/kk.

    Muistan mite sil mun läheisel oli valitus, ku isä ottaa vaa toise lapsensa eikä hänel o ikinä omaa aikaa. Puhu vaa niist omist asioistaa, vaik oli lapsiiki kuulemas, aikuisten juttuja.
    No nyt, ku ne hänen kaks lasta käy vakiosti jkt vkl isällää ja pitää lomilla joskus viikonki. Ni eihä se riitäkää tälle äidille enää. Suunnittelee munki puolest menoja, ku itellään on lapsivkl. Tulis meille, jättäs lapset yöks ja lähtis treffeille tjn. Hän sit seuraavan yön vois hoitaa lapset, et mä pääsisin lähtee. Loppuvuodest viel joustin, mut sit sanoin, etten jaksa, ku en o kunnos ja hän kyl ties mun tilanteen. Mut ei vaa heti sit ilmeisesti sisäistäny, ku omat asiat etusijalla kerrottavana ja suunniteltuna. Muutenki ko. ihminen on energiasyöppö. Hetiku astuu lastensakaa ovesta eteisee, asunnon ”ilmapiiri” tjn, muuttuu raskaaksi.

    Että niin nopeesti ihminen unohtaa olla kiitollinen siitä mitä on.
    Ku sai vihdoin säännöllistä omaa aikaa, sitä haluuki vaa lisää ja lisää. Ite joudun jännittää aina sopparin päättyessä, et jatkaako sossu viel tukiperhettä vai ei.. Kiitollinen et ees 1vkl/kk ei tarvii olla vastuussa muista kuin itsestään. Mut akuuteissa sairastumisissa pitää olla valmiina ottaa lapsi kotiin kesken vkl:n potemaan. Nää vanhemmat sopinu, et se hoitaa, jonka luona sairastunut. Toivottavasti hän muistais ajan, kun oli yksin vauvankaa ja omaa aikaa ei oikeesti ollu.
    Itse katkera ja surullinen, ku lapset joutuu hautausmaalla vierailee. Ku ei enää ikinä o mahollisuutta nähä ja halia iskää.

  • Marg sanoo:

    Olen hämmentynyt tuollaisesta ajattelutavasta, enkä tiedä ymmärsinkö kirjoittajaa nyt oikein? Olen itse kokenut vähän käänteistä käytöstä ja pidän sitä todella ikävänä. Itselläni on sairauksia, mielenterveysongelmia, työttömyyttä ja olen lapseton vastoin tahtoani. Jotkut ystäväni ovat ottaneet asiakseen ”suojella” minua omalta elämältään ja omilta pikku ongelmiltaan koska ajattelevat että elämänk on riittävän raskasta muutenkin. Jos minulle ei puhuta lasten aiheuttamasta stressistä tai pyydetä lastenhoitoapua, koska pelätään minuun sattuvan lapsettomuuden vuoksi. Ei uskalleta kertoa päivän pikku vastoinkäymisistä työssä tai harrastuksissa koska ajatellaan että masentuneena en halua kuulla muiden ihmisten ongelmista. En tietysti aina jaksa olla tukena parhaalla mahdollisella tavalla, mutta haluan silti tietää mitä ystävieni elämään ja heidän lapsilleen kuuluu. Ei minua loukkaa tai harmista kuunnella toisen valitusta flunsastaan, vaikka itse käytän lääkitystä sairauteeni elämäni loppuun. Se että minulla on omia ongelmia, ei tee minusta immuunia toisten suruille tai empatiakyvytöntä. En minä ole oikea ihminen sanomaan kenellekään että ongelmasi ovat pieniä, koska jokaisen ongelmat ovat omia ja kokemus niistä ainutkertainen. Minä en korosta omia haasteitani, mutta tulen surulliseksi kun tajuan että joku ystäväni on halunnut olla ”suojeleva” minua kohtanan, sulkemalla minut omasta elämästään ja esittämällä minulle muuta kuin on. Kaikkein kurjinta on ollut kuulla ”en halunnut rasittaa sua kun sulla on paljon isompia ongelmia”. Niin on, mutta en minä mene rikki vaikka tukisin ystäviäni heidän ongelmissaan omien voimieni mukaan.
    Mutta ihmiset ovat erilaisia ilmeisesti.
    Itse pystyn valitsemaan kuinka paljon muiden taakkaa otan kannettavakseni, mutta pelkkä kuuunteleminen ei vaadi paljoa voimia. Enemmän loukkaa se jos toiset päättävät puolestani mihin minulla on voimia ja kykyjä jamihin ei.

  • Murheita ei voi arvottaa sanoo:

    Surullista luettavaa. Ei sitten varmaan ole oikea ystävä, jos kokee, että omat murheet ovat toisia ”tärkeämpiä” ja muiden vähäpätöisempiä. Joidenkin ihmisten pitää aina saada olla parempia jossain, vaikka sitten siinä, että arvottavat omat ongelmansa muita suuremmiksi. Meillä jokaisella on murheemme, eikä niitä voi vähätellä tai verrata omiinsa. Jokainen kaipaa joskus olkapäätä, vaikka murhe tuntuisi pieneltä kuuntelijasta. Muutama kannustava sana auttaa toista ja saa paremmalle mielelle. Ehkäpä haluaisit kuitenkin vain puhua omista huolistasi ja toisten murheiden kuunteleminen ärsyttää? Peiliin voisi kurkistaa..

  • Nykyajan maatilan emäntä sanoo:

    Minut tällainen kirjoitus sai surulliseksi, se toi tuttuja tunteita ja muistoja mieleen. Meistä jokainen tekee elämässään valintoja, tässäkin tilanteessa ihminen on itse tehnyt ne valinnat että on suurperhe yms. Toki elämä voi heittää esiin yllätyksiä kuten esim. juuri lapsen erikoistarpeet (minunkin perheestäni erityislapsi löytyy), läheisen vakava sairastuminen tai jopa menehtyminen. Ymmärrän että joskus tuntuu ettei jaksa toisen murheita jos itsellä on suurempaa kannettavaa, mutta jos tällaiset tunteet jatkuvat pitkään on ehkä tarpeen miettiä missä on vika? Onko oma väsymys enää väsymystä vai onko kyseessä jo masennus? Vai onko kyseessä läheisriippuvuus joka saa roikkumaan ihmissuhteissa joista tulee itselle paha olo? Kuitenkin ystävyydessä jokaisella pitäisi olla oikeus kertoa elämästään ilman filttereitä, rehellisesti, oli ne murheet, huolet tai ilot sitten isoja tai pieniä. Minusta on surullista jos ystävän kanssa joutuu miettiämään sitä, että tälle ihmiselle en voi näitä asioita kertoa, koska hänen elämässään on niin paljon suurempia murheita.

    Itselle tuli muutama vuosi sitten sellainen tilanne elämässä eteen jossa oli 4 hautajaiset 2,5kk:n sisään, sairastuin samaan aikaan itse vakavasti ja oman vanhempani kunto ei kestänyt jatkuvia hautajaisia vaan hänen käytöksensä muuttui todella arvaamattomaksi. Olin todella väsynyt ja huonossa kunnossa ja pyysin muutamalta läheiseltä ystävältäni, että tulisivat silloin tällöin kahville että olisi jotain muuta mietittävää kuin nämä asiat. Tarkoituksena puhua kaikesta maan ja taivaan välissä niin minun kuin ystävieni asioista, välttäen keskusteluja hautajaisista yms. 2/3 pyysi leffaan, syömään ravintolaan ja tuli kahville ja kävimme vain ihan pihalla kävelemässä muutamaan otteeseen (niiden naurujen jälkeen jaksoin taas monta päivää), mutta kolmannella ei ollut aikaa edes soittaa minulle vuoden sisään kertaakaan. Tämä ystävä oli se joka oli minun ns. paras ja pitkäaikaisin ystäväni ja lapseni kummi ja jonka lapsen kummi minäkin olen. Kun sitten näimme vuoden päästä yhteisen ystävämme juhlissa, hän ihmetteli miksen ollut soittanut, tullut käymään tai pitänyt yhteyttä. Vastasin että viime vuosi oli melko rankka, niin kuin hän varmasti muisti, ja että onhan hänelläkin puhelin jolla soittaa ja auto jolla tulla kylään. Ei ollut kuulemma ehtinyt kun on lapset ja työ ja kaikki. Nämä samat on ollut myös minulla, kolme lasta, oma yritys ja maatila. Seurasin siinä illan ystäväni käytöstä ja tulin loppuillasta siihen tulokseen, että miksi ihmeessä minä roikun tässä ihmisessä kiinni? Tajusin selvästi sen illan aikana, että ystävyytemme oli jo pitkään ollut sitä, että minä soitin ja kysyin kuulumiset ja jos minun voimavarat loppuivat niin yhteyttä ei sitten pidetty ollenkaan. En myöskään pitänyt siitä, että minulle tuli marttyyri-tunteita asian suhteen. Ne ajatukset eivät kuulu minun luonteeseen. Sillä hetkellä päätin että nyt riittää, miksi roikkuisin ihmisessä joka ei selvästikään halua olla minun kanssani tekemisissä ja jota ei kiinnosta kuin omat asiat?

    Annoin ystävyyden painua taka-alalle, olemme kohteliassa väleissä nykyään. Juttelemme kun tapaamme ja toki kummilasten asiat hoituvat, mutta muuten ystävyys on muuttunut. Emme ole yhteydessä kuin korkeintaan facebookissa. Enää en ole siitä surullinen, voin nyt paremmin. Minulla on nämä kaksi ihanaa ystävää ja uusiakin on tullut, lähinnä olen miettinyt sitä miksen tehnyt päätöstä aiemmin. Ihminen pystyy aika hyvin huijaamaan itseään rakkaiden ihmisten ollessa kyseessä ja selittämään asiat parhain päin. Ja toisinaan sietää huonoa käytöstä aivan liikaa.

  • A sanoo:

    Totaali yh ja käyn vuorotöissä, harvoin lapsivapaata ja lapsettomat kaverit jaksaa valittaa et kun väsyttää ja ei kerkee siivoomaan. Huh, välil tekis mieli sanoa vaikka ja mitä.
    Tai just nää joilla on isäkin kuviois joka käy ees kaupassa.. kuinka on niin raskasta lasten kanssa tai just vk/vk tai jokatoinen vkl vapaa systeemillä. Vähän herätys.
    Paras oli työtön kaveri jolla vk/vk kun niin väsyttää ja ei oo omaa aikaa.. et mitähän ???

  • Pikkuisen pieleen sanoo:

    Toivotin eräälle miespuoliselle asiakkaalleni hyvää viikonloppua ja veistelin vielä jotain pitkään nukkumisesta aamulla.

    Vasta myöhemmin muistin, että hänellä on alle kouluikäiset kolmospojat kotona…

  • Masentunut kahden lapsen äiti sanoo:

    Aika katkeraa tekstiä. Pitääpä miettiä jatkossa kenelle avautuu omasta masennuksesta ja työuupumuksesta. Jos vaikka jollakin on enemmän lapsia tai ei ole miestä niin minulla ei sitten varmaan ole oikeutta kertoa omista murheistani? Kun olen vain kahden lapsen äiti niin enhän minä voi olla väsynyt…
    Yksi tällainen ystävä minulla on, jonka mielestä kenelläkään muulla ei voi olla asiat yhtä huonosti kuin hänellä. Eipä kyllä tee edes mieli enää omista asiosta puhua.
    Jos ei jaksa olla empaattinen toista kohtaan, kannattaa miettiä, miten asiat on omassa elämässään. Olisiko hyvä hakea apua jaksamiseen jostain kuin vähätellä toisten oloa? Olen siinä samaa mieltä, että kyllä yhden lapsen kanssa pääsee helpommalla kuin monen lapsen kanssa, mutta tosiaan ihmisten jaksamisen taustalla voi olla muitakin asioita. Koskaan ei voi tietää, mitä ihmiset kantavat sisällään. Minullekin on sanottu, että ethän sinä vaikuta edes masentuneelta. Niin, koska yritän hampaat irvessä selviytyä arjesta ja sosiaalisista tilanteista ja maksan siitä sitten korkojen kera, mutta niitä hetkiä muut ei nää.
    Toivoisin vähän ymmärrystä katsoa asioita muidenkin näkökulmasta, asiat ovat harvoin niin yksinkertaisia.

  • 2 lapsen leski äiti eikä vapaita näy sanoo:

    Minun kompastuskiveni on mukamas yksihuoltajat tai viikko-viikko vanhemmat, jotka marisevat etteivät jaksa, väsyneitä ym vaikka lapsi/lapset toisella vanhemmalla joka toinen viikko tai miten nyt onkaan sovittu. Maristaan ettei jakseta kun lapset ovat itsellään ja sitten maristaan kun on ikävä kun lapsi toisella vanhemmalla.
    Itse leski. Lapset minulla 100% 24/7 ympäri vuoden.
    Antaisin melkoisesti jos minullakin olisi joskus tylsä yksin viikko tai ehtisi tulla ikävä.

  • Hepuli sanoo:

    Kyllä täytyy myöntää että vähän ärsyttää kuunnella omastahalusta työttömän yhdenl raihallisen lapsen äidin valitusta siitä kuinka väsynyt hän on eikä kerkeä tehdä mitään, tai kun ei oikein saa kelalta riittävästi rahaa ja kun lapsen saa hoitoon vain vähintään kerran viikossa. Kun itse kaksi hyvin vilkasta lasta, pienipalkkainen kolmivuorotyö, mies usein ylitöissä, että saisi edes leikkelettä leivänpäälle, ei tukiverkkoa 150km sisällä ja lapset saa mummolaan hoitoon n. 5kertaa vuodessa, päiväkodista tulee tauteja, matoja ja muuta mukavaa.. Lapset kiljuu ja tappelee.. Kyllä yhden kanssa oli vaan paljon helpompaa. Mutta silti kuuntelen, olen hyvä siinä ja kaverit ovat kyllä huomanneetkin sen, terapeuttina kaikille muille. Tosin toivoisin joskus, että joku kuuntelisi minuakin.

  • Jaana sanoo:

    Ah, niin tuttua 😫 vuodatetaan kun ei missään käydä, ei saada lapselle ammaa, rahat on vähissä jne. Juuri kun on laivalta tai hotelli reissusta kotiuduttu ja anoppi hakemassa ainokaista yökylään ja kehuskellaan ettei kuluttanut kuin 200€ laivalla. Itse mietin samalla, että pitäisi kaupassa käydä, muttei ole rahaa kun joku kymppi, kahdestaan miehen kanssa oltu ehkä vuosi sitten ja sitä ennen ehkä 1,5v sitte.. Saati perheen yhteisestä reissusta, tuntuu että voi vain haaveilla. (no toki jollain pikaisella pväretkellä käyty) EN JAKSA ENÄÄ OLLA EMPAATTINEN, HYVÄ YSTÄVÄ 😒 silti soimaan itseä kun en jaksa..