Kävikö ystävällesi jotain ikävää? Mies petti ja jätti, ja jätti jälkeensä kaaoksen? Työikäinen vanhempi kuoli yllättäen? Pitkään toivottu raskaus meni kesken? Rutiinitutkimuksissa löytyikin syöpä? Lapsi sairastui vakavasti? Mitä sinä teit silloin?

Aika moni ottaa hatkat. Oli surun ja järkytyksen syy mikä tahansa, sureva jää helposti aivan yksin. Niistä ennen niin luotettavilta tuntuneista ystävistä tulee surufeidaajia. Viestit ja puhelut vähenevät, ja lopulta loppuvat kokonaan. Tai kenties ystävä pysyy elämässä, mutta kun suruvalittelu on kerran esitetty, pitäisi kaiken olla jälleen täysin normaalia: ystävä vuodattaa omia murheitaan, jotka ovat sitä tasoa, että tuli ylinopeussakko ja työkaverin naama ärsyttää. Oikean, vakavan kriisin kohdannut jää ilman tukea – ja kenties joutuun jopa tukemaan ei-kriisissä olevaa ystävää.

Mistä surufeidaaminen johtuu? Varmaan monestakin syystä. Yhteisö ei enää kannattele surevaa, ja surun kanssa yritetään pärjätä yksin piilossa. Ennen oli suruasut ja muut, joista tiesi, että tässä on särkynyt ihminen, jota pitää sen mukaisesti kohdella. Nykyisin välttämättä mikään ei paljasta sitä, että suree. Tällöin suru unohtuu niiltä, joita se ei kosketa. Voiko sitä vaatiakaan, että kaveri omien kiireittensä keskellä muistaa toisen keskenmenon tai vanhemman menettämisen?

Toinen syy on se, että surevan kohtaaminen on vaikeaa. Mitä sille nyt pitäisi sanoa? Mitä pitäisi tehdä? Niitä kysymyksiä moni jää miettimään niin pitkäksi aikaa, että ei sitten lopulta saa sanotuksi mitään. Vaikka sureva kaipaisi ainoastaan sitä, että hänet nähdään ja häntä tuetaan, ei niinkään sitä, että suruvalittelu olisi juuri oikein muotoiltu. Surevalta voi myös kysyä, että millaista apua toivoisit, ja yksinkertaisesti kertoa, että tässä minä olen sinua varten.

Se onkin surufeidaamisen ikävimpiä syitä. Että ei haluta olla paikalla toista varten. Suru on kamalaa, raskasta ja pelottavaa katsoa vierestäkin. On helpompaa ja mukavampaa, että ei joudu tekemisiin sen kanssa. Sillon voi selitellä itselleen kaikenlaista: sureva on mieluummin rauhassa…ei minusta mitään apua olisi…hänellä on muita, jotka auttavat…


Ylin kuva Greg Ortega.

Monet myös pelkäävät, että suru tarttuu. Ajatuksessa ei ole mitään järkeä, mutta silti avioeron tai puolison kuoleman kokenut helposti eristetään pariskuntien porukasta. Surevaa ei haluta paikalle muistuttamaan siitä, että ehkä elämä ei mene aina niin kuin on suunnitellut.

Joskus tietysti sureva voi itse karkoittaa ystävät käytöksellään. Mutta saman asian jankkaamista, valitusta, itkeskelyä ja katkeruutta pitäisi silti jaksaa sietää. Ei loputtomiin, mutta akuutissa vaiheessa kyllä.

Kun ihmisellä on suuri suru ja hän on menettänyt jotain tärkeää, satuttaa todella paljon menettää vielä ystävät ja muukin sosiaalinen elämä. Sinusta voi ehkä olla vaikeaa kohdata sureva, mutta mieti miltä surevasta tuntuu, jos ystävätkin hylkäävät. Kaikille meille voi sattua mitä tahansa kauheita asioita. Toivoisitko silloin, että edes joku jäisi tueksesi, eivätkä kaikki ystäväsi feidaisi?

P.S. Avioerossa menettää monesti vähintään puolet ystäväpiiristä.

P.P.S. Myös leski jätetään täysin yksin.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Oletko sinä surufeidaaja?”

  • Pirjo-Liisa sanoo:

    Ennen vanhaan pidettiin suruasua ja jopa surunappia. Miten se mahtaisi toimia nykyisin? Jos kaveri työpaikalla pitäisi puoli vuotta perheenjäsenen poismenon jälkeen mustia vaatteita, toimisiko tämä nykypäivänä vahvana karkoitteena? Jokainen muistaisi, että tuota ei kannata lähestyä, kun en tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaiko toisin päin? Ihmiset huomaisivat antaa tukensa. Tästä ei taida olla esimerkkiä nykypäivässä. Minun lapsuudessani vielä kuljettiin kuoleman kohtaamisen jälkeen suruvaatteissa. Ja lähipiiri tykkäsi kyttyrää, jos alkoi viettää liian iloista elämää tai jopa virittelemään seurustelusuhteita puolison kuoleman jälkeisenä vuonna. Kumpaa silloin mahtoi saada enemmän, tukea ja oikeaa osanottoa vaiko tuomitsemista ja kyräilyä?