Hyvästelin lasten isän mukana myös joukon ystäviä
Kun lasten isä kuolee yllättäen, moni asia yllättää. Myös se, etteivät ystävät enää halua pitää yhteyttä, vaikka heitä juuri eniten kaivattaisiin:
”Menin hakemaan heliumpalloja lapsille, jotta saavat päästää isille taivaaseen. Pallokaupassa juteltiin pallontäyttäjän kanssa leskeydestä. Mainitsin siitä, että valitettavasti moni kaveri on ottanut etäisyyttä. ’tottakai ne ottaa, kun niitä pelottaa miten suhtautua ja ne pelkää kuolemaa’ vastasi pallomyyjä.
Jäin miettimään arkista kohtaamista ja ihanan avointa keskustelua. Miksi leskeys on niin pelottavaa? Mikä siinä on, että kun sanoo olevansa leski, ihminen menee paniikkiin ja hätääntyy. Aivan kuin säikähtäisi, että repii arpeutuneen haavan auki.
Omasta mielestäni elän normaalia yksinhuoltaja arkea. Pyöritän koko arki rumbaa kaikkineen yksin. En todellakaan ole ainoa leski maailmassa, jolla on pieniä lapsia. Yksinhuoltajia on nykypäivänä aika paljonkin, eikä heidän asemaansa ihmetellä, itseasssa ymmärtääkseni suhtaudutaan uteliaasti taustaan. Miksi on eronnut? Onko lapsen vanhempi tekemissä? Millaiset välit? Tietenkään mulla ei jälkimmäisiin tarvi vastata, koska leski sanana jo ajastaa nuihin kaikkiin.
Siltikin se että on leski aiheuttaa paniikkia, välttelyä, vetäytymistä. Ja jos hyvänenaika sentään, kysyy missä puoliso on tms ja kuulee vastauksen että on leski, suorastaan näkee kuinka Kysyjä nielaisee paniikissa, punastuu hätääntyneeenä ja lähestulkoon rukoilee että voisi kelata aiempaa keskustelua taaksepäin.
Tämä toteutuu aika usein. Ja valitettavasti minä tiiän jo vastaessani missä lasten isä on, että aiheutan paniikin toiselle. Ei tämä nyt niin kummallista ole. Normaalia yksinhuoltaja arkea paskassa tilanteessa, jossa toistuu ikävä, suru ja kaipaus.
Lasten ikävä ja surutyö muuttaa niin monta kertaa vuosien saatossa muotoaan, että leski perheissä siitä puuttuvasta vanhemmasta puhutaan aina – osittain muiden harmiksi. Ei perheessä sitä puuttuvaa vanhempaa unohdeta puheista, vaikka se kipein surutyö on tehty. Yllättävän moni luulee, että silti ei ole asiata päässyt eteenpäin vain siksi, että asia pysyy arkipäivän keskusteluissa mukana.”
Terveisin Leskiäiti
(Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!)
— Huono Äiti
Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Minulla on samanlaisia kokemuksia vanhempieni kuolemasta. Olin 16 kun äitini kuoli, ja isäni meni 8 vuotta myöhemmin, eli olin silloin vain 24. He eivät olleet mitenkään erityisen vanhoja, heille kävi vain huono tuuri: äidin vei harvinaisen nuorena iskenyt syöpä, isän harvinaisena nuorena saatu sydänkohtaus. Nyt, 8 vuotta isän kuolemasta, olen huomannut, että on oikeastaan helpompaa, kun ei kerro tästä asiasta uusille ihmisille mitään. Joillekin harvoille ja valituille yritän kertoa, esimerkiksi uusille poikaystäväkandidaateille, mutta esimerkiksi työkavereiden kanssa ei haluaisi lähteä siihen tilanteeseen. Ihmiset oikeasti pelästyvät ja kavahtavat kuolemasta kertoessa, he hätääntyvät eivätkä tiedä mitä sanoa. Tämän jälkeen he perääntyvät ja etääntyvät. Pahinta on kuitenkin sääli. ”Voi tuota raukkaa, miten se on selvinnyt, miten tuollaisen kestää.” No ihminenhän kestää yllättävän paljon, sen huomaa vasta kuin osuu omalle kohdalle.
Täytyy sanoa että tämä artikkeli avasi silmäni. Sillä ole aina ollut juurikin sellainen etten ole tiennyt kuinka suhtautua leskeen. Ja nyt ymmärsin miksi näin on ollut; juurikin sen vuoksi että pelkää repivänsä toisen haavat auki. Ehken ole tullut ajatelleeksi sitä että se edesmennyt puoliso on kuitenkin vielä puheissa ja mielessä vielä vuosienkin jälkeen.
Tästä lähtien aion reippaasti ottaa osaa ja toivottaa jaksamisia ja pyrkiä kohtelemaan leskeä myös siten ettei hänen tarvitsisi kantaa ylimääräistä taakkaa siitä miltä kuulijasta mahtaa tuntua.