"Minä hajotin perheeni"
Avioliitot ovat monella tavalla kivoja. Saa pitää nättiä rinkulaa sormessa, viedä roskat vuorotellen ja vanhoilla päivillä voi hankkia mätsäävät tuulipuvut. Harmi vaan, etteivät liitot aina toimi ja vain pieni osa pareista yltää tuulipukuvaiheeseen. Tälläkin hetkellä moni nainen ja mies elää onnettomassa parisuhteessa, ja mikäli kumpikin osapuoli ei ole pahemman sortin masokisti tilanne tuskin voi kestää loputtomiin. Jotain täytyy siis tehdä – mutta mitä?
” Ensin yritetään tietysti löytää ongelmat ja korjata ne. Onko syynä pienten lasten vanhempien ah-niin-yleinen väsymys, vai riitely, vai sittenkin kunnioituksen puute? Erilaiset maailmankatsomukset ja arvot? Takkuileva arki? Monet ongelmat voi ratkaista keskustelemalla – terapeutin avulla tai keskenään – ja oikealla asenteella pääsee pitkälle. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin korjaamattomissa (muutkin kuin ne klassiset väkivalta, päihdeongelmat ja uskottomuus) ja jossain vaiheessa on vain pakko lopettaa jahkailu ja tehdä päätös, yksi maailman vaikeimmista.
Eroaminen on kirkkaasti raskain tekemäni valinta tähänastisessa elämässäni. Ei ole kivaa olla luovuttaja, ja kun päätös sitä paitsi vaikuttaa suuresti paitsi minun myös puolitoistavuotiaan taaperoherran elämään, on vielä vaikeampi olla se joka puhaltaa pelin poikki. Niin, ja olihan siinä liitossa minun lisäkseni yksi toinenkin. Yksi joka teki inhimillisiä virheitä ihan niin kuin minäkin, joka tuhosi parisuhdettamme ihan niin kuin minäkin mutta toisin kuin minä ei uskaltanut sanoa A-sanaa ääneen. Avioero.
Jätetyksi tuleminen hajottaa, sitä ei käy kiistäminen. Pakko kuitenkin sanoa, että jättäjä saattaa olla kaikessa hiljaisuudessa ihan yhtä palasina. Jos ajatus tuntuu omituiselta, kuvittelepa itsesi syylliseksi siihen, että ryöväsit lapseltasi ydinperheunelman ja ex-puolisoltasi visiot niistä mätsäävistä tuulipuvuista ja vierekkäisistä keinutuoleista vanhainkodissa. Miltä tuntuu? Niinpä, sitä minäkin. Syyllisyys puristaa sydäntä yhtä kovaa kuin lentopelkoinen rutistaa istuimen käsinojia turbulenssissa.
Erosta on nyt puolisen vuotta, ja syyllisyys on yhä minulle tuttu seuralainen. Se koputtelee olalle epäsäännöllisen säännöllisesti, enkä odotakaan sen häipyvän kokonaan vielä pitkään aikaan. Silloin kun ”voi luoja, hajotin perheeni”-fiilis iskee, on kuitenkin muistettava että avioliitto on kahden kauppa. Minä päätin erota, mutta minä en yksin luonut ongelmiamme. ”
Terveisin Sinkkuäiti
Mitä nukkumisasento kertoo suhteesi tilasta, täällä
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Syyllisyys kertoo siitä, että on tehnyt väärin. Se on terve häpeän tunne. Mun vaimo petti mua, enkä silti jättänyt. Eikä se ainakaan toistaiseksi mua. Ollaan kai sadomasokistisia kumpikin. Vituttaa turhasta nillittäjät, toivon teille kaikille tosi paskaa elämää. Jos avioliiton tuhoaa jonkun epämääräisen ahdistuksen vuoksi, löytää itsensä samasta paskasta uudestaan. Vika on itsessä -aina- ei siinä toisessa. Jos se toinen nyt ei satu olemaan narsisti, miehenhakkaaja, pedofiili tai muu sekopää
Minäkin hajoitin perheeni. Miten olla miehen kanssa, jota ei rakasta, ei kunnioita, eikä edes pidä miehenä vetoavana. En tuntenut näistä tunteista mitään edes suhteen alussa, joten mistä niitä olisi voinut kaivaa esiin lopussakaan. Aiemmissa suhteissani teininä vastaan oli tullut paljon pettämistä ja miehiä, jotka olivat kiinnostunmeita minusta hetken seksin takia, ei muuten. Lapsen isä oli ensimmäinen turvallinen mies, joka oikeasti välitti minusta. Siksi kai nuorena lähdin siihen suhteeseen mukaan, ja kuvittelin, että kyllä se rakkaus sieltä sitten tulee. No ei tullut. Tuli lapsi. Raskaus ei ollut suunniteltu lainkaan, ja tulin raskaaksi nopeasti seurustelun alettua. Minua vaivasi kova vauvakuume, ja lapsen isäkin suhtautui uuteen tulokkaaseen erittäin positiivisesti.
Lapsen syntymän jälkeen hetki menikin ihan hyvin, kun olin niin onnessani vauvasta. Lapsen hiukan kasvettua aloin kuitenkin yhä selvemmin ymmärtää, että en kestä tätä miestä, enkä tätä suhdetta. Olimme yhteensä 10 vuotta yhdessä, joista 6 yritin vain sietää miestäni lapsen takia. Jotta lapsi olisi saanut ydinperheen. Jossain kohtaa en vain enää jaksanut yrittää sietää, vaan jätin hyvän mieheni ja hajotin hienon ydinperheemme. Siitä on lähemmäs 10 vuotta jo aikaa, ja ainakin lapsi näyttää voivan hyvin. Olemme ex-miehen kanssa hyvissä väleissä, vaikka mies näkeekin lasta vain harvoin.
Kadunko? Aina välillä kadun sitä, että en malttanut odottaa sopivan miehen vastaantuloa, vaan päädyin saamaan lapsen epäsopivan kanssa. Tämä ajatustie johtaa kuitenkin väistämättä siihen, että nykyistä lastani ei olisi olemassa, joten on siis vaikea katua tätä kaikkea…
Onko vika sittenkin minussa ?
ERosin 10v liitosta 3 vuotta sitten. Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin, kaksi ihanaa lasta, joista toisella kuitenkin jos jonkin laista haastetta. Juostiin lasten psykiatrialla ja … Tai minä juoksin, Miestä ei lapsen ongelmat oikeastaan kiinostaneet tai hän jopa kielsi ne, mikä teki kaikesta paljon haastavampaan. Minä juoksin töissä ja terapioissa, hoidin kaupat ja pyykit ja siivoamise. Toki mieskin osallistui, mutta…. Vasta kun olin kertonut mitä tehdään, tänään siivotaan, pitäisikö käydä sinun vanhemmillasi, vessa apaperi on loppu ( ja ei tämä ei riittänyt, piti myös kertoa, että saadakseen sitä lisää, olisi tosiaan lähdettävä kauppaan). Väsyin totaalisesti kantamaan vastuuta kaikesta, hölläsin, odotin, annoin hänen hoitaa tavallaan, mutta eihän niitä lapsia voinut ilman vaatteita lähettää liikenteeseen. Jäi siinä muuten pienemmän lapsen 3 vuotis neuvolakin kokonaan käymättä. Annoin numeron, jossa oli soittoajat ja sanoin, että varaisitko neuvolan ja kävisit siellä tytön kanssa? ” Joo, tottakai!” Muistuttelin asiasta välillä, mutta niin siinä vaan kävi, että 6kk päästä soitin neuvolaan ja kerroin ,että ei ihan onnistunut tämä työnjako…
Parisuhteen osalta oli sama tilanne, toivoin yhteistä aikaa ja huomioimsta. Kahdenkeskeistä aikaa, ja toki, saihan sitä jos itse järjesti lasten hoidon, suunnitteli illan ja säästi siihen rahat….
Kyllä, erosimme. Nyt hän huolehtii lasten asiat, ( Kouluun meno tarkastuksen hoidetaan etc. ) käyvät uimassa, uuden puolison kanssa vietetään iltoja ja nyt hommataan siskoa vahtimaan lapsia, että päästään. Sanalla sanoen. Vähän kyllä vituttaa.
Mutta kas, nyt uudessa suhteessani huomaan vuoden yhteiselon jälkeen tilanteen olevan täysin sama! Uusioperheen organisointi, ruokahuolto, minne mennään, mitä tehdään ja kas, lapsi vapaina iltoina ei tehdä yhdessä mitään. Tai no, jos ei Netflix maratonia lasketa…. Ennen yhteen muuttoa tämä mies oli pyörittänyt useamman vuoden arkea lapsensa kanssa yksin, ennen yhteen muuttoa hänellä oli aina jotain kivaa mielessä, lasten kanssa tai ilman lapsia, jos he olivat toisilla vanhemmillaan.
Nyt hän käy töissä, tulee valmiseen pöytään ja pelaa tietokoneella tunti kausia viikossa. En edes mene siihen, kuinka minua syö kuinka hän jättää lapsensa niin vähälle huomiolle.
On puhuttu, on purnattu, on sovittu, mutta kaikki unohtuu viikossa.
On varmaan minun aikani todeta, että en vaan sovi suhteisiin. Teen itsestäni itsestään selvyyden ja näköjään kumppanesitani tulee aina passiivisa, aloitekyvyn menettäneitä. Syyn täytyy olla minussa, surullista kyllä…. Koska ainoa näitä miehiä yhdistävä tekijä olen minä. En vain selkeästi osaa olla pidemmissä suhteissa.
Viisammat ovat sanoneet, että suhde on kahden kauppa. Alan menettää uskoni siihen. Ehkä taas etsin itselleni uuden kodin ja kohta katson vierestä, kun tämäkin mies uuden kumppaninsa kanssa aktiivisesti tekee asioita, vie romanttisille illoille ja tekee asioita lapsensa kanssa. UGH. Olen puhunut.
Lähdin avopuolison ja lapsen isän luota kun poika oli 6kk.. olis pitäny tajuta lähteä jo paljon aikasemmin, viimestään ku tuli positiivinen raskaustesti(ei suunniteltu mutta sitäkin halutumpi)..
Mies riepotteli mua kännissä ja ihannoi muutenki väkivaltaa.. lapsen syntymän jälkeen veti parit kännit kotona vaikka olin sanonu et lapsen läsnäollessa ei juoda..
Olin yksin aikuisena vauvan ja aikuisen lapsen kanssa ja se alkoin vaikuttaa omaan jaksamiseen vahvasti.. olisi pitänyt hoitaa lapsi yksin, koti yksin ja iltaisin kun pitkän imetysrupeaman jälkeen vihdoin sain lapsen nukahtamaan sille yhdelle yli 2h unipatkälle olisi vielä pitänyt valvoa miehen kanssa ja olla joka ilta heti kotiin päästyä synnytyssairaalasta haarat auki..
Joo mies kävi töissä ja kaupassa sekä teki välillä ruokaa.. työpäivät olivat hurjan 5h yleisimmin joten aikaa lapselle olisi pitänyt olla.. herra kun laittoi ruokaa keittiö oli ku pommin jäliltä ja minähän sen sitten aina jouduin siivoamaan..
Kituutin huonossa suhteessa oman jaksamisen rajoilla monta kuukautta vain koska elättelin utopistista haavetta ehjästä perheestä..
Otin lopulta vaalenapunaiset lasit silmiltä ja lapsi kainalossa omaan asuntoon.. jaksaminen parani huomattavasti kun ei ollut enää sitä energia rosvoa siinä vinkumassa seksiä ja uhkailemassa pettämisellä mikäli en anna tarpeeksi usein..
Päivääkään en ole eroa katunut.. ainoa mikä kaduttaa on se että kesti niin kauan tajuta lähteä..
Niin mitä teitte sen eteen että suhde olisi toiminut? Kävittekö tunnekeskeisessä pariterapiassa?
Annoitko puolisolle aikaa kasvaa aikuiseksi?
Itse 10 v avioliiton jälkeen voin sanoa että liiton alussa ja nuo viimeisimmät vuodet minulla on ollut täysin eri mies kumppanina.
23v , vs 33v muutos on valtava. Sanoisin että mies aikuistui.
Niin mitä teitte sen eteen että suhde olisi toiminut? Kävittekö tunnekeskeisessä pariterapiassa?
Annoitko puolisolle aikaa kasvaa aikuiseksi?
Itse 10 v avioliiton jälkeen voin sanoa että liiton alussa ja nuo viimeisimmät vuodet minulla on ollut täysin eri mies kumppanina.
23v , vs 33v muutos on valtava. Sanoisin että mies aikuistui.
Minun mieheni ei aikuistunut. Ihan typerä ajatus, jota odottelin 15 v toteutuvaksi haavelasit silmillä.
En ymmärrä miksi ihmiset tekevät lapsia ja eroavat pian sen jälkeen? Miten se aviopuoliso vuodessa muuttui niin hirviöksi, että piti erota? Menettekö ventovieraiden kanssa naimisiin?
Itselläkin on ollut vaikeaa, haasteellista, ikävää, tylsää ja väsyttävää mutta en ole silti harkinnut avioeroa kun kuuma ensirakastuminen on jäänyt. Avioliitto ei ole pikaistuksissa tehty impulsiivinen kiva juttu tai rinkula sormessa. Jos sitä ei ymmärrä ei kannata avioitua eikä ainakaan tehdä lapsia kärsimään kahden kodin loukusta, säälittää ajatuskin alle 2 vuotiaasta rikkinäisessä perheessä! Vastuunottoa ihmiset..
Et ehkä ymmärrä mutta ne on vaan tapahtuu. Pikkuhiljaa se ihminen onkin tullut omaksi itsekseen jolla mörköjä mukanaan, kenties laman ja kasvatuksen jättämää jälkeä ym.
Kumppanista tulee impulssiivinen, et sinä sitä pysty estämään. Tai hallitsemaan toista ihmistä. Vain itseäsi voit hallita. Ja omia mörköjäsi. Kaikenlaista sattuu, ja kaikille ei riitä niitä täydellisiä puolisoita. Mitä vanhempana pariutuu on kilometrejä ja elämänkoulua takana enemmän. Jos elää vain omassa laatikossaan varmaan sitten aikamoista karsintaa tekee puolisoista. Tekeekö se siitä silti vielä rakkautta, jos on samanlainen kumppani kuin itse, hyvä, pärjäävä ja jaksava???
Erosin 2013 ja eroa tein vuoden vaikeasta suhteesta.
Vaikka tuntuu tuon minun 4,5 vuotiaan puolesta välillä pahalta kun kyselee ”miksi ei asuta isin kaa” niin silti olen iloinen että erosin.
Se päätös oli todella helpottava.
Olin itsekäs, erosin oman mielenterveyden takia. Mutta ajattelin et jos mulla on hyvä olla, niin on lapsellakin.
Ei hyvää päivää….Mikä kumma teitä nuoria naisia vaivaa??
Miettikää suhteen tilaa ENNENKUN alatte suunnittelemaan lapsia saatika tekemään niitä. Pahalla mielin lueskelin kuinka kauhian pieniä lapsia jää eron ”jalkoihin”
Ero kolmen lapseni isästä tuli yllättäen. Se satutti ja satuttaa päivittäin edelleen huomatessani kuinka hän uuden perheensä kanssa matkustelee ja on onnellinen. Neljännen lapsen isän kanssa nyt suhteessa jossa kumpikin on tahollaan onnettomia, mutta lapsen vuoksi saman katon alla. Haluan erota ja toinen ei. Hän ei päästä irti ei lähde asunnosta eikä hyväksy lapsen jäämistä sisarustensa ja äitinsä kanssa. Itsellään ei ole asuntoa, ei kavereita, vain työ ja kulissi elämä. Minun mielenterveyteni ei kestä enää tilannetta ja haluan eron. Olen syyllinen ja syytön yhtä aikaa.
Saako ihan kysyä, mitä sinä vastaat pienelle lapselle? Tai siis juu, sehän on helppo tilanne, kun mikä tahansa selitys menee läpi. Eri juttu sitten teinin kanssa, kun he näkevät selitysten läpi ja ovat vihaisia (syystä). Eihän se ainakaan heidän syynsä ole, että vanhemmat on tumpeloineet parisuhteensa.
Ei pieni lapsi sitä edes ymmärrä ovatko äiti ja isä eronneet vai ei. Turha syyllistää lasten kautta. Kuvitteletko sinä että nykyiset suhteet on mitään papin aamenesta-hautaan saakka kestäviä suhteita? Jos edes kunnollista puolisoa löytää, voi olla kiitollinen. Kuitenkin voi yrittää uskoa onneen ja toiseen, nauttia lastensa kasvun seuraamisesta huolimatta huonosta kumppanista ja erosta.
Kuulostat tosi lapselliselta vielä…
Kenet tahansa saa jättää, ei ole mikään pakko olla toisen kanssa vaikka olisi lapsia. Ketään ei voi omistaa.
Heippa!! Täällä lapsi joka koki kaksi vanhempien avioeroa. Ensimmäisen tapahtuessa olin 2v eikä diitä jäänyt minulle mitään muistikuvaa, hyvää tai pahaa. Isääni näin joka toinen biikonloppu ja se oli mulle töydin normaalia. Toinen avioero tapahtui vasta kun olon muuttanut omaan kotiin mitta sartui se silti. Tosin se täytyy sanoa että toivoob heidän eroavan jo oaljon aikaisemmin, sillä sitä vuosia kestävää jatkuvaa riitelyä, ei kestänyt erkkikään.
Avioerolapsena sanon siis kaikille sitä harkitseville ja syyllisyyttä tunteville että, lapselle kaksi onnelista kotia on parempi kuin yksi onneton.
Ja todella pienelelapaelle ei edes jää muistijälkeä kyseisestä tapahtumasta. Pienelle lapaelle taasmkun asiat selittää hyvin ja hokee hokemasta päästyään kuinka rakas hän molemmille vahemmille onnja kuinka mikään ei ollut hänen syytään, selviää lapsikin tilanteesta hyvin.
Minä niin tiedän mistä puhut. Jättämän syyllisyys kestää pitkään jollei ikuisuuden, mutta kun aikaa kuluu pystyy katsomaan kauempaa ja lopulta ihmettelee, miksi ihmeessä on jäänyt siihen huonoon parisuhteeseen niinkin pitkäksi aikaa. Syitä eroon on toki monia, mutta moni lähtijä kestää melkoisen määrän huonoa kohtelua ennen kuin lopulta saa voimaa lähteä. Jälkeenpäin miettii tosiaan että miksi ihmeessä on antanut toisen kohdella itseään sillä tavalla.
Kuulkaas ladyt sinkut neiti.
Lentokoneessakin sanotaan etta ensin happinaamarille itselle ja vasta sen jalkeen toiselle. Joten hannat ylos ja eteenpain!
Tama on juuri sinun elamasi eika kenenkaan muun! Joten sinun vastuu on nauttia siita yksin tai yhdessa.
Minä se olin, kun menin rakastumaan toiseen mieheen. Syytä ei tietenkään ollut alkoholisti miehessä, joka ei osallistunut kotitöihin ja arjen pyöritykseen, jonka kanssa ei ollut enää mitään yhteistä. Eron myötä velat niskassa, lapset vuoroviikoin, ainainen huoli lapsista kun ovat isällään. Samaa arjen pyöritystä edelleen yksin… jos minä olisin ollut vähän viisaampi?!
Mulla on erosta jo 5vuotta ja syyllisyys kalvaa edelleen. Minä koen syyllisyyttä siitä että jätin lapset isälle kun muuta mahdollisuutta ei ollut tai oli jäädä kitumaan suhteeseen jossa en ollut onnellinen. Olisin toki saanut lapset itselleni, mutta en riitele lapsista koska he eivät ole pelinappuloita ja minusta tärkeää, että sisarukset kasvaa saman katon alla.Joka ilta vieläkin itken ikävää ja soimaan itseäni asiasta vaikka lapsilla on kaikki hyvin ja hyvät välit tällä hetkellä myös ex:n kanssa. Ehkä jonain päivänä voin mennä nukkumaan itkemättä.
Eikö yhteishuoltajuus ollut mahdollista?
Kyllä yhteishuoltajuus on toki siitä en edes neuvotellut.
Jos suhteessa ei ole hyvä olla, eikä tilanne yrityksestä huolimatta muutu, on parempi erota. Tuntematta syyllisyyttä. Annanpa esimerkin omasta elämästä: pitkään oli paha olla suhteessa. Tuntui etten riitä ja oleen väärän lainen, aina tein kaikki väärin tai tein liian vähän. Jossain vaiheessa tiedostin oman pahan oloni ja tajusin, ettei toisen ainainen tyytymättömyys johtua minusta, että en voi tehdä toista onnelliseksi jos en itse ole onnellinen. Yritin erota, mutta mies taivutteli minut jäämään, vihjaillen oman elämän päättämisestä. En vielä tuossa vaiheessa tajunnut, etten voi ottaa moista vastuuta (eikä kuulukkaan ottaa).
Koska jäin, oma oloni huononi entisestään. Mikään ei muuttunut ainakaan parempaan. Lopulta muutaman vuoden jälkeen oltiin pisteessä, jossa molempien mielenterveys oli hukassa. Mies käyttäytyi kuin mielipuoli, minä yritin sinnitellä ja pärjätä. Olin uponnut niin syvälle suohon, että tarvitsin ammattiapua kootakseni itseni ja lähteäkseni. Ja tässä sopassa lapset mukana.
Kukaan, ei yksinään, voinut tietää mitä elämäni oli (eikä kaikkea tiedä vieläkään edes lähimmät). Poden edelleen jollain tasolla syyllisyyttä: jos olisin silloin… mitä jos olisin tuossa tilanteessa… entä jos en olisikaan… Vaikka järjellä tiedän, että olisinpa toiminut kuinka tahansa, lopputulos ei olisi ollut yhtään parempi tai helpompi.
Kukaan ihminen EI voi tuomita toista hänen ratkaisuistaan. Aina pitäisi muistaa, että ei voi tietää kaikkea.
Tärkeä pointti tästä: jos tiedostaa, ettei ole hyvä olla, ja tilanne ei puhumisesta ja yrityksestä huolimatta muutu, on parempi erota. Jos voi parisuhteessa huonosti, eikä tilannetta saada muutettua, siitä kärsivät kaikki, ja mitä pidempään tilanne jatkuu, sen todennäköisemmin sairastuu henkisesti. Mitä pudempään sinnittelee tietyn pisteen jälkeen, sen vaikeampaa on nähdä tilanne realistisesti ja puolueettomasti.
Mitä pidempään sinnittelee, saattaa käydä niin, että eroamisesta tuleekin yhtä helvettiä ja välejä ei kerta kaikkiaan ole, lapsista huolimatta.
Jokaisen pitää käsitellä itsesyytökset ja syyllisyyden tunteensa (ja niitä tulee riippumatta siitä millainen tilanne on ollut), mutta kenekään ei pidä joutua muiden syyllistämäksi. Koska kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan, missään tilanteessa, tietää kaikkea.
Varmasti sekavasti kirjoitettu, toivottavasti edes joku tajuaa pointtini 🙂
Se syyllisyys jää, vaikka olisit jätettykin, vaikka ero oli oikeasti paras ratkaisu. Meillä pitkään jatkuneet ja pahenevat riidat loppuivat seinään, kun eksä ilmoitti, että kyllä tämä nyt riittää, ei ole rakastanut pitkään aikaan (niinkuin en varmaan minäkään). Esikoinen oli vain 1-vuotias eron tullessa. Epäonnistumisen tunne, häpeä ja pelko seuraa. Tuo on yksi NIISTÄ, joka erosi vauvavuotena. Lailla pitäisi kieltää erot ensimmäisen kahden vuoden aikana jne. Pelko seuraa myös uuteen suhteeseen, vaikka meillä on jo lapsikin yhdessä ja esikoinen kaikin puolin tolkku ja empaattinen lapsonen ja isosisarus. Ei ole sitä samanlaista varmuutta, että no kyllä TÄMÄ kestää loppuun asti, vaikka nykyisen miehen tavatessani sain huomata, että suhde voi oikeasti olla KAIKINPUOLIN onnistunut ja tasapainoinen, kun on oikeasti kemiat kohdillaan, vaikka sitä vauva-arkea eletään tälläkin hetkellä. Tämä on se sisäinen mörkö, joka nousee ajoittain pintaan, etenkin silloin, kun pienten lasten vanhempia syyllistetään eroamisesta, olit sitten jätetty tai jättäjä.
Voisinpa sanoa, että syyllisyys poistuu. Se ei poistu. Mutta tulee mieleen harvemmin. Nyt olen vihdoin tajunnut, että minun pitää antaa itselleni anteeksi. Se on vaikeinta.
Samma här, erosta muutama kk ja myös yksi lapsi. Exän kanssa ok välit, mutta syyllisyys on raskas taakka kantaa. Olen pääosin onnellinen mutta joka päivä jossain välissä yhä silmät kostuu hetkeksi ja ilman ajatustakaan tulee paha olo 🙁