Ei varmasti ole tarkoitus hakea lastaan päivähoidosta niin että joutuu nitroja naukkaamaan nurkan takana, koska palautteen kuuleminen päivästä niin kauhistuttaa. Palautteen antaminen on taitolaji.

Jo kouluaikoina puhuttiin siitä tunnetusta hampurilaismallista palautteen antamisen suhteen. Ensin jotain positiivista, sitten se ikävämpi osuus ja loppuun vielä jokin hyvä juttu. Asia menee perille mutta siitä ei jää kakan maku suuhun. Ailalla on palautteen saamisesta päivähoidossa vähän erilaisia kokemuksia.

”Alanko uskoa että lapseni on jotenkin täysin häiriintynyt ja yhteiskuntakelvoton jo kehdosta saakka vai miten pitäisi ottaa vastaan alan ammattilaisten palaute?

Meillä on nyt 4-vuotias poika. Fyysisesti taitava, halutessaan todella sosiaalinen, reipas ja huumorintajuinen, mutta silti myös hyvin omanlaisensa. Hänen vauva-aikansa meni oman raskauksen jälkeisen masennukseni sumuissa, joten on helppo syyttää itseään että siinä mentiin puskaa päin ja kiintymyssuhde kärsi pahan kerran. Niin tai näin, aika helppo vauva hän kuitenkin oli, allergiaepäilyjä lukuun ottamatta.

Vuoden ikäisenä hän aloitti hoidon perhepäivähoitajalla, yhdessä veljensä kanssa. Ei vielä puhunut, kävellyt eikä osannut ilmaista tarpeitaan joten tuntui pahalta, mutta töihin oli mentävä ja onneksi vain puolta päivää tekemään. Hoidossa sujui alkuun ihan ok, ei ihmeitä. Mutta jo kuukauden jälkeen sain paljon palautetta aina hakiessa miten hoitajalla menee melkein kaikki energiat tämän poikani kanssa. On taas tehnyt sitä ja tätä, rikkonut tyttöjen leikkejä ja ottanut kädestä muilta. No ei kai se suuri ihme ollut, nippa nappa 1-vuotiaan aivoituksilla. Korvaan särähti hoitajan analyysit miten ei kyllä varmasti ole ihan normaali tai miten voikin olla noin hankala. Lapsi oli vieressä ja kuuli kaiken.

Perhepäivähoitoa kesti puolisen vuotta, sitten lapset jäivät kotiin pikkusisaruksen synnyttyä. Tämä hankalaksi leimattu poika ei pahemmin vauvaa noteerannut mutta pisti muuten aika ranttaliksi. Uhmaikä alkoi oikeastaan 1-vuotiaana ja jatkuu vielä tänäkin päivänä. Alkuun oli aivan mielettömiä raivareita, joilla ei ollut loppua lainkaan. Käskyt kaikuivat kuuroille korville ja vauhtia riitti. Sanotaan vaikka että meidän päivistä ei puuttunut toimintaa. Jossain vaiheessa kävin neuvolan pakeilla, kokeilimme perhekoulua ja muutamaa muuta tukimuotoa.

Kun muutimme paikkakuntaa, niin poika aloitti yksityisen päiväkodin 3-vuotiaana. Siksi yksityisen, koska päiväkoti oli pieni ja ajattelin hänen sopeutuvan sinne helpommin. Saavan enemmän tarpeellista, positiivista huomiota ja muutenkin viihtyvän paremmin. Sielläkin alku meni ihan hyvin, oli mukava hoitaja ja poika tuntui viihtyvän hänen kanssaan. Palaute oli hyvää ja rakentavaa. Valitettavasti kyseinen hoitaja muutti toiseen maahan ja jätti työnsä vajaa kuukausi sen jälkeen kun lapsemme oli aloittanut hoidossa. Sitten alkoi hoitajien vaihtorumba, jolle ei tullut loppua. Joka iltapäivä tuntui satavan huonoa palautetta miten poikamme oli riehunut, ollut uppiniskainen tai ei ollut suostunut lähtemään lainkaan ulos. Aina poika oli kuulemassa itsekin miten heikosti päivä oli mennyt. Lopulta puutuin asiaan ja sanoin päiväkodin johtajalle haluavani palautteen vaikka kirjallisesti mutta en poikani kuullen. Kyllä lapsi tajuaa ja ymmärtää kaiken miten hänestä puhutaan.

Suunta ei muuttunut missään vaiheessa. Aina vain valtaosa palautteesta oli negatiivista. Välillä kävimme myös ADHD-keskuksen perhekoulun, jossa lapsikin oli mukana. Siellä hän käyttäytyi kuin enkeli eikä olisi ikinä uskonut samaksi pojaksi. Teki kaiken käskyjen mukaan, siivosi lelut kuten piti ja leikki muiden kanssa yhdessä. Ei ollenkaan niitä raivokohtauksia tai hölmöilyjä kuten päiväkodissa tai kotona. Siellä saikin oman aikuisen huomion jatkuvasti. Homma ei kuitenkaan johtanut mihinkään ja päiväkodista tuli viesti ettei heillä ole resursseja niin erikoiseen poikaan, joten anoin kunnallista päivähoitopaikkaa.

Saimme vihdoin paikan kunnallisesta päiväkodista. Ajattelin sitä kautta meidän saavan ohjausta eteenpäin, jos tarve vaatisi ja kädet nousisivat jälleen pystyyn. Kotona koitimme parhaamme, luimme kaikki mahdolliset kasvatusopukset ja kokeilimme jos vaikka mitä konsteja sekä metodeja. Yleisesti neuvotut vinkit eivät vain tuntuneet tepsivän lainkaan vaan päinvastoin pahentavan tilannetta.

Koska meillä ei ollut mitään diagnoosia tai epäilyä mistään erikoisemmasta niin en kertonut päiväkodin alkutaipaleella mistään aiemmista palautteista, joita olin hoitopaikoista saanut. Miksi pilata puhdasta pöytää ja mustamaalata lastamme jo valmiiksi, halusin antaa uuden mahdollisuuden. Ei kuitenkaan kulunut kovin montaa hetkeä kun jälleen alkoi sama palautemylly. Pelotti jo melkein valmiiksi laahustaa portille kuulemaan miten hankala oli ollut lepohetki, miten lapsi oli karannut rappukäytävään, kaatanut lelukorit tahallaan siivouksen jälkeen tai satuttanut ohjaajia ja tarhakavereita. Otin palautteen vastaan, koitin reagoida mahdollisimman järkevästi mutta sisällä velloi auttamaton ahdistus ja paniikki. En tiennyt kuinka ottaa palaute vastaan. Kuvittelivatko he ettei meillä kotona opetettu alkeellisiakaan käytöstapoja ja oliko meille muka ok, että kavereita saa lyödä lapiolla päähän. Näin kun ei ollut. Me kävimme joka päivä tsemppauskeskusteluita pojan kanssa siitä miten saisi kavereita, miten tarhassa ollaan ja mikä on oikein, mikä väärin. Palaute senkun vyörysi negatiivisessa virrassaan.

Lopulta juttelin erityisohjaajan kanssa tilanteesta ja sovimme varhaistettujen tukitoimien aloittamisesta. Idea oli kaunis, mutta toteutusta ei koskaan pantu tapahtuvaksi sillä aina oli liian kiire, joku sairaana tai muuten henkilöstöpula. Edelleen tilanne jatkuu sietämättömänä, liki päivittäin tulee ikävää palautetta ja kauhusta kankeana saa lasta hakea päiväkodista.

Olo vanhempana on aika kädetön. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä, kun jokaisen tahon puoleen on käännytty ja mikään ei tunnu johtavan mihinkään. Eihän 4-vuotiasta lasta voi vaan auttamattomasti leimata pahaksi pojaksi ja menetetyksi tyypiksi. Täytyy olla jokin muu konsti korjata lapselle ehjä tulevaisuus, ettei hänen tarvitse päivästä toiseen olla kuuntelemassa kuinka huonosti hänen päivänsä on taas mennyt.”

Yksi syy varmasti lienee nuo tuppotäynnä olevat hoitopaikat. Kandee lukaista vaikkapa juttu päiväkodissa on niin täyttä!

 

 

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 53 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

53 vastausta artikkeliin “P***aa palautetta päiväkodista aina vaan”

  • Imoen sanoo:

    Kouluissahan tuo sama vaan yltyy, eikä vähiten wilman ansioista… mikään negatiivinen asia ei ollut oman poikani kohdalla niin pieni etteikö olisi kannattanut ilmassa ilmoittaa. Kuulin varmaan tuhat kertaa pojan päiväkoti- ja koulu-uran aikana että tästä ja tuosta ”pitäisi kotonakin jutella”. Varmaan kuvittelivat ettei olisi kotona puhuttu, uudelleen ja uudelleen, aina samat asiat. Käyty perheneuvolat ja psykologit tuloksetta. 17-vuotiaana sai ”diagnoosiksi” lopulta epäsosiaalisen käyttäytymishäiriön. Poika on nyt aikuinen, toinen poika aloitti esikoulun ja äiti on niin traumatisoitunut että jokainen Wilmaviesti ahdistaa vaikka poika on ihan erilainen kuin veljensä.

    Joten jaksamista hurjasti kaikille samassa tilanteessa oleville!! Uskon positiivisen palautteen voimaan, harmi jos edelleenkään päiväkodissa tai koulussa ei uskota.

  • katja sanoo:

    tsemppiä aivan suuresti..voisi luulla että luen oman poikani tarinaa joka täyttää pian yhdeksän.
    Me saatiin jos jonkinlaista vinkkiä ja niistä ainoa joka on edelleenkin kantava hedelmä on positiivinen palaute niistä pienimmästäkin asioista.
    Meidän taistelu jatkuu jatkumistaan kun en aina jaksa jokaiselle toitottaa positiivisuuden merkitystä ja kuinka sitä käytetään.
    Pidä puolesi ja usko lapseesi ja jätä tätien tarinat toiseen arvoon.