Lapseni oli jo pienestä pitäen villi. Ja kun päiväkotiin hän meni ollessaan 3vuotias, aloin kuulla miten hän kiusaa muita. Hän oli hyvin levoton ja vaihdoimme päiväkotia yksityiseen urheilupainotteiseen. Jos siellä olisi tarpeeksi virikkeitä ja se auttaisi.

Ei mennyt kauaa kuin aloin saamaan samaa palautetta. Lapseni kiusaa. Asiaa mietittiin jos levottomuus johtuisikin päiväkodin vaihdosta. Sama jatkui, joka päivä kuulin ikäviä uutisia.

Meille vanhemmille tuli ero. Muutto, uusi koti. Uusi päiväkoti. Esikoulu alkoi. Lapsen käytös pysyi samana: levottomuutta, lyömistä, tönimistä, toisten piirustuksien sotkemista.
Jälleen syyksi leimattiin muuttuneet olosuhteet ja vanhempien ero.

Lasta alettiin eristää ryhmästä jotta muut lapset saisivat olla rauhassa. Jopa ruokailun ajan hän soi keittiökomerossa yksin eristettynä, keittäjän vahtiessa. Muiden lähtiessä uimaan, kirjastoon, teatteriin, aina hän jäi pois kaikesta. Ei voitu ottaa mukaan kun ei osaa käyttäytyä.

Pyysin monta kertaa apua, mitä voin tehdä? Kuka voi auttaa? ”En minä nyt sellaista tiedä koska en ole erityisopettaja!”, sain kuulla esikoulun opettajalta. Mutta minäkin olin vain tavallinen äiti, joka koitti saada apua lapselleen. Silti tuntui että minun tuli yksin selvittää lapseni ongelmat.

Kuva Josh Calabrese

Kavereita lapsellani on aina ollut päiväkodissa ja kotona. Yksi kaveri tuli kerran minulle sanomaan että: ”mä en voi tulla teiän luo leikkimään koska mun äiti sanoo että X on tuhma lapsi”.

Tämä musersi minut. Mietin vain mitä tuokin tekee lapseni jo valmiiksi hajalla olevalle itsetunnolle, kun hänelle on koko elämänsä ajan toitotettu joka suunnalta miten hän on huono ja tuhma.

Aloin miettimään josko psykologi voisi auttaa. Pidettiin palaveri johon saatiin paikalle lapsipsykologi. Hän sanoi että hänen pitäisi seurata lapseni käytöstä päiväkodissa useamman kerran. Kysyin voisiko sen järjestää, jolloin sain tylyn vastauksen että ”eihän meillä ole sellaiseen resursseja”. Perheneuvolassakin sanottiin, että he eivät voi auttaa.

Hain lopulta apua yksityiseltä lapsipsykiatrialta 160e/45min joka toinen viikko. Pieni valon pilkahdus. Lapseni ongelmat eivät johtuneetkaan muuttuneista olosuhteista vaan kyseessä ”jokin muu”.

Tuli uusi puoliso minulle ja muutto toiselle paikkakunnalle. Koulu alkoi takellellen. Noin kuukausi koulun aloituksen jälkeen istuin palaverissa opettajan, kuraattorin, koulupsykologin, rehtorin sekä perheneuvolan sosiaalityöntekijan kanssa.

Ensimmäistä kertaa olin huojentunut. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntui että minua on kuunneltu ja saan ehkä vihdoin apua lapselleni!

Ensimmäistä kertaa kuulin että tätä ei lähdetty miettimään muuttuneiden olosuhteiden kautta vaan puhtaasti sairauden. Sairauden nimeltä ADHD sekä Asperger.

Alkoi tutkimukset. Lukuisat käynnit lasten neuropsykiatrian ylilääkärin luona. Kunnes koitti se päivä kun sain lapseni häiriökäyttäytymiselle selityksen, diagnoosin. Purskahdin itkuun. Itkin huojennuksesta, kivi tipahti sydämeltä! Saamme vihdoin apua!

Lapsi pääsi erityisluokalle, pienryhmään. Alkoi lääkitys ja tukiterapia. Perheen soveltava valmennus. Jatkuva yhteistyö koulun, psykiatrian ja perheneuvolan välillä.

Alkoi tokaluokka. Uusi opettaja joka erikoistunut ADHD ja Asperger oireyhtymiin. Positiivisia uutisia alkoi tulla. Sain kuulla että lapseni oli mennyt auttamaan erästä pyörätuolissa ollutta oppilasta. Oli ottanut hänet parikseen liikuntatunnilla suunnistuksessa ja sanonut että ”sä voit pitää karttaa ja kattoa mihin mun pitää mennä, ni mä käyn rämpimässä ne rastit tuolta puskista”. Kehuin lastani tämän kuultuani maasta taivaisiin.

Seuraavaksi kuulin että luokalle oli tullut uusi oppilas. Lapseni oli mennyt heti hakemaan hänet välitunnilla leikkimään vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Ja näitä jatkui.

Vuosien taistelun jälkeen, lukuisien palaverien, turhautumisten, epäonnistumisien jälkeen, lapseni sai apua. Ja toisten kiusaaminen on jäänyt.
Hänestä on tullut toisten auttaja, kaveri niille keillä ei kavereita ole ollut.

Minun lapseni kaltaisia ”kiusaajia” löytyy joka päiväkodista ja koulusta.
Kiusaamisen taustalla ei tietenkään aina ole sairaus, mutta haluaisinkin tällä kertomuksella saada ihmiset ajattelemaan asiaa sen pienen lapsen näkökulmasta, joka kiusaajaksi on leimattu. Autetaan heitä ja tuetaan heitä. Ei huudeta, raivota, rankaista. Jätetä ulkopuolelle. Sanota että tota ei sitten kutsuta meille kylään.

Nimim. Ei enää kiusaajan äiti

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.