Lapseni oli jo pienestä pitäen villi. Ja kun päiväkotiin hän meni ollessaan 3vuotias, aloin kuulla miten hän kiusaa muita. Hän oli hyvin levoton ja vaihdoimme päiväkotia yksityiseen urheilupainotteiseen. Jos siellä olisi tarpeeksi virikkeitä ja se auttaisi.

Ei mennyt kauaa kuin aloin saamaan samaa palautetta. Lapseni kiusaa. Asiaa mietittiin jos levottomuus johtuisikin päiväkodin vaihdosta. Sama jatkui, joka päivä kuulin ikäviä uutisia.

Meille vanhemmille tuli ero. Muutto, uusi koti. Uusi päiväkoti. Esikoulu alkoi. Lapsen käytös pysyi samana: levottomuutta, lyömistä, tönimistä, toisten piirustuksien sotkemista.
Jälleen syyksi leimattiin muuttuneet olosuhteet ja vanhempien ero.

Lasta alettiin eristää ryhmästä jotta muut lapset saisivat olla rauhassa. Jopa ruokailun ajan hän soi keittiökomerossa yksin eristettynä, keittäjän vahtiessa. Muiden lähtiessä uimaan, kirjastoon, teatteriin, aina hän jäi pois kaikesta. Ei voitu ottaa mukaan kun ei osaa käyttäytyä.

Pyysin monta kertaa apua, mitä voin tehdä? Kuka voi auttaa? ”En minä nyt sellaista tiedä koska en ole erityisopettaja!”, sain kuulla esikoulun opettajalta. Mutta minäkin olin vain tavallinen äiti, joka koitti saada apua lapselleen. Silti tuntui että minun tuli yksin selvittää lapseni ongelmat.

Kuva Josh Calabrese

Kavereita lapsellani on aina ollut päiväkodissa ja kotona. Yksi kaveri tuli kerran minulle sanomaan että: ”mä en voi tulla teiän luo leikkimään koska mun äiti sanoo että X on tuhma lapsi”.

Tämä musersi minut. Mietin vain mitä tuokin tekee lapseni jo valmiiksi hajalla olevalle itsetunnolle, kun hänelle on koko elämänsä ajan toitotettu joka suunnalta miten hän on huono ja tuhma.

Aloin miettimään josko psykologi voisi auttaa. Pidettiin palaveri johon saatiin paikalle lapsipsykologi. Hän sanoi että hänen pitäisi seurata lapseni käytöstä päiväkodissa useamman kerran. Kysyin voisiko sen järjestää, jolloin sain tylyn vastauksen että ”eihän meillä ole sellaiseen resursseja”. Perheneuvolassakin sanottiin, että he eivät voi auttaa.

Hain lopulta apua yksityiseltä lapsipsykiatrialta 160e/45min joka toinen viikko. Pieni valon pilkahdus. Lapseni ongelmat eivät johtuneetkaan muuttuneista olosuhteista vaan kyseessä ”jokin muu”.

Tuli uusi puoliso minulle ja muutto toiselle paikkakunnalle. Koulu alkoi takellellen. Noin kuukausi koulun aloituksen jälkeen istuin palaverissa opettajan, kuraattorin, koulupsykologin, rehtorin sekä perheneuvolan sosiaalityöntekijan kanssa.

Ensimmäistä kertaa olin huojentunut. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntui että minua on kuunneltu ja saan ehkä vihdoin apua lapselleni!

Ensimmäistä kertaa kuulin että tätä ei lähdetty miettimään muuttuneiden olosuhteiden kautta vaan puhtaasti sairauden. Sairauden nimeltä ADHD sekä Asperger.

Alkoi tutkimukset. Lukuisat käynnit lasten neuropsykiatrian ylilääkärin luona. Kunnes koitti se päivä kun sain lapseni häiriökäyttäytymiselle selityksen, diagnoosin. Purskahdin itkuun. Itkin huojennuksesta, kivi tipahti sydämeltä! Saamme vihdoin apua!

Lapsi pääsi erityisluokalle, pienryhmään. Alkoi lääkitys ja tukiterapia. Perheen soveltava valmennus. Jatkuva yhteistyö koulun, psykiatrian ja perheneuvolan välillä.

Alkoi tokaluokka. Uusi opettaja joka erikoistunut ADHD ja Asperger oireyhtymiin. Positiivisia uutisia alkoi tulla. Sain kuulla että lapseni oli mennyt auttamaan erästä pyörätuolissa ollutta oppilasta. Oli ottanut hänet parikseen liikuntatunnilla suunnistuksessa ja sanonut että ”sä voit pitää karttaa ja kattoa mihin mun pitää mennä, ni mä käyn rämpimässä ne rastit tuolta puskista”. Kehuin lastani tämän kuultuani maasta taivaisiin.

Seuraavaksi kuulin että luokalle oli tullut uusi oppilas. Lapseni oli mennyt heti hakemaan hänet välitunnilla leikkimään vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Ja näitä jatkui.

Vuosien taistelun jälkeen, lukuisien palaverien, turhautumisten, epäonnistumisien jälkeen, lapseni sai apua. Ja toisten kiusaaminen on jäänyt.
Hänestä on tullut toisten auttaja, kaveri niille keillä ei kavereita ole ollut.

Minun lapseni kaltaisia ”kiusaajia” löytyy joka päiväkodista ja koulusta.
Kiusaamisen taustalla ei tietenkään aina ole sairaus, mutta haluaisinkin tällä kertomuksella saada ihmiset ajattelemaan asiaa sen pienen lapsen näkökulmasta, joka kiusaajaksi on leimattu. Autetaan heitä ja tuetaan heitä. Ei huudeta, raivota, rankaista. Jätetä ulkopuolelle. Sanota että tota ei sitten kutsuta meille kylään.

Nimim. Ei enää kiusaajan äiti

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

12 vastausta artikkeliin “Näin kiusaajasta tuli kaveri”

  • Riikka Leppämäki Karjaa sanoo:

    Ja tämän vuoksi ”entinen” kiusaajalta viillellään kurkku auki.

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Tämän vuoksi tarvitaan erityisluokkia. Integraatio on kaikkien erityistäbtukea tarvitsevien lasten heitteille jättöä, jotta kunta saa lyhyen tähtäimen säästöjä.

  • Mustikka sanoo:

    Kuin omasta kynästä. Sniif! Ihana kuulla, että asiat on nyt hyvin. Näitä tositarinoita tarvitaan ihan kaikille luettavaksi.
    Kiitos kun kirjoitit!

  • Viiden lapsen äiti 37v sanoo:

    Aivan kuin esikoiseni kohdalla, kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Huomasin jatkuvan epänormaalin levottomuuden jo ennen 2v synttäreitä. Hain apua joka taholta, mutta exäni kielsi mitään olevan pielessä, eikä tutkimuksia aloitettu. Ekan luokan ope ohjasi onneksi koululääkäriin ja sieltä lastenpsykiatriaan, jossa koulun, lääkärriden ja meidän havainnot pyyhkivät exäni lausunnot vihdoin. Diagnoosi viivästyi tokaluokan kevääseen, joilloin poikani sai adhdlääkkeet. Nyt hän on jo ihana viideslookkalainen ja lääkityksen avulla aivan kuin muutkin.
    4-vuotiaalle pikkuveljelle on varattu yksityinen lastenpsykiatri ensi kuulle. Vaiva on sama, enkä halua diagnoosin viivästyvän kuten vitosluokkalaisellani. Tsemppiä meille kaikille erityislasten äideille! Jaksetaan hakea apua lapsilemme♡

  • 1 sanoo:

    Voi pieni rakas! Itku tuli lukiessa.

  • Lenore noitatyttö sanoo:

    Hyvä juttu ja niin tosi. Itse olen huomannut, että pojanpoikani, joka meni nyt juuri kouluun, on rauhallinen ja yhteistyöhaluinen helppo mukula kun olemme kahden. Heti kun aikuisten huomiosta ovat kilpailemassa hänen puolisiskonsa niin tulee ongelmia, koska lapsenlapseni ei ole nähtävästi varma, että häntä kuullaan ja rakastetaan tässäkin yhteisössä. Kun totesin hänelle, että hän olisi mieluummin ehkä jäänyt siskojensa luo näiden mummun luo hoitoon, kun äitipuoli ja iskä menivät juhlimaan, kuin tullut oman mummunsa luo yökylään, niin heti helpotti ja jatkoimme rauhallisesti viikonvaihteen viettoa.

  • Alalainen sanoo:

    Miten ihanaa että jaoit kokemuksen! Kiusaaminen on aina väärin ja siihen tulee puuttua mutta etenkin meidän aikuisten PITÄÄ ymmärtää että tällaiselle käytökselle on aina syynsä. Pöyristyttävää miten monen perheen ja erityisesti lapsen tarpeita poljetaan ja vähätellään ja apua ei saa.

  • Isä-79 sanoo:

    Ihan hyvä tarina.

    Näin entisenä koulukiusattuna olen miettinyt sitäkin, että puuttumalla kiusaamiseen ja selvittämällä syyt voisi parantaa kiusatun elämää, mutta saada kiusaajan/kiusaajien elämänkin oikeille raiteille.

    Minun aikana kiusaamiseen ei varsinaisesti puututtu ja poiketen tuosta tarinasta kiusaajat oli ne koulun kovikset ja heitä oli useampi kuin yksittäisiä kiusattuja. Ehkä olisi puututtu, mikäli olisi kiusanneet ”kaikkia”.

    Joka tapauksessa olen kiusaajiltani saanut tietää, että kiusaamisessa taustalla oli se, että vanhempani vietti kanssani aikaa ja minulla oli rajat.
    Heille lyötiin koulun jälkeen sata markkaa käteen ja kehotettiin menemään kylille pois jaloista.
    Syy oli siis kateus.

    Toinen oli joillakin kotona olleet huonot olot (alkoholismi, perheväkivalta jne) js pahaa oloa siirrettiin, jollekin heikommalle jolla oli ”kaikki hyvin”.

    No maailma ei ollut noin mustavalkoinen minunkaan elämässä, mutta ei se ollut toisinpäinkään.
    Olin ollut heille kateellinen, kun saavat mennä miten haluaa ja saavat kotoa rahaa.

    Eipä kiusaajillani mene kovin hyvin käsittääkseni ja nykyäänkin keski-ikäiset ukot baarissa käy kokeilemassa kuinka kova tämä koulun kovis on.
    Olisiko kiusaamiseen puuttumalla ehkä saatu heidänkin elämänsä suunta muutettua.
    Sitä en tiedä, mutta tuo tarinasi vahvistaa sitä, että joissain tapauksissa voisi näin olla.

  • Pauliina sanoo:

    En edes puhuisi kiusaamisesta tuossa tilanteessa. Tuo kuulosta lapsen vaikeudelta käsitellä tunteitaan ja hillitä käytöstään, kun taas kiusaaminen on systemaattista ja tahallista ja kohdistuu yhteen ja tiettyyn kohteeseen. Mutta aivan ihana kuulla, että tälle lapselle on vihdoin löytynyt apua ja miten hienosti hän ”maksaa” saamansa avun takaisin!

  • Dragonfly sanoo:

    Aivan, kohtele toisen lasta niin kuin haluaisit omaa lastasi kohdeltavan. ❤

  • 💜 sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Adhd ei ole sairaus. 😊

  • Äiti 74 sanoo:

    Jestas mitä toimintaa päiväkodissa, ihan vihaksi pistää. 3 vuotias ei kiusaa, ei voi sanoa niin. Ei sen ikäinen edes ymmärrä sellaista. Tiedän kyllä tunteen, koska oma erityisenä sai myös päiväkodissa hirveää kohtelua. Tosin minä en niellyt sitä, vaan nostin kissan pöydälle, enkä hyväksynyt kohtelua. Sen jälkeen lapsi alkoi saamaan apuja.