Mitä tapahtuu, kun lapsesi pelkää jotain asiaa, kuten pimeää, vessan vetämisääntä tai mörköjä?

Entä mitä tapahtuu silloin, kun hänellä on tulossa esitelmä koulussa, esitys kevätjuhlassa tai harrastuksen näytös tai kilpailut, ja hän jännittää kovasti?

Miten asiat menevät silloin, kun lapsen lemmikki tai isovanhempi on kuollut?

Kuinka teillä toimitaan, jos lasta kiusataan tai hän on riidoissa kaverin kanssa?

Hoidatko sinä asian? Hankit yövalon, juttelet siitä, miten asiat näyttävät erilaisilta pimeässä. Kerrot, mistä vessan vetämisen ääni kuuluu ja ehkä tutkailette vesisäiliötä yhdessä? Valmistatko suihkepulloon ”mörönkarkoitussuhketta” ja silittelet lapsen uneen?

Käytkö lapsen kanssa jännittävää tapahtumaa etukäteen läpi, etsit ratkaisuja, tulet paikalle kannustamaan ja kehut jälkeenpäin? Jutteletko lapsen kanssa kuolemasta, pidät sylissä, kerrot muistoja ja näytät valokuvia?

Puhutko lapsen kanssa ihmissuhteista, omista rajoista, kommunikaatiosta ja muusta sellaisesta?

Varmaankin toimit näin. Mutta toimiiko lapsen toinen vanhempi?

Hienoa, jos toimii. Aina kuvio ei mene niin.

Usein perheen terapeuttina toimiminen on yksi niitä tehtäviä, jotka kaatuvat äidin harteille. Terapiointi on osa sitä arjen metatyötä, joka on huomaamatonta mutta kuormittavaa.


Kuva Zach Guinta.

Totta kai tunteista puhuminen lapsen kanssa on myös tärkeää ja palkitsevaa. Se lähentää lasta ja vanhempaa, ja vanhempi voi kokea, että hän pystyy oikeasti auttamaan lastaan, kasvattamaan tätä ja kasvamaan yhdessä. Tunteista käytävät keskustelut ja pelkojen voittaminen yhdessä on varmasti yksi merkityksellisimpiä kokemuksia vanhemmuudessa, joten kyse ei suinkaan ole siitä, että tehtävä olisi jotenkin vastenmielinen.

Kyse on siitä, että tunnetyö ja terapiointi on raskasta. Vaikka siitä saa paljon, siinä tuntee helposti itsensä osaamattomaksi ja riittämättömäksi. Lapsen huolet ja pelot kuormittavat myös vanhempaa, joka haluaa tehdä parhaansa auttaakseen lastaan.

Siksi on harmillista, että tunnetyö usein jakautuu epätasaisesti.

Lapsi voi olla läheinen myös ei-terapioivan vanhemman kanssa, ja heidän suhteensa voi olla hyvä. Mutta siihen ei kuulu tunteiden käsitteleminen ja ymmärtäminen ja niistä puhuminen.

Moni isä vetäytyy terapioivasta roolista siksi, että he eivät koe osaavansa toimia oikein. Nykyinenkin isäsukupolvi on vielä niitä miehiä, jotka on kasvatettu vaikenemaan tunteistaan. Jos omia tunteitaan ei ole oppinut laittamaan sanalliseen muotoon, se ei ehkä onnistu vaikka lapsen murheita haluaisikin jakaa.

Joskus isä voi myös kokea, että hän jää itseään ja muiden tunteita käsittelevän äidin varjoon. Monesti naiset ovat tottuneempia pukemaan tunteensa sanoiksi ja auttamaan muita omien tunteidensa tunnistamisessa. Ehkä isä tällöin heittää kädet pystyyn ja ajattelee, että en osaa eikä ole minun hommani.

Mutta tunteet ja niistä puhuminen eivät ole mikään naisten yksinoikeus. Jos yksi perheenjäsen joutuu aina terapeutin rooliin, siitä kärsivät kaikki. Terapioiva väsyy olemaan yksin vastuussa. Vastuusta vetäytyvä saattaa etääntyä lapsistaan. Lapset oppivat mallin siitä, että tunneasiat kuuluvat vain tietylle vanhemmalle.

Terapioivan vanhemman kannattaakin aktiivisesti kannustaa lapsia puhumaan tunteistaan myös toisen vanhemman kanssa, sekä kertoa tälle, että ei jaksa olla yksin vastuussa. Tunnepuhetta välttelevän vanhemman taas on hyvä luopua siitä uskosta, että hän ”ei osaa”. Avoimella kuuntelemisella, kyselemisellä ja kannustamisella pääsee pitkälle.

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.