Jos teinisi ei koskaan raivoa on syytä huolestua!
Saimme viestin äidiltä, jonka kymmenenvuotias poika on alkanut saamaan raivareita:
”Mietityttää esiteinini-ikäisen poikani yllättäen koulun alkaessa alkaneet ”raivarit”. Niitä esiintyy muun muassa silloin kun pitäisi tehdä läksyjä: ”en lue, en tee, en osaa, kerro vastaus…olet tyhmä, jos et kerro vastausta”. Tyttären kanssa ei ollut mitään vastaavaa…
Onko pojat hankalampia tuossa iässä (10 v.), vai voiko tää johtua siitä, että hänen isäsuhde on huono? Tänään sain itse lähes kilarit läksyjä tehdessä…oli pakko mennä ulos vähän hengittelemään…”
Jokainen lapsi on yksilö, ja tästä tilanteesta ei voi varmaksi sanoa, että mistä pojan käytös johtuu. Kenties syy on huono isäsuhde, kenties syy on koulustressi, kenties jotain muuta. Mutta yksi asia on varma: lapsen lähestyessä teini-ikää ja varsinkin teininä raivareita tulee.
Raivareiden lisäksi kattaukseen kuuluu yleinen tottelemattomuus, puhumattomuus, äksyily, vetelehtiminen, ailahtelu ja sen sellainen.
Meille vanhemmillehan se on ihan sietämätöntä. On todella ärsyttävää että joku käyttäytyy huonosti. Velttoilu, huutaminen ja kaikenlainen rajojen rikkominen venyttää vanhemman vieteriä oikein kunnolla.
Mutta fakta on se, että niin kuuluukin tapahtua. Teini ei ole hankala huvikseen, vaikka siltä saattaisi vaikuttaa. Teinin kuuluu olla hankala.
Aivan samalla tavalla kuin uhmaikäinen tekee kiukuttelulla eroa vanhemmista teinikin äksyilee irtaantuakseen lapsuudenkodista. Murrosiän aikana etsitään omaa identiteettiä ja itsenäisyyttä ja irtaannutaan vähitellen perheestä. Vaikka vaihe on rasittava, se on välttämätön.
Lapset ovat myös teini-iässä yksilöitä, eikä kaikkien irtaantuminen vaadi laajamittaista kapinointia. Lapsen oma persoona tulee esille siinäkin, millä tavalla hän teininä käyttäytyy. Mutta jos minkäänlaista oikuttelua, kiukuttelua ja kapinaa ei näy, siitä on syytä olla huolissaan eikä onnellinen.
Kuva Ryan Tauss, ylin kuva Verne Ho.
Teinin pitää kaivata yksityisyyttä ja haluta luuhata kavereiden kanssa. Teinin kuuluu olla hankala ja äksy. Jos teini ei oireile murrosikää henkisesti lainkaan, hän saattaa olla masentunut.
Toinen mahdollisuus on se, että teini ei esimerkiksi ylettömän tiukan kurin tai muiden perheen ongelmien takia uskalla vastustaa vanhempiaan. Läpikäymätön murrosikä voi johtaa esimerkiksi ongelmiin ihmissuhteissa.
Miten tuet teiniä oikein?
– Muista, että kyse ei ole sinusta. Teini-ikä on välttämätön elämänvaihe, eikä kyse ole siitä että lapsesi oikeasti vihaisi sinua.
– Mieti säännöt uudelleen. Onko tarkoituksesi suojella teiniä vai pitää hänet kurissa? Niillä asioilla on ero.
– Anna teinille tilaa – mutta ole läsnä. Teinit tarvitsevat omaa rauhaa ja yksityisyyttä, ja voivat siksi olla todella torjuvia ja sulkea vanhemmat ulos elämästään niin pitkälti kuin voivat. Siitä huolimatta ole aina silloin läsnä kun teini hakee kontaktia.
– Varmista, että teinilläsi on muitakin turvallisia aikuisia saatavilla sinun lisäksesi. Tietysti haluaisit olla se ykkönen, mutta äidille tai isälle ei voi puhua kaikesta. Teinin pitäisi voida kääntyä myös isovanhemman, muun sukulaisen, opettajan tai vaikka terapeutin puoleen.
– Auta teiniä löytämään elämään merkitys ja tarkoitus. Tue hänen tärkeitä harrastuksiaan, intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Silloinkin kun et oikein ymmärrä niitä tai omat intressisi ovat ihan toiset.
– Näytä mallia. Käyttäydy sillä tavalla kuin toivoisit teinisi käyttäytyvän. Joo ei ole helppoa puhua kauniisti ja olla ymmärtäväinen jos toinen räjähtelee, mutta yritä. Näytä mallia myös ihmissuhteiden ja työn suhteen: jos toivot että teinisi saa tasapainoisen parisuhteen ja hyvän työn ollessaan aikuinen, älä näytä mallia huonojen ihmissuhteiden sietämisestä tai siitä, että kärsit työssä jota vihaat.
– Älä tuomitse. Teinin deittailu ja pukeutuminen voivat ahdistaa rankastikin. Yritä silti pysyä avoimena ja ennen kaikkea välittää teinille se kuva, että hyväksyt hänet ja hänen valintansa. Teinit kaipaavat neuvoja ja ohjausta sen suhteen, miten aikuisten maailmassa toimitaan – eivät tuomitsemista.
– Hyväksy. Lasten kasvattaminen on luopumista. Mutta se on myös hieno mahdollisuus seurata lapsen kasvua ja kehitystä omaksi persoonakseen. Jos et pyri elämään lapsesi kautta vaan näkemään hänet yksilönä, joka tekee omat valintansa, pystyt tukemaan häntä paremmin myös silloin kun et enää jaksaisi oikkuja ja kiukuttelua.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kyllä loistaa varsinainen asiantuntijuus tästä tekstistä. Minäpä huolestun yhdestä jo aikuisesta lapsestani, kun ei oikein aikoinaan muistanut uhmata eikä murkkuilla, toisin kuin sisarensa. Heillä kun on niin kovin erilainen temperamentti.
Pitääkö hänelle nyt kertoa että nettiviisaan kyökkipsykologin mielestä jotain on pielessä, vai huomaako hän sen mahdollisen ongelman sitten jossain vaiheessa aikuisuutta itse?
Olen pojan äiti, jolla ei vaan ole ollut raivareita koskaan. Nyt 17-v, erittäin symppis luonteeltaan, eikä koskaan vaan raivoa mistään. Pitääkö todellakin olla huolissaan?
Jepjep… Ei ole meilläkään helppoa nykyään ton yläkouluun lähteneen kanssa. Eikä hälläkään ole helppoa itsensä kanssa. Kaikki on vaikeaa, koulu tyhmää, vanhemmat tyhmiä, säännöt typeriä jne… Hormonit sekottaa eikä mieli pysy matkassa.
On niin isoa poikaa johon ei saa koskea ja välillä puhuakaan. Toisena hetkenä hänet löytää vanhemman kainalosta läheisyyttä hakemasta. Ei juuri puhu ja kun niin silloin pysähdyn kuuntelemaan ja kohtaamaan.
Toistaiseksi on ollut kunnolla eikä tarvitse murehtia mitä se tekee kavereiden kanssa. Rajat meillä on ja säännöt käyttäytymiselle, rakkaudesta.
Murrosiän kuohunta riippuu pitkälti myös lapsen luontaisesta temperamentista. Joskus kuulin väitteen, että lapsen uhmaikä korreloi murrosiän kanssa – jos uhmaikä on vaikea, voi murrosiästäkin odottaa vaikeampaa kuin jos uhmaikäisyys meni ohi kohtuullisen helpolla. Ei varmaan ole ihan näin yksiselitteistä, koska teinillä murrosiän kuohuntoihin vaikuttavat voimakkaammin myös ympäröivät ihmissuhteet ja niissä oleva dynamiikka (koulu, kaverit, koti). Mutta perustemperamentti toki vaikuttaa reaktioiden voimakkuuteen ja pettymysten sietokykyyn niin uhmaiässä kuin murrosiän hormonikuohuissakin.
Sen vuoksi vanhempi saa myös olla onnellinen, jos teini ei huuda, kiroile, paisko ovia ja angstaa kovin voimalla – sellaisiakin nuoria on. Mutta oli kummin päin tahansa, olisi hyvä, jos teini voi kokea että vanhemmille voi halutessaan puhua asiasta ja joskus se vaatii sitä, että äiti tai isä istahtaa hetkeksi teinin huoneeseen vastalauseistq huolimatta. Usein teini ei itsekään tiedä mistä kilahtelut tai huonotuulisuus johtuvat, silloin voi olla helpottavaa kuulla, että kyse on normaalista hormonien aiheuttamasta reaktiosta. Ja jos taas jokin asia oikeasti vaivaa, teini ehkä pystyy asiasta avautumaan kun vanhempi on hetken kiireettä läsnä.
”Mieti säännöt uudelleen. Onko tarkoituksesi suojella teiniä vai pitää hänet kurissa? Niillä asioilla on ero.”
Tää onkin monimutkainen juttu. Onko kurinpitoa, jos ei anna teinin tehdä kuten tämä haluaa: syödä esim pikaruokaa omilla rahoillaan joka päivä kotiruoan syömisen sijaan, katsoa puhelinta aamuyöhön arkisin, olla tekemättä osuuttaan kodinhoidosta? Vai onko se suojelemista, elämänhallinnan opettelua jos vaatii häneltä jotain? Tasapainoilua se ainakin on, koska teinin aivot tutkitusti ilmeisesti kypsyvät vasta vastustamaan impulsseja, mielitekoja tai arvioimaan seurauksia.
Tuohon otsikkoon viitaten, niin totta! Kun lapsi on aina kiltti ja sopeutuva, äänetön ja vaivaton, sen takaa löytyy ikäviä kokenut lapsi ja suuri pelko. Pelon takaa vielä häpeä. Koulukiusaaminen voi tehdä lapsesta sairaan niin ettei mitään ongelmasta näy ulospäin. Nyt aikuinen lapsi käy terapiassa ja syö lääkkeitä ahdistukseen. Ja voi huonosti. Vuosien kyselemisistä ja selvittely-yrityksistä ei ollut hyötyä vaikka vaisto kertoi toisin. Oma syyllisyys äitinä on suuri ja raskas. En vieläkään ymmärrä kuinka näin on päässyt tapahtumaan. Vanhempien kaikkivoipaisuus lastensa suojelemisessa ei vain ole mahdollista vaikka toisin luulin.
Itsenäistyminen ja irtaantuminen voi tapahtua monella tapaa, ilman näyttäviä maneereja. Tyttäreni on hillitty luonne, joka ei ole ikinä korottanut ääntään tai paiskonut ovia. Mutta omaa hyvin omaperäisen luonteen ja on vahvatahtoinen. Tekstissä aika turhaa yleistystä ja suoraksi vetämistä.
Poikkeus vahvistaa säännön! Mut kyllä teinit useimmiten kilettää jostain, kuka enempi, kuka vähempi!
Raivoamis- ja kapinointiaiheeseen paremmin liittyen: tyttäreni halusi välttämättä huulilävistyksen, koska luokkakaverillakin oli. Asiasta keskusteltiin, ja ehdotin, että koska alle 18-vuotiaana ei saa lävistystä mistään vastuullisesta liikkeestä, mennään yhdessä hyvään lävistysliikkeeseen ja minä annan luvan, kunhan ensin otetaan ripillepääsyvalokuvat ilman lävistyksiä. Näin tehtiin, ja konfirmaation jälkeen se lävistetty kaveri ei enää ollutkaan ihan niin cool, ja koko lävistys jäi sitten ottamatta. Ei ollut mitään riitaa, yhdessä neuvoteltiin, tytär sai kertoa näkemyksensä ja kokea, että häntä kuunneltiin.
Samainen tytär halusi pari vuotta myöhemmin värjätä (luonnostaan ruskean) tukkansa siniseksi. Minä vastasin, että siitä vaan. oma on pääsi. Tytär vähän turhautui, että ”kuinka sua vastaan voi kapinoida kun sä suostut mihin vaan…” Eikä tukkaa sitten värjätty siniseksi, aika hienoksi punaiseksi kylläkin. Mulla on ihan paras jälkikasvu, olen kauhean ylpeä siitä, kuinka niistä on ihan vahingossa tullut tolkullisia aikuisia.
Komppaan niin tota sun viimeistä lausetta, aivan kun omasta suusta. Ylpeys omistaan on niin riemullinen tunne!
Ja muutenkin koko kirjotus, erittäin hyvä. Kun ei ihan kaikesta lähe vääntää ihan vaan periaatteesta, koska mä voin, nii aika hyvin teinien kanssa pärjäs 😊
Omat lapseni ovat jo parikymppisiä ja vähitellen itsenäistymässä. Olemme kasvaneet kolmistaan, erosin lasten isästä ennen esikoisen 3-vuotispäivää. Meillä on ihan hyvä keskusteluyhteys, ja toivon, että he kokevat voivansa tulla juttelemaan minulle mistä tahansa elämässään eteen tulevasta. Nykyisen miesystäväni tytär (edellisen kumppanin kanssa) on juuri tulossa esiteini-ikään, ja kunhan tyttö ymmärsi, etten ole viemässä iskää häneltä pois, meillä on ihan hyvät välit. Toivon kovasti, että voisin tarjota hänelle ”ulkopuolisen” aikuisen tukea, josta hän voisi luottaa, että neuvon parhaani mukaan enkä kavalla asioita äidille tai iskälle ilman hänen nimenomaista lupaansa.