Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Olen äiti, jolta ei suju mikään. Olen aina halunnut lapsia ja perheen. Viisi lasta, niin sanoin jo teininä. Se onkin sitten ainoa toiveeni, joka on toteutunut.

Olin kuormittuneen, etäisen ja passiivis-aggressiiviseen marttyytiuteen taipuvaisen yksinhuoltajaäidin ja alkoholisti-isän ylipainoinen, yksinäinen ja rankasti kiusattu lapsi. Selvisin kouluhelvetistä vain valtavalla sisukkuudellani ja sisäisellä elämänpalolla, joka minulla oli ja jota en ollut vielä voinut koskaan käyttää mihinkään. Peruskoulun jälkeisiin opintoihin selvisin omin avuin vailla mitään tukea koulusta tai perheeltäni. Yhä ihmettelen, että miten sen tein. Sain pari ystävää ja sillä polttoaineella liekkini paloi roihuten ja iloisena muutaman vuoden.

Löysin elämänkumppanini. Suhteemme on ollut alusta saakka myrskyisä, mutta rakastava. Olemme löytäneet toisistamme peruskallion, jota vasten on turvallista myrskytä. Rankkaa on silti ollut ja on yhä.

Kuva Matt Duncan. Ylin kuva Chad Kirchoff.

Päätimme perustaa perheen. Tulinkin nopeasti raskaaksi. Onni vaihtui kuitenkin kohtuuttomaan huoleen hyvin pian. Neuvolassa asia kuitattiin sillä, että olin vain hysteerinen. Jäin täysin vaille tukea. Tämä on elämäni kantava teema.

Raskaudenseurannassa huomattiin poikkeama, jonka vuoksi sain ylimääräisen ajan neuvolaan. Sanottiin, että jos poikkeama havaittaisiin myös silloin, asia olisi syytä tutkia äitiyspoliklinikalla. Uusi aika tuli, poikkeama oli, lähetettä ei tullut. Sain kuulla olevani järjltäni. Puolisoni soitti neuvolaan ja pitkän keskustelun jälkeen lähete kirjoitettiin. Kun aikamme viimein tuli viikkojen odottelun jälkeen, meidät kutsuttiin sisään sanoin ”yleensä emme mielenterveyssyistä anna aikoja, mutta teimme nyt kohdallanne poikkeuksen”. Tutkimus oli ylimalkainen, kaikki kunnossa, voitte olla stressaamatta. Lapsemme syntyi erittäin huonokuntoisena hienosti sujuneen synnytyksen päätteeksi ja kuoli pian. Neuvolan terkkarini tästä kuullessaan kysyi minulta miksen sanonut, että jotain on vialla.

Meillä oli jäljellä vain tyhjä syli, tyhjä mieli ja tyhjä koti. Puolisoni ei saanut mitään tukea, ei edes sairauslomaa. Minä äitinä sain pitää äitiysloman (eli mahdollisuuden erakoitua rauhassa) ja lähetteen psykiatrille, josta seurasi pitkän pompottelun jälkeen harva hoitokontakti ja diagnoosi vaikea masennus. En tosin koe edelleenkään olevani masentunut, en ollut sitä silloin, en nykyäänkään, vaikka elämä on yhä vain paksua tarpomista. Mutta syväkään suru ei ole diagnoosi.

Kuva Kelly Sikkema.

Jokaisen raskauteni aikana, myös ensimmäisen, olen kärsinyt raskausajan masennuksesta. Sitä ei kovin hyvin osata tunnistaa edelleenkään, ensimmäisten raskauksien aikana en tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Seuraavat raskauteni olivat vielä vaikeampia ja synnytykset hirveitä. Lapset sentään syntyivät elävinä, vaikkakin ennenaikaisina, ja pääsivät joskus kotiin. Sairaalajaksot olivat pitkiä ja vaikeita. Oli keltaisuutta, painonnousun vähyyttä, imetysvaikeuksia.

Vauvat eivät nukkuneet, olivat allergisia ja läpeensä tyytymättömiä kaikkeen. Lähtivät kävelemään varhain ja juoksivat karkuun korvattomina ja aivottomina vailla itsesuojeluvaistoa. Huusivat kaupassa, heittivät hiekkaa ja tönivät muista leikkipuistossa, kiljuivat, raivosivat ja heittelivät tavaroita. Apua en saanut, olinhan vain masentunut äiti ja lasten käytös kuitattiin vuorovaikutusongelmina. Lastensuojelu voisi auttaa sijoittamalla, jos on liian rankkaa. Ei ole, kiitos ja hymyilin.

Eristäydyin kotiin niin hyvin kuin se lasten kanssa oli mahdollista. Kaikkialla käyminen oli liian vaikeaa lasten kanssa. Mihinkään en päässyt ilman lapsia, koska kukaan ei ottanut hoitoon huonostikäyttäytyviä hirviöitä. Lasten toinen vanhempi ei kestänyt lapsiaan. Läheiset hylkäsivät tai unohtivat minut, kuka siksi, etten jaksanut hoitaa yhteydenpitoa, kuka siksi, ettei kestänyt omaa suruaan minun kuolleesta lapsestani. Puolisoni hautautui töihin. Olin taas vailla ystäviä ja tukea. Enkä niitä koskaan tähän päivään mennessä ole uudelleen löytänyt. En osaa enää olla ihmisten kanssa. Menin rikki.

Kuva Katie Moum.

Eskariin ja kouluun päästessä lapsille alkoi sitten tippua neurokirjon diagnooseja. Eihän siihenkään mitään apua saa, mutta vanhemmalla pitää olla keinot, kuvakortit, viikkokalenterit, tarkat rytmit ja rutiinit, pitkä pinna ja selkeä ulosanti, kärsivällinen asenne, älä ota itseesi, ei lapset voi itselleen mitään! Aika auttaa! Uuvuin, menetin toivoni saada elää tavallista arkea. En voinut hyväksyä, että meidän arki oli pelkkää huutoa ja kaaosta. Ja selviytymistä seuraavaan tuntiin, seuraavaan päivään.

Myöhemmin sain lasten tutkimusten myötä itsellenikin kirjon diagnoosin. Ymmärsin, että luultavasti molemmat vanhempani ovat olleet kirjolla myös. Pystyin antamaan anteeksi. Ja silti, se olin taas minä, jonka tehtävksi jäi ymmärtää, ottaa vastaan, kantaa ja hyväksyä.

Kuulostan hirviöltä kun sanon näin, mutta sanon silti. Lapset pilasivat elämäni. Lasten takia kadotin itseni ja menetin paljon muutakin. Tiedän kuitenkin, että jos en olisi lapsia saanut, olisi elämäni ollut vielä kamalampaa, vielä enemmän pilalla. Toivon, että olen kaikesta huolimatta onnistunut olemaan riittävän hyvä äiti. Yrittänyt ja antanut olen ainakin kaikkeni.”

– Anonyymi

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

6 vastausta artikkeliin “”Olen äiti, jolta ei suju mikään””

  • Miamari sanoo:

    Tämä voi kuulostaa tylyltä, mutta miksi ihmeessä ihmiset hankkivat paljon lapsia, jos ei oikeasti ole voimavaroja, eikä tukiverkkoja? Tai jos on ensimmäisellä lapsella jo jotain neuropsykologisia häiriöitä, niin ehkä kannattaisi miettiä, voiko olla periytyvää? Ihmettelen myös miksi nykyisin tuntuu, että joka perheessä on erityislapsia, tehdäänkö diagnooseja liian herkästi. Kun omalla lapsellani epäiltiin autismin kirjoa, aloin miettimään lapsuuden perhettäni ja sukulaisia ja päätin olla hankkimatta enempää lapsia. Miksei juurisyitä näille diagnooseille yritetä etsiä/tutkia?

    • Sunflower sanoo:

      Hei Miamari!
      Meitä on monia, jotka huomaavat jaksamiseen liittyvät asiat vasta kun lapsia jo on. Omalla kohdallani toivoin todella paljon lapsia, ennen yhtäkään lasta oli keskenmeno, joka vaikutti mielialaani pitkään. Toive lapsista silti oli todella suuri. Oikeastaan vasta lasten jälkeen huomaa omatkin piirteet vahvemmin ja silloin on myöhäistä peruuttaa lapsihaaveet. Nepsy-diagnostiikkaa ei tehdä kovin pienille lapsille, jolloin ei vielä tiedä mitä tuleman pitää. Hienoa, että olet saanut tehtyä päätöksen omalla kohdallasi omien voimavarojesi mukaisesti. Elämä ei ole niin mustavalkoista. En tiedä oliko kommenttisi oman kruunusi kiillottamista, aloittajaa tuskin auttaa kenenkään ”jälkiviisaat” kommentit. Minua puhutteli tämä kirjoitus ja sain siitä vertaistukea. Kiitos kirjoittajalle. ❤️

  • Miemie sanoo:

    Ihan aina se monen lapsen teko ”koska mä haluun” ei ole järkevää. Itsellä jäi suurperhe masennuksen takia kahteen lapseen, kun tajusin etten jaksa.

  • Tutulta kuulostaa sanoo:

    Kokemus synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, uupumuksesta, lasten terveysongelmista ja erityisyydestä kuulostaa tutulta. Jälkimmäinen raskaus laukaisi myös postraumaattisen oireyhtymän. Olin niin loppu, että rekan alle ajaminenkin alkoi kuulostaa vaihtoehdolle. Ensimmäinen meillä käynyt perhetyöntekijä peloitteli sijoituksella. En hätkähtänyt, kysyin, että miten se käytännössä järjestyisi. Siinä vaiheessa meni perhetyöntekijällä jauhot suuhun ja änkytti ettei se niin helposti onnistu. Minun mielestä siinä kohtaa olisi pitänyt heillä hälytyskellot soida jo kovaa ja järjestää meille apua.
    Ainoa ero tarinaasi on, että sain lopulta apua. Lasten lääkärin vastaanotolla pyysin lähetettä mielenterveyspuolelle koska pelkäsin aivan järjettömästi kuolemaa. Niin paljon että luulin kuolevani siihen ahdistukseen. Ironista. Pääsin keskustelemaan, sain lääkityksen ja pääsen 2v psykoterapiaan heti kun jaksan etsiä terapeutin. Minulla lääkitys vähensi ahdistusta ja auttoi paremmin jaksamaan päivän taistelut. Lasten asioissa päästiin Pikkulapsivastaanotolle. Saatiin kotipalvelua pahimpaan vaiheeseen. Pari tuntia viikossa omaa aikaa tuntui luksukselta. Joskus vain makasin hiljaisuudessa kun kotipalvelu vei muksut ulos. Joskus kävin kävelyllä tai pyörälenkillä. Sain aikaa omille ajatuksille. Päästiin sosiaalipuolelle, nuorimmainen laitettiin hoitoon jo 3kk ennen töihinpaluutani, jotta sain päivät huilata. Rahaa ei tullut mistään, mutta onneksi oli sen verran säästöjä. Töihinpaluuta jouduin siirtämään kuukaudella koska suunnitellun paluun aikana en jaksanut kuin itkeä. Saatiin paremmat perhetyöntekijät, jotka auttoivat sopivien rutiinien löytämisessä. Heidän avullaan lapset saatiin nukkumaan jo klo 20, kun aikaisemmin heitä ei saanut rauhoittumaan ennen 21-22-23. Näin saatiin meille vanhemmille jokaiseen iltaan tunti omaa aikaa. Heidän avullaan jaksoin vaatia nuoremmalle parempaa hoitoa ja päästiin sairaalaan osastolle hoitamaan vakavaa ummetusta / suolitukosta. Esikoisen kiukkukohtauksia yritetään hoitaa antamalla huomiota heti kotiintullessa, selittämällä päivärutiinia/viikko-ohjelmaa erilaisin kuvakortein, kertomalla hyvissä ajoin etukäteen mitä tulee tapahtumaan, auttamalla pukeutumisessa yms asioissa jotka muille 6 vuotiaille olisi ihan helppoa peruskauraa. Ja sitä meillekin on hoettu, ettei hän kiukuttele tahallaan vaan hänellä menee oma kuormitus yli eikä pysty muuten käyttäytymään. Valitettavaati erityisherkkyys on periytyvää lajia, joten se kiukku saa vanhemmankin kuormituksen menemään yli ja sit kaikki on kiukkuisia. Silloin on helpompaa kun ei ole stressiä ja on saanut edes jotenkin nukuttua.
    Kaiken kaikkiaan nyt 3 vuoden jälkeen meidän perhe voi jo paremmin. Yritä taistella vielä avun puolesta. Voiko isovanhemmat tai puoliso hoitaa muksuja edes yhden viikonlopun että pääsisit motelliin/hotelliin/kesämökille nukkumaan yhdeksi viikonlopuksi? Akuutissa vaiheessa pelkkä lepo on tarpeen. Onko mahdollista palkata MLL lastenhoitaja esim. Kerran viikossa tai edes kerran kuussa että saisitte latautumisaikaa?
    Saisitteko sossupuolelta Kotipalvelua? Perhetyötä? Voisiko teille anoa Tukiperhettä, joka ottaisi muksut yhdeksi viikonlopuksi kuussa jolloin saisitte latautumisaikaa? Onko muksut hoidossa? Saatko töistä vapaata niin että voisit muutaman päivän huilata kotona sinä aikana kun muksut on hoidossa? Onko töissä mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa? Joka tapauksessa et ole tilanteessa yksin ja apua on hankala saada. Yritä silti pyytää. Ei tarvita kuin yksi sopiva henkilö vastapuolelle, joka laittaa pyörät pyörimään. Meillä se oli neuvolan hoitaja, joka laittoi lähetteen Pikkulapsivastaanotolle. PLVO:n psykologi on sen jälkeen pitänyt meidän puolia ja järjestänyt apua. Toivon todelka että tekin lopulta saatte apua!

  • ToinenPettynyt sanoo:

    Halaus.❤ Kiitos kirjoituksestasi.❤
    Mietin juuri tänään elämääni ja tulevaisuuttani. Tuntuu tyhjältä, pelottavalta ja pettyneeltä. Minulla on kaksi nepsy-lasta ja yksi nentti. Ensimmäisessä raskaudessa odotin kaksosia, toinen kuoli keskiraskaudessa. Lääkäri totesi ultratessaan kylmästi,että toinen sikiö on eloton, mutta ei sitä kannata jäädä suremaan. Töihin vaan ja silleen.

    Lapsuudessani äiti huolehti, että on ruokaa ja puhtaat vaatteet päällä. Mitään emotionaalista tukea tai elämänoppeja hän ei osannut antaa. Hän oli varmaan masentunut. Siivosi, teki ruokaa, pesi pyykit, uppoutui askareisiinsa. Muistan äidin selän.
    Toivoin, että äiti joskus kääntyisi ja kysyisi kuulumisia, tai vaan katsoisi lempeästi. Koin olevani taakka äidille. Isä oli paljon töissä. Mutta kun oli kotona, niin huomioi ja piti sylissä.
    Koko ala-asteen olin kiusattu. Kiristämistä, uhkailua, raapimista jne. (Olin oppinut kotona, että en ole kovinkaan arvokas tai tärkeä.)

    Nyt alan olla keski-ikäinen, muutamia masennusjaksoja taustalla. Terapiaan olen päässyt ja lääkityskin on. Uuvutan itseni helposti töissä, tekemällä liian paljon (ettei vaan tule sanomista). Kahden erityislapsen vuoksi uuvun kotona. Lapset kasvaa ja elämän pitäisi helpottua, mutta ei se siltä näytä. Lasten oireet ovat päivittäisiä. Heitä pitää ohjata jatkuvasti ja selvittää heidän tappeluitaan. On terapiaa ja lääkärikäynti, koulu- ja sossupalaveria jne. On lasten tukihenkilöitä ja kuntoutusviikkoja. Kelanpapeteita ja hakemuksia. Välillä olen niin katkera ja pettynyt tähän elämään! Vihainen! Eniten varmaan itselleni. En vaan jaksa! Ja silti pitää jaksaa. En luopuisi lapsistani, mutta on tämä niin hiton raskasta. Oma jaksaminen, mielenterveys ja työkyky on mennyt. Joskus haaveilin uralla etenemisestä…lisäkouluttautumisesta. Kadehdin niitä kavereita joiden elämä on helpottanut lasten kasvamisen myötä. Elämän iloa oli joskus minullakin. Toivottavasti saisi vielä kokea sen! Jaksamista sinulle!❤

  • Usko vielä hiukan hyvään... sanoo:

    Kokemus soitä, että lapset pilasivat elämäsi ei ole totta. Et ole hirviö. Elämäsi ei ole pilalla lasten takia vaan olosuhteiden takia. Sen takia, että ihmisiltä on rikottu normaalit ihmissuhteet, suhteet toisiinsa ja suhteet yhteisöihin, ihan kaikki mihin ihmisyys perustuu on hukassa. Elämäsi tuntuu olevan pilalla, koska kukaan ei oikeasti enää uskalla, osaa tai halua auttaa tai pysty auttamaan tai järjestelmä ei salli. Tässä maassa perhe/äiti/isä saa apua vasta, kun lapset pitää saada pois, kun asiat ovat niin huonosti, että jonkun fyysinen henki on vaarassa ja siltikään oikeaa hätää, sitä joka on kaiken takana ei tunnisteta. Ei, lapset eivät pilanneet sinun elämääsi, sen teki tämä maa. Apu täällä on täysi vitsi, jollei se kelpaa klo 8-16 arkisin ja sellaisena, kuin se datassa hyvältä näyttää, ei sellaisena mitä oikeasti tarvitaan. Etkä ole yksin, et todellakaan.