Lasten harrastustoiminta on nykyään kovaa kilpailua. Tasoryhmiin jaetaan jo hyvin nuorina, eikä leppoisia höntsäilyryhmiä välttämättä ole ollenkaan.

Sekä vanhemmat että asiantuntijat ovat monesti kritisoineet tätä kehitystä. Monet uskovat, että lapselle on parasta harrastaa monipuolisesti eri lajeja ja mukana pitäisi olla leikkimielisyyttä.

Kritiikistä huolimatta monet lapset nauttivat omasta harrastuksestaan ja siihen keskittymisestä. Ja aina on niitä lapsia, joilla sattuu olemaan omaan harrastukseen sopivat fyysiset ja henkiset ominaisuudet. Sekä varsinkin intohimoa ja paloa harjoitella, mikä tietenkin on kaiken menestymisen taustalla.

Mutta mitä tapahtuu harrastusryhmissä silloin, kun jonkun lapsi osoittautuu lajissa taitavaksi ja on motivoitunut treenaaja? Löytyykö kavereilta ja kavereiden vanhemmilta tsemppaushenkeä ja kykyä iloita toisen puolesta? Ei välttämättä.

Kateus on ihan inhimillistä, mutta sen kohteeksi joutuminen ei ole mukavaa.

Tässä urheilua harrastavan lapsen äiti kysyy, vaivaako kateus myös muissa harrastusporukoissa kuin vain heillä:

”Onko teille muille tullut vastaan lasten urheiluharrastuksissa kateutta?

Tarkoitan tällä lähinnä sellaista kateutta, että jotkut vanhemmat kiukuttelevat (ovat kateellisia?), jos hänen lapsensa ei pärjää yhtä hyvin kuin omasi?


Kuva Markus Spiske, ylin kuva Hal Gatewood.

Toki tämä voi liittyä myös muihinkin harrastuksiin kuin vain urheiluun. Minulle on lasten harrastuksissa ollut aina tärkeintä, että lapsi viihtyy ja haluaa jatkaa liikkumista.

Tasoryhmällä ei ole ollut merkitystä, siis minulle. Lapseni on nyt viime aikoina kuitenkin edistynyt hyvin, omilla avuillaan, ja olen huomannut, että aiemmin niin mukavat aikuiset ihmiset ovat alkaneet kohtelemaan minua kummallisesti aivan kuin syyllistäen minua ja lastani minun lapseni menestyksestä.

Ennen ei ollut mitään tällaista, mutta kun heidän omaa lastaan ei nosteta aiempaa ylempään tasoryhmään, niin seuran toiminta onkin yhtäkkiä ihan hirveän huonoa ja oma lapsi on niin niin pettynyt ja maansa myynyt jne.

Ja samalla manipuloidaan lastani ajattelemaan, että eikö onkin nyt ihan kamalaa ja surku sinunkin mielestäsi. Itse olen kyllä mielestäni yrittänyt aina iloita muidenkin lasten menestyksestä, eikä se ole ollut meiltä mitenkään pois. Kateus on kyllä kamalaa…”

Millaisia kokemuksia sinulla ja lapsellasi on? Onko ollut vaikeaa hyväksyä se, jos oma lapsi ei pärjääkään yhtä hyvin kuin joku toinen? Tai oletteko kokeneet kateutta jos lapsi pärjää erityisen hyvin? Vai onko teillä tilanne se, että kaikki tsemppaavat kaikkia ja yhteishenki on hyvä? Osallistu keskusteluun kommenteissa!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

4 vastausta artikkeliin “”Lapseni menestyy harrastuksessaan ja se aiheuttaa kateutta””

  • Yksvaan sanoo:

    Kyllä on huomattu. Seurassa on ollut käytäntö, että tietyistä saavutuksista palkitaan tietyllä tavalla. Lisäksi vuosittain on harrastajien joukosta valittu esim. tsemppari ja joitain muita yksittäisiä palkittavia. Nämä palkittavat muuttuvat vuosittain, mutta toki jos joku vuodesta toiseen pärjää muita paremmin, hänet palkitaankin useammin kriteerien täyttyessä. Joistain vanhemmista tämä on epäreilua kun heidän lapsensa ei ole ihan vielä yltänyt kriteerien mukaisiin saavutuksiin. Sitten nämä vanhemmat keksivät omia palkintoja joita jaetaan kaikille muille, paitsi niille, jotka on seuran kriteerien mukaan palkittu. Koko palkitsemisesta menee maku.

  • j3pa sanoo:

    Juniorivalmentajana näen tasoryhmät hyvinä, lapsille on tärkeää saada onnistumisia oman tasoisten kanssa. Kukaan lapsi ei hyödy siitä, että on liian kovatasoisessa harrastusryhmässä aina kaikkein heikoin. MUTTA vanhemmat tekevät tasoryhmistä ongelman. Vanhemmille on kova paikka, jos lapsi ei ole ns.parhaassa ryhmässä. Hyvin harva alle 12v lapsi ymmärtää, että ryhmät ovat tasoryhmiä, lapset haluavat pelata omien kavereiden kanssa, tasosta viis. Tätä vanhempien kateutta tuntuu esiintyvän joka lajissa, ja se on todella surullista.

    Oma poikani on liikunnallisesti lahjakas (en valmenna hänen joukkuettaan) ja olisi kiva käydä katsomassa hänen pelejään mutta muiden äitien vuoksi en viitsi mennä. Kun poika onnistuu tai saa esim. jalkapallossa fair play-kortin, muutamat äidit sanovat minulle, että poika sai sen, koska on joukkueen pienikokoisin tai koska on niin söpö tai säälistä. Kerran eräs äiti tuli jopa sanomaan silloin 6-vuotiaalle pojalleni, että ”et sinä olisi ansainnut vihreää korttia”. Tällainen käytös on aikuisilta ihmisiltä todella säälittävää, eikä muiden kadehtiminen vie omaa lasta eteenpäin – usein näitä juttuja syötetään sitten lapsillekin.

  • Eevia sanoo:

    Johan tuntuu ihmiset ottavan tosissaan moisen. Itsehän en ymmärrä urheilusta mitään enkä tiedä miten omalla tai muidenkaan lapsilla menee. Osaan kyllä kuskata treeneihin, huolehtia romuista pelimatkoilla ja hoitaa myyjäisiä mutta siinäpä se. Meillä harrastus on HARRASTUS ja josko kersat päättäisi huomenna vaihtaa sitä niin eipä se minua paljoa heilauttaisi. Ehkä olen liian epäkiinnostunut huomaamaan mitään tämmöisiä kyllä mielestäni kaikki kaikkien kanssa jutustelee joka harkoissa ja jokaisen lapsille taputetaan ja hurrataan ehkä vielä vähän enemmän niiden kenen vanhemmat ei ole koskaan mukana.
    Ihan sama onko hyvä vai ei 99%lapsista antaa harrastuksille piutpaut ennen 17v ikää. Turhaa kannata moiseen toimintaan kiintyä tai ottaa sitä liian tosissaan. Itse näen joukkue urheilun turvaverkkona että ystäviä on muualtakin kuin vain koulusta josko siellä jotain riitaa joskus tulisi ja ompahan jotain muutakin tekemistä kuin sitä iänikuista kännykässä roikkumista vaikka aavistuksen se jatkuva kuskaaminen jo leivättää.

    Ihan jättäsin huomiotta moisen säätämisen, mitä se kenenkään toisen elämää hetkauttaa miten jonkun kersan harrastustoiminta sujuu. Ihan älytöntä.

  • Äiti sanoo:

    Samanlaista on. Ja varsinkin valmentajien lapsia katsotaan tiukalla silmällä ja tullaan jopa valmentajan ala-asteikäiselle lapselle sanomaan ettei pelaisi paremmassa joukkueessa jossei olisi valmentajan lapsi. Tätä on vanhempana kauhean vaikea sietää, varsinkin kun tietää oman lapsen treenaavan paljon ja itse itsensä nostanut kilpajoukkueeseen. Ihmettelen kovasti miten omat lapset nähdään paljon parempana mitä totuus on, toisten virheet katsotaan kyllä suurennuslasin kanssa mutta oman lapsen virheitä ei nähdä. Tuntuu välillä että aikuisilta puuttuu tietynlainen itsekritiikki tuolla kentän laidalla kun lauotaan ihan mitä vaan sylki suuhun tuo ja koulutetuista, sivistyneistä ihmisistä kuoriutuu ihan älyttömiä pellejä…