Äiti tahtoi ballerinaksi, joten nappula saa pukea tyllimekon heti kun kävelee. Isi tahtoi olla Selänne, joten penskoille pakotetaan luistimet jalkaan jo synnytyslaitoksella. Vai miten se meni?

Valitseeko lapsi mielenkiintonsa ja ominaisuuksiensa perusteella harrastukset, vai ohjaako aikuinen valintaa? Entä jos harrastustoiminta tökkii, niin onko vanhemmilla ylpeyttä antaa homman olla? Kentänlaidalla tilannetta on seurannut Fudismutsi:

”Harrastusten pitäisi lapsilla olla itsensä toteuttamista ja hauskanpitoa jonkin sellaisen parissa, josta todella nauttii. Jos lähteminen on tuskan takana ja kiinnostus laimeaa, niin ehkä olisi aika luopua harrastuksesta ja miettiä jotain muuta.

Meillä on kolme lasta. Kaikki harrastaa ja illat menevät sujuvasti kuljetuksissa sekä kannustusjoukoissa. Eikä se haittaa, koska on ilo katsoa miten lapset kehittyvät ja tykkäävät touhuta. Molemmat pojat pelaavat jalkapalloa, tytär käy viulutunneilla. Nämä harrastukset lapset ovat itse saaneet päättää, emme ole sanelleet niitä valmiiksi.

Itse asiassa tyttömme lopetti baletin viime syksynä, vaikka alun perin sinne itse toivoikin. Jossain vaiheessa harjoitukset alkoivat aina kiukuttelulla ja selvästikään tyttö ei koskaan päässyt tanssin riemuun kiinni. Kaksi vuotta kokeilimme, mutta lopulta katsoimme viisaaksi antaa hänen päättää ja keskittyä musiikkiharrastukseen, joka on todellinen intohimo hänelle. Soittoläksyjä treenaa mielellään päivittäin ja aina lähtee into piukassa tunneille. Niin kuin olla pitäisikin tuon ikäisellä.


Ylin kuva Markus Spiske.

Olenkin ihmetellyt poikani jalkapalloryhmässä pelaavaa kaveria, jolla ei selvästikään ole minkään valtakunnan intressiä käydä pelaamassa. Yli vuoden olen seurannut miten hänet tuodaan autolla harjoituksiin, raahataan puoliväkisin vaihtamaan kamppeita ja uhkaillaan/ lahjotaan/ kiristetään tsemppaamaan. Milloin on luvassa mäkkäriateria treenien jälkeen ja milloin uhkaillaan kännykän pois ottamisella, jos ei jalka ala nousta. Kyseinen poika tekee kuten valmentaja sanoo, mutta rimaa hipoen. Poika tuntuu innostuvan vasta kun pilli soi ja treenit on ohitse.

Olen jutellut pojan vanhempien kanssa kentän reunalla ja isällä on aiempaa harrastustaustaa jalkapallon parissa. Menestystä isommalti olisi voinut kaiketi saavuttaa mikäli loukkaantumiset olisivat pysyneet poissa. En vaan voi olla miettimättä, onko taustalla isän menestyksen tavoittelu poikansa nimissä vai mistä syystä lapsen pitää harrastaa, vaikka se on pakkopullaa.”

Nimim. Fudismutsi

P.S. Isillä on sählytreenit ja futsalit, mutta saako äiti harrastaa yhtään mitään?

P.P.S. Tällaista se on, kun lapsi harrastaa ihan koko ajan

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Tästä et voi kommentoida vaan avata uuden aiheen

Haluatko kertoa oman tarinasi? Jonkun hyvän tai jonkun vähemmän hyvän?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “Harrastaako lapsi vai hänen vanhempansa?”

  • Mohmi80 sanoo:

    Meillä on 3 tytärtä. Vanhin on nostettu hevosen selkään kymmenkuisena koska hevoset on aina ollu äitin juttu. Häneen puri hevoskärpänen ja harrastaa nyt edelleen liki 15-vuotiaana aktiivisesti ratsastusta, kilpailee sekä koulussa että esteillä. Ostin hevosen omaksi sunnuntairatsuksi tyttäreni ollessa noin 10-vuotias enkä ikinä uskonut että lapsi nousee sen hevosen selkään. No Kuinkas kävikään; lapsi on muodostanut jonkun aivan käsittämättömään suhteen tämän eläimen kanssa ja kilpailuista tulee pääasiassa sijoituksia. Ikinä en ole joutunut lasta pakottamaan kisoihin, päinvastoin. Innolla on menossa aina kun mahdollisuus on. Jalkapalloharrastus, missä lapsi oli myös todella lahjakas, jäi koska halusi keskittyä ratsastuksen.
    Nuoremmat tyttäret hakevat vielä omia harrastuksiaan. Keskimmäinen on nyt useamman vuoden harrastanut taidekoulu ja tuntuu olevan erittäin mieluisaa. Pienin vielä hakee sitä omintaan, on testattu pianon soittoa ym. Mutta mihinkään ei pakoteta.

  • Satu sanoo:

    Tämä on loistava kirjoitus juurikin siitä, mitä lasten harrastaminen joidenkin lasten kohdalla voi olla. Olen kirjoittanut myös tästä aiheesta blogissani https://suosittelensulle.com/kuka-paattaa-lapsen-harrastuksesta/
    Itse pyrin tekemään niin, että lapset saavat annetuista vaihtoehdoista valita harrastuksensa. Tietysti vaihtoehdot valikoituu sen mukaan, mikä lasta kiinnostaa. ja lapsi niitä vaihtoehtoja myös luettelee. Tällä tarkoitan sitä, että jos lapseni haluaisi harrastaa kalliokiipeilyä tai laskuvarjohyppyä, niin ei minulla sitä hänelle ihan kovin äkkiä olisi tarjota. mutta en sano, että sinun pitää nyt harrastaa jääkiekkoa, koska minä haluan.

  • Poiku sanoo:

    Itse nyt jo pienen lapsen äitinä mietin sitä miten omat vanhempani antoivat mahdollisuuksia urheilun harrastamiseen huom lue: pakkottivat urheilemaan, (isä entinen sm sarjan lentopalloilija äiti entinen voimistelija). Jos en siitä baletista tykännyt niin seuraava laji,jäälle mut vietiin väkisin 3v ja itkin kun en saanut pois lähteä. Nyt olen tästä kiitollinen etten saanut pois lähteä koska tämä johti sm mitalleihin ja upeisiin muistoihin. Mutta ehkä toimin hieman eri tavalla oman lapseni kohdalla kun sen aika on.

  • Pikku Myy sanoo:

    Hei,

    Olen sitä mieltä, että jokainen voisi keskittyä siihen omaan perheeseen ja omiin lapsiinsa. Musta joskus tuntuu, että nuo toisten elämän asiantuntijat ovat niitä, jotka sitä apua myös eniten tarvitsisivat. Nauti omasta elämästä ja anna muiden elää omaa elämäänsä miten parhaaksi näkevät.

  • katja sanoo:

    Ekan kanssa kokeiltiin eri lajeja, että löytyisi joku omalta tuntuva. Huonolla menestyksellä, futis lopetettiin parin vuoden takkuamisen jälkeen (jälkeenpäin selvisi, että tökkimisen syy oli huutava valkku eikä laji itse). Pari vuotta taukoa ja lapsi halusi itse aloittaa uudelleen. Ei ole tarvinnut treeneihin maanitella. Nyt on toinenkin laji ohjelmassa ja kalenteri liiankin täynnä, mutta kumpaakaan lajia lapsi ei halua lopettaa, vaikka sitä on varovasti joskus ehdotettu.
    Toinen painelee into piukeana samoissa lajeissa kuin veljensä. Itse halusi aloittaa, tietysti oli sitä mallia nähnyt kivoista peleistä ja turnauksista. Pallojen kanssa nuo kikkailevat muutenkin jatkuvasti, eli ilmeisen mieleistä puuhaa. Antaa lasten harrastaa, kunhan se on lapsen harrastus eikä vanhempien. Liian usein näkee niitä vastentahtoisesti mukaan raahattuja lapsiraukkoja, joiden vanhemmilla ei vain lamppu syty, että nyt ollaan väärillä jäljillä. Siinä saa stressin niin lapsi, vanhempi kuin valmentajakin.

  • Marina sanoo:

    Kyllähän vanhemmat enemmän tai vähemmän ohjaavat lapsia harrastuksiin: vein lapseni 4 kk iässä muskariin, en vauvauintiin ja niin lapset nyt 11 ja 13 vuoden iässäkin edelleen enemmän soittavat kuin urheilevat.

    Tyttärelle (13v) soittoläksyt ovat pakkopullaa, mutta kun kysyn haluaako lopettaa, vastaa aina samoin: ei osaisi olla soittamatta. Ota siitä selvää sitten.

    Patistamista ja muistuttelua (ei kuitenkaan onneksi kiristystä/lahjontaa/uhkailua) se on siis meilläkin, mutta ilmeisesti lapsen omasta tahdosta.

  • Tuija sanoo:

    Samaa olen miettinyt itsekin, varsinkin näin syksyisin kun kaikki harrastukset alkavat. Omalle lapselleni olen ehdotellut liikunnallista harrastusta lähinnä siksi, etten itse ole koskaan harrastanut. Jospa lapsi saisi paremmat liikunnalliset eväät tulevaisuuteen. Mieleistä lajia ei ole löytynyt, joyen toistaiseksi mennään kuvis-kerholla, 1 krt/vko. Siellä on aina kivaa, tosin lähteminen monesti harmittaa, kun pitää leikit jättää kesken.
    Ihmetyttää kovasti nämä ”pakolliset” harrastukset. Vai onko se nyt vaan niin trendikästä elää ruuhkavuosia, että sitä ruuhkaa tehdään ihan tarkoituksella?