Huono Äiti sai avautumisen:

”En hae tähän ohjeita tai neuvoja vaan puhun aikuisena ihmisenä mielenterveysongelmista. Avun saannista.

Olen siis vaihdevuosi-ikäinen nainen. Jo hyvin nuorena minulla on ollut itsemurha ajatuksia. Nuorena ja nuorena aikuisena yritinkin sitä monta kertaa. Koskaan minua ei ohjattu hoitoon. Keskustelemaan. Ei mihinkään.

Ensimmäisen kerran hain itse keskustelu apua erotessani ja jäädessäni yksin lasten kanssa. Kävin muutamia kertoja juttelemassa. Ja se siitä.

Koin totaallisen romahtamisen kun lapset olivat jo lähes aikuisia. Ja tunsin taas sen pahan olon nousevan ja otin yhteyttä mielenterveyspuolelle. Minua pyydettiin soittamaan puolen vuoden päästä jos tilanne pahenee.
Tilanne pahenee?
Mistä synkissä vesissä oleva tuntee ja ymmärtää että tilanne pahenee? Mikä kohta on se että no nyt, nyt tarvin apua ”oikeasti”?
Niinpä itsemurha yrityksen jälkeen sain apua.
Oho, mikset kertonut että tilanne on noin paha?

Siitä keskustelu avusta pidin kynsin hampain kiinni lähemmäs kymmenen vuotta.
Oloja tuli ja meni. Ja ne tuntemukset on minulla hallinnassa.

Se paha olo toisinaan vaan nousee pintaan. Sitten tulee kuoleman ajatukset ja tunne halusta kuolla. Mutta en halua itseäni vahingoittaa.

Kun yritän sanoittaa näitä tunteita ihmisille, läheisille. He haluavat sulkea korvansa. ”Hae apua! Hanki lääkitys!”
”En halua kuulla”
”olet hullu”

Ei. En halua lääkitystä.
Kyllä, olen niitä kokeillut, useitakin vuosien mittaan mutta ne vie minuuteni ja voin pahoin.
Minulle on tärkeää puhua ja sanoittaa ajatukseni mutta kukaan ei halua kuulla.

Nykyään saan kyllä jutteluapua terapiasta, kun sanon että olen yrittänyt itsemurhaa lukemattomia kertoja.
Mutta viimeksi käynnit jäi 3 kertaan kun terapeuttikaan ei halunnut kuulla. Vaan hän halusi keskustella ihan jostain muusta.

Ehkä hän yritti löytää juurisyyn.
En tiedä.

Mutta minä tiedän. Ne tunteet tulee ja menee.
Tiedostan että kun se paha olo alkaa tulla. Se alkaa sillä että mielenkiinto loppuu esimerkiksi kotitöihin. Haluan vaan nukkua.
Sitten käydään vähän syvemmällä ja mieleen tulee ajatuksia lopettamisesta aivan niinkuin kaupassa pohdin montako maitopurkkia olikaan ennestään jääkaapissa.
Ajatukset tulee ja menee.

Nykyään pääsen sen yläpuolelle. Mutta eniten minua auttaisi jos saisin sanoa sen ääneen läheisilleni, ”mulla on nyt tämä olo ja pääsen sen yli. Älä hylkää minua nyt.”
Mutta yleensä kärsin sen tunteen yksin koska kukaan ei kestä kuulla. Ihmiset pakenee.

Minä hyväksyn sen, että minulla on mielenterveys ongelma. Tämä on osa minua.
Välillä voi mennä vuosia etten tunne tätä tunnetta mutta toisinaan se tulee joka vuosi jopa useammin.

Mitä minä haluan kertoa?
Haluan kertoa sen että oikeaa apua on vaikea saada.
Mutta parasta hoitoa voi olla se että ystävänä ja läheisenä kuuntelet. Et tuomitse etkä pelkää toisen tunnetiloja. Et kerro puolesta mitä pitäisi tehdä.
Kuuntele ja ole läsnä.

Tätä minä kaipaan.

Minä olen hyväksynyt että minun sairauteni on osa minua. Osa minun tunteita.
Ja haluan että minua rakastetaan juuri tällaisenä.

Pidetään toisistamme huolta.

Maria

Kuva: Aleksi Partanen

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 13 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

13 vastausta artikkeliin “Kestätkö sinä mielenterveysongelmaista läheistä vai pakenetko?”

  • Emmi sanoo:

    Sitä vielä, että jaan kipusi siitä, että muut läheiset eivät halua kuulla, kun sanoitat näitä tunteita. Kuolemasta puhuminen on ilmeisesti usealle ihmiselle hyvin vaikeaa.

    Auttaisi kun joku kuuntelisi, välittäisi ja sitten oltaisiin taas tilanteesta yli. Voisi toimia toiselle sitten vastavuoroisesti tukena.

  • Emmi sanoo:

    Haluan vain sanoa sinulle, että sinä et ole yksin Maria. Meitä on muitakin, jotka käymme välillä hyvin syvissä vesissä. Pidetään toisiamme lujasti kiinni, kun aina ne muut ei ymmärrä! Minä putosin mustaan tyhjyyteen vauvavuotena. Vauva täytti vuoden, tilanne parani ja palasin rakastamaani työhön. Silti välillä katkeruus terveydenhuoltoa kohtaan nousee voimakkaasti. Välillä itsemurha-ajatukset nousevat myös. Pelkään, että jaksanko perhe-elämää. Olen hyvin uupunut. Onneksi on puoliso joka on mukana arjessa täysillä. Itku auttaa Maria. Itken työmatkat, itken töissä kun käyn esim.wc-ssä, itken suihkussa. Itken kävelylenkillä. Toki tässä elämänvaiheessa on myös iloa.

    Maria: sinä olet arvokas ja uskon vahvasti että olet ihana ihminen. Ole vain oma itsesi, olet aarre. Sinä et esitä, vaan kerrot, että tältä tuntuu ja niin pitääkin kertoa. Ja hei, nuo vaihdevuodet saattavat sekoittaa pakkaa myös, liioittelematta tai vähättelemättä.

  • Omainen sanoo:

    Olen menettänyt tärkeän läheisen itsemurhalle enkä kestä kuulla kenenkään itsemurhasuunnitelmista. Se saa minut henkisesti hyvin koville ja jos sitä jatkuu pitkään, asettaa minun oman mielenterveyteni koetukselle. On tavallista että mielenterveysongelmaisen omainen sairastuu depressioon, ihan kuormituksen takia.

    Siksi on olemassa ammattilaisia, joilla on työnohjaus ja oma aika ja elämä ja rajat. Sinun läheisesi eivät olla mielenterveyssammattilaisia, he eivät osaa sitä eikä heillä ole voimia siihen.

    On tärkeää että käyt terapiassa ja otat lääkkeitä. Jos lääkehoito ei auta, jäljellä on vielä sähköhoito. Se on auttanut monia kroonisesti masentuneita.

  • Vieras sanoo:

    Elin parisuhteessa jossa toinen osapuoli alkoi voida huonosti. Hän puhui että häntä kuvataan kotonaan, hän oli lähdössä ”talviunille”, lopulta alkoi löytyä leipäveitsiä pitkin pöytiä. Lähdimme mtt-polille, koska minä olin niin masentunut. Tällä varjolla sain hänet lähtemään. Mtt:llä onneksi ymmärrettiin yskä ja ystävälleni annettiin diagnoosiksi alkava psykoosi. Kuitenkin hänet lähetettiin kotiin, minun ja 4v tyttäreni kanssa. Mtt:llä vain todettiin että lääkäri ottaa yhteyttä. Lääkäri ottikin jo saman päivän aikana, mutta totesi ettei jatkotoimenpiteitä vielä tiedä. Totesin että täytyykö minun elää pelossa, että itselleni ja tyttärelleni sattuu jotain. Asuimme sillä hetkellä yhdessä. Jos en näitä sanoja olisi sanonut ja tivannut, että hänet täytyy saada hoitoon, pois lapseni läheltä (lapsi ei ollut yhteinen), en tiedä mitä olisi voinut pahimmillaan tapahtua. Mutta saman päivän aikana kävi poliisit ja sitten ambulanssi, jolla hän lähti mikkelin moisioon pidemmälle jaksolle.

  • Väsynyt auttaja sanoo:

    En kestäisi ilman lääkitystä.
    Hakeudu lääkäriin ja syö määrätyt lääkkeet. Kuuntele mitä ohjeita sinulle annetaan. Ja toimi niiden mukaan. Nyt ohjaat jääräpäisesti itse asioita ja kuten huomaat, pieleen menee. Älä ole niin omaehtoinen. Meillä kaikilla on mielenterveysongelmaisia läheisinämme. Hoitohenkilökuntaa voi uuvuttaa jatkuvilla ongelmilla, läheisiä ei.

  • Nimetön sanoo:

    Sinulla on ollut tämä ongelma nuoresta asti ja haluat puhua läheisillesi. He ovat siis jo kuunnelleet tätä samaa asiaa vuosikymmeniä? Anteeksi, että sanon suoraan, mutta kukaan ei kestä eikä jaksa kuunnella samaa negatiivista asiaa vuosia saati vuosikymmeniä. Eivät muut ihmiset, siis sellaiset joilla ei ole mielenterveysongelmia, ole mitään teräksisiä supersankareita, joilla kaikki sujuu. Heilläkin on omat kiireensä ja ongelmansa. Eivät he kestä loputtomiin lisäkuormitusta. Moni mielenterveysongelmaisen tai muun ongelmaisen läheinen palaa loppuun ja selvitäkseen itse, joutuu ottamaan etäisyyttä. On ihanaa, jos ystävä ehtii auttaa ja kuunnella, mutta ei sitä voi vaatia. Ystävänkin pitää laittaa happimaski ensin omille kasvoille ja vasta toiselle.

  • Päivi sanoo:

    Kiitos tärkeästä tekstistäsi, Maria!

    Lienee kovin tavallista elämässä, että kovien vaikeuksien keskellä olevien on vaikea saada tukea lähiympäristöltään. Surullista, mutta ymmärrettävää.

    19.2.2024 Kaisa Viitanen kirjoitti tunteiden tarttumisesta ihmisten välillä Hesarin jutussaan Tartunnan voima.

    Jos aistimme kovin herkästi toisten tunnetiloja, kuormitumme ja väsymme. Siksi lähimmäisen murheita ei jaksa kuunnella määräänsä enempää.

    Ammattiauttajan vastaanotolle on siis syytä hakeutua hyvissä ajoin. Helpommin sanottu kuin tehty.

    Vähävaraisen on kohtuuttoman vaivalloista päästä psykoterapiaan. Jopa lyhytterapeutti veloittaa 45 minuutin istunnolta vähintään 85 euroa.

    Pitkän koulutuksen saanut ammattilainen puolestaan laskuttaa paljon enemmän.

    Toki on mahdollista saada Kela-korvausta. Onko sekään aivan automaattista?

    Summa summarum: suomalaisen terveydenhuollon palveluiden on parannuttava huomattavasti myös mielenterveystyön osalta!

    Sitkeyttä ja toiveikkuutta kaikille, niin sairaille kuin terveillekin.

    Koetetaan tukea toisiamme parhaamme mukaan.

  • Kelvoton sanoo:

    Tunnustan: en kestä kuulla.

    Haluaisin kyllä jaksaa, haluaisin auttaa kaikkia, mutta en jaksa. Omat voimavarani eivät riitä, ja oma aika mielenterveyshoitajalle pitkän hyvän jakson jälkeen on taas perjantaina kun sitä ollaan taas vähän ”kuunneltu” ihmisiä. Joten anteeksi (en tiedä kenelle, sille jollekin joka minulle tahtoo puhua?), minä kyllä pakenen. Tai varaan toisen puolesta ajan hoitajalle tai mitä vaan ihan muuta. Tämän takia en haluaisi olla kovin läheinen kenellekään ihmiselle. Masennus on aivan saatanan tarttuvaa, en kestä katsoa miten toisen ilo sammuu kun kerron miltä minusta oikeasti tuntuu. Muiden pahaa oloa kuunnellessa en voi olla muistamatta kaikkea sitä omaa synkkyyttä, ja sitten se on taas menoa monta kuukautta. Jos tähän on joku itsensä kylmettämistekniikka niin vinkkejä otetaan vastaan.

    En ole kyllä koskaan itsekään apua saanut koska minulla on kaikki ihan hyvin eikä mitään selkeää syytä minkä takia haluan kuolla, vähän voivottelua ja lääkkeitä ja kehotuksia käydä lenkillä. Tuntuu että aina välillä jaksan vaan sen takia kun käyntien jälkeen tulee niin raivostunut olo että unohdan olla masentunut. Eniten apua sain kun vaihdoin paikkakuntaa, sain uusia ystäviä ja uudet ympyrät, mutta sieltä se olo hiipi takaisin kun alkuhuuma oli ohi. Enkä ihan vielä jaksaisi taas muuttaa.

  • Aina ei jaksa sanoo:

    Mulla tämä tosissaan riippuu. Niin itselläni kuin kolmella parhaalla ystävällänikin on jossain vaiheessa ollut masennusdiagnoosi, kahdella ystävistä yhä lääkitys käytössä. On parempia ja heikompia aikoja ja heidän kohdallaan mielestäni jaksan ihan ok kuunnella ja tukeakin, toisaalta nämä ihmissuhteet ovat sellaisia että saan niistä myös itse ja siksi varmasti helpompi jaksaa niinä vaikeimpinakin aikoina rinnalla.

    Toisaalta mulla oli äiti joka kärsi masennuksesta ihan lapsuudestani asti. Mun ja sisarusten tullessa teini- ja esiteini-ikään äidiltä tuntui katoavan elämäntarkoitus ja masennuksensa syveni. Häntä en jaksanut läheskään aina, jossain vaiheessa laitettiin välit poikkikin vuodeksi. Muutin kauemmas ja yhteydenpitomme harveni. Sisarukset sitten ottivat enemmän vastuuta äidistä. Äiti teki lopulta itsemurhan mun ollessa kolmekymppinen.

    Mulla on ollut lähisukulainen joka on masentuneena todella raskasta kuunneltavaa, lisäksi häntä pitäisi auttaa aina ja kaikessa. Mieluiten tehdä asiat hänen puolestaan ja yleensä silloinkin saa haukut niskaan jos kaikkea ei ole tehty oikein. Jos hän ei saa kaipaamaansa apua alkaa itsemurhauhkailut. Häneen olen pistänyt myös välit poikki vuosia sitten.

    Mulla on myös ex jonka masennus näkyi jo yhdessäoloaikana siinä että mä sain hoitaa yksin lapset, kodin ja työt. Itsemurhauhkailut tulivat kuvioihin jo lasten ollessa pieniä, tietoisena äitini itsemurhasta hän usein syyllisti mua äitini kuolemasta ja sanoi että omalla toiminnallani aiheutan myös hänen kuolemansa. Otin eron itsemurhan riskilläkin ja ollaan todella harvoin tekemisissä eikä hän juuri tapaa lapsia.

    Mulla on elämässäni omat haasteeni eikä mulla riitä voimia olla kenenkään tukihenkilö. Varsin helposti otan etäisyyttä jos huomaan että toisen masennus tai muut mielenterveysongelmat alkavat tuntua raskailta.

    • Maria sanoo:

      Ikävää että tarinassani unohtui se seikka, että kun se paha olo tulee- niin on ok sanoa että nyt tuli se paha fiilis ja itsemurha aatokset. Tämä menee ohi.

      Se oli se pointti. Itse olen törmännyt siihen että kun sanoitan sen miksi olen huonolla tuulella/väsynyt/ahdistunut. – niin vastaus on mene hoitoon.

      Kun ei ole ajatus se että kaadan paskan olon toisen niskaan vaan se että voi sanoa syyn, ilman että ollaan tilaamassa valkotakkisia.

      • Aina ei jaksa sanoo:

        Mä ymmärrän että on tärkeää voida tavata edes jotain ystäviä ilman naamaria ja pystyä sanomaan että nyt on tosi paska fiilis eikä jaksa mitään. Sellaista mulla on ystävien kanssa ja noilla hetkillä ollaan pystytty olemaan läsnä ja tukemaan toisiamme, luottamaan että seuraavana päivänä olo voi olla parempi.

        Se mitä mä en jaksa on juuri toi kun niitä parempia hetkiä ei tule vaan kaikki on aina mustaa ja jokaiseen ratkaisuun löydetään uusi ongelma. Sitä kun yrität auttaa niin paljon kuin ikinä perheellisenä pystyt mistään löytämään aikaa, rahaa ja voimia ja kiitokseksi saat haukut siitä kuinka taas jotain on tehty väärin tai väärään aikaan. Syyllistämiset siitä että totaaliyksinhuoltajana et oman lapsen sairastaessa pääse tulemaan juuri silloin kun hän sohvaltaan apua sattuu kaipaamaan, uhkaillaan että pakko tässä varmaan tehdä itsemurhan kun kukaan ei auta. Puhelimeen pitäisi pystyä vastaamaan niin keskellä yötä kuin työpäivän aikana jos toinen kaipaa kuulijaa. Kuunnella jatkuvaa ivailua siitä kuinka helppoa mulla on kun pystyn hoitamaan kodin, lapset ja työn.

        On hyvä että löytyy omaisia ja ystäviä joilla riittää energiaa ja aikaa tähänkin. Mun on ollut pakko itseni ja lasteni takia tunnistaa rajani ja ottaa etäisyyttä, mulla ei ole mahdollisuutta omassa elämäntilanteessani palaa loppuun. Tämä on asia mikä mun ystävien kanssa ymmärretään toisistamme. Kaikki mun läheiset eivät ole sitä ymmärtäneet.

        • Pakene sanoo:

          Nyt kuulostaa kyllä siltä, että sua hyväkskäytetään. Kannattaa varmasti ottaa etäisyyttä tommoseen tyyppiin. Sehän syö kaikki sun voimavarat ja vielä haukkuu perään. Jos vaikka sanoisit sille, että palataan asiaan tossa vuoden päästä. Ei mielenterveysongelman varjolla ihan mitä vaan voi tehdä.

        • Saman kokenut sanoo:

          Moniin mielenterveysongelmiin kuuluu empatian puute, valitettavasti. Ulkopuoliset ei ymmärrä miten rajattomasti jotkut mielenterveysongelmaiset voi käyttäytyä. He voi esim. soittaa tai tekstata 50-100 krt vuorokaudessa ja 24/7, yöajasta piittaamatta, jatkuvasti. Kuka tahansa palaa siinä loppuun.

          Hyvä kun asetat rajat! Vaikka sinulla ei olisi lapsiakaan, sinulla olisi oikeus olla omalla puolellasi, huolehtia omasta terveydestäsi.