Vippikierre opetti, että lapsi pärjää hyvin myös ilman elämyksiä

Huono Äiti sai avautumisen aiheena yksinhuoltajuus, velkakierre ja se tunne, kun tekee kaikkensa lasten eteen, vaikka ei olisi mistä ottaa.

”Eilen sunnuntai-iltana olin mieheni kanssa jäätelökioskilla jäätelöllä, jo kolmatta kertaa sille viikolle. Ajauduin ajatuksissani taas aikaan, kun lapseni olivat alaikäisiä ja asuivat kanssani. Olin yksinhuoltaja kolmelle lapselleni. Pohdin, kävimmekö koskaan jäätelökioskilla yhdessä? Tai edes jonkun kanssa?

Emmepä tainneet käydä. Emmekä käyneet tai tehneet paljon muutakaan. Ajattelin aina, että ”sitten kun…” ja ”onhan tässä aikaa”. Mutta se aika loppui, lapsuus loppui. Aika tosin ei. Mutta todellakin luulin, että ehdimme kyllä.

Kun muutin lasten kanssa keskenään, oli velkasaldoni lähes nolla. Tarvitsimme kotiimme huonekalut. Kuitenkin olin ajatellut, että ne täytyy huolehtia itse. Enkä halunnut kirppistuotteita, tosin kylällämme ei sellaista edes ollut. Eikä mieleeni tullut kysyä apua sosiaalitoimelta, vaikka varmasti apua olisimme saaneet. Mutta eihän sellainen sopinut. Olin työssäkäyvä, toimeentuleva kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti.

Halusin näyttää kaikille, että pärjään. Jumalauta, minähän se pärjään!

Siinä kohtaa oli vielä järkeä päässä ja ajatukseni oli, että uutta velkaa ei oteta ennen kuin entiset maksettu. Mutta aina tuli jotain tarpeellista tai tarpeetonta. Velan saaminen oli helppoa. Klarnaa ja kulutusluottoa.

Lähde Ouluun – ota perhe mukaan!

Tein kahta työtä ja siltikään minulle ei jäänyt kuin 20–50 euroa viikoksi, jolla piti ostaa viikon ruuat sekä bensat ja muut pakolliset. Ja loppukuusta ennen tilipäivää se oli ehkä 10 euroa viimeiselle viikolle. Olin todella taitava laskemaan, että rahat riittää. Ja ennen kuin joku sanoo, ettei se ole mahdollista, niin kyllä se on, kun on pakko. Mainittakoon, että kaikki on kallistunut tänä päivänä.

Välillä otin isompia pikalainoja, jotta sain kaiken maksettua nollille ja maksan vain yhtä luottoa. Mutta olin jo sokaistunut siihen, kuinka paljon minulla on velkaa, joten koskaan en ottanut niin paljon lainaa, että olisin kaiken saanut nollille.

Kierre oli valmis.

Sumutin itseäni ajattelemalla, että ensi kuussa on parempi tilanne. Sitten teemme jotain yhdessä. Miten se kuukausi olisi yhtään parempi, kun tulot ovat samat ja menot vain kasvavat?

Mutta jaksoin esittää, että kaikki on hyvin. Uskoin niin vahvasti seuraavan kuun palkan parantavan kaiken. Harrastin paljon, melkein joka ilta. Lapset harrastivat. Vapaalla kävimme suvun mökillä. Mutta muita reissuja emme tehneet. Emme shoppailleet emmekä käyneet missään mikä maksoi.

Eihän lapseni millään tavoin mitään onnellista lapsuutta eläneet, mutta parhaani yritin siinä painekattilassa, mikä päässäni oli selviytymisestä. Siihen samaan lasten isä muistutti siitä, kuinka lasten olisi parempi hänen kanssaan, ja riitelimme asiasta oikeastaan koko lasten lapsuuden. Mutta ei heillä hänen kanssaan olisi ollut yhtään parempi, sen pystyn sanomaan käsi sydämelläni.

Mutta rakastin aikaa lasten kanssa. Ääntä talossa. Lasten kavereita ja kymmeniä kenkäpareja eteisessä. Pidin siitä, että lapset kavereineen kokoontuivat meillä. Lasten kaverit saattoivat tulla meille vaikka itse kaveri ei ollutkaan kotona.

Suomen Rotterdam. Se on Oulu.

Kun nuorin lapsistani täytti 18 vuotta, päästin tietoisesti kaikki velkani ulosottoon. Tajusin, että kierre on katkaistava. Olin elänyt pennosia laskeskellen melkein 15 vuotta. Tiesin, että elämä ulosoton kanssa on haasteellista.

Aika oli rankka. Minulla oli pankkilaina, jonka ystäväni oli taannut, joten sitä piti maksaa siinä sivussa. Vuokran, ulosoton ja lainan ja muiden kulujen jälkeen kuukausibudjetti oli noin 150 euroa. Sillä piti pärjätä. Ja jos joku tähän haluaa sanoa, että kuukaudessa pitää jäädä sen ja sen verran rahaa ulosoton jälkeen, niin jäikin se. Mutta ei Kela eikä ulosotto ota huomioon pankkilainoja tai muita kuluja. Perusosan pitää riittää vuokraan ja pakollisiin kuluihin.

Taas jatkoin kituuttamista ja se oli rankkaa. Olin kuitenkin hyvä palkkaisen työssä, joten sain kaikki nollille kahdessa vuodessa.

Sen jälkeen kun luottotiedot olivat taas puhtaat, aloin ottamaan velkaa. Mutta mieheni, joka oli tullut elämääni, hoksautti minua ja oli järjen ääni.

Ja nyt vasta lähemmäs viisikymppisenä ymmärrän, ettei kaikkea tarvitse saada. Joskus voi hemmotella itseä. Ja jos joku menee rikki, voi sen korvata käytetyllä kirppisostolla.

Minulle tuotti valtavasti mielihyvää näinkin mitätön asia kuin se, kun kesäkuun alussa sain todella pienen palkan, josta pakollisten kulujen jälkeen jäi 150 euroa. Ja minulla on edelleen viimeisenä päivänä 50 euroa tilillä.

Vaikka tunnenkin syyllisyyttä siitä, etten antanut lapsilleni elämyksiä, tai että opetin heille todella väärän suhteen rahaan, olen kiitollinen siitä, että annoin lapsille lapsuuden, jossa he saivat varttua suurimmaksi osaksi kotona ilman päivähoitoa. He saivat olla ja mennä.

Näytin myös heille, että teen heidän eteensä mitä vain ja taistelen heidän hyvinvointinsa eteen.

Monta asiaa tekisin nyt toisin, mutta silloin tein päätökset sen hetkisellä osaamisella ja taidolla.

Ehkä tämän jutun pointti on se, että lapsista kasvaa vallan hyviä yksilöitä ilman sen isompaa elämystä.”

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.