Autoin sisarusten lapsia vuosia – nyt omani jää huomiotta
Huono Äiti sai avautumisen aiheena sisarusten välinen etääntyminen ja vastavuoroisuuden tärkeys.
”Lapsellani oli jokin aika sitten synttärit, nuoremmalla jo aiemmin. Miehen sukua oli paikalla juhlimassa. Minun sukuani ei näkynyt.
Olen nuorin ja minulla on useampi vanhempi sisarus. Heidän lapsiaan olen lapsesta saakka viihdyttänyt, leikittänyt, isompana hoitanut ja aina muistanut synttäreillä.
Välillä jo mietin, miksi lapseni ei ansaitse heidän huomiotaan, miksi heidän synttäreilleen ei tulla tai kysellä kuulumisia. Ei, emme ole välirikossa, asumme vain kauempana. Emme kuitenkaan mahdottoman kaukana, ja nyt kun synttärit oli, yksi sisarus oli kuitenkin sinä samana päivänä ajanut meidän kaupunkimme läpi toiseen kaupunkiin.
Lapseni kysyi, missä muut ovat, tarkoittaen sukulaisiani. Vaikea kysymys, johon on vaikea antaa vastausta. Kerta toisensa jälkeen, heillä on muuta. Mutta lapsistani se ei johdu. Uskon enemminkin, että olen vain se, jolle soitetaan, jos tarvitaan jotain, ja nyt kun heidän lapsensa ovat aikuisia, minua ei enää tarvita. Ja koska he ovat jo omansa kasvattaneet, heillä ei ole enää tarvetta katsoa toisten lasten perään.
Onko muita, joilla sisarukset ovat vanhempia ja joiden kiinnostus yhteydenpitoon on loppunut siinä kohtaa, kun heidän omat lapsensa eivät enää tarvitse apua? Tai niin, etteivät sisarukset ole kymmenessä vuodessa edes käyneet meillä kylässä?
Omat ystävät ovat olleet tilanteesta kyllä hyvin hämmentyneitä. Ehkä synnyin väärään sukuun.”
Nimim. 4everLonely
Perhesuhteet eivät aina noudata sitä logiikkaa, jota niiltä odottaa. Vuosikymmenten aikana annettu apu ja huomio eivät automaattisesti käänny vastavuoroisuudeksi, kun oma rooli perheessä muuttuu, ja se voi sattua erityisen kipeästi silloin, kun oma lapsi jää huomaamatta ilman mitään näkyvää syytä.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 8 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Valitettavan ja melko lailla tutun oloinen tilanne.
Tunnistuksen pelossa en ihan kaikkia yksityiskohtia kerro, mutta tämän verran jaan kuitenkin vastaavasta kokemuksiani:
Minulla on yksi siskonpoika joka on ollut läheinen aina minullekin ja on ollut minulla hoidossa aikoinaan monet kerrat. Kun sitten tuli oma lapsi niin apu ei tosiaan ole ollut vastavuoroista vaan siskoni joka on mieleltään sairas katkaisi välit aivan kokonaan. Harmittavaa on se, että oma lapseni ei juuri koskaan näe sukulaisiaan samasta ikäpolvesta ilkeän ja sairaan siskoni vuoksi.
Ehkä kyse ei ole siitä että olit nuorin sisaruksista, vaan se joka sai viimeisenä omat lapset? Ainakin niin kävi minulle, vaikka olen vanhin sisaruksista. Nuorempi sisarukseni sai ensimmäisenä lapset, ja heidän lapsiaan katsoi/hoiti kaikki (sisarukset, ystävät, isovanhemmat). Ja jopa niin, että osa kääntyi puoleeni – miten sanoa, että joka viikonloppu ei käy, kun viesti ei tunnu menevän perille?
Harmittaa se, että omat lapseni jäivät ilman sukua ja tuttavia. Jos asiasta yrittää keskustella, niin ratkaisu on se että tuon lapset heille (vaikka eivät juuri tunne) ja seuraava vapaa aika kalenterista löytyisi ehkä ensi kuussa, varmistellaan sitten, ja yleensä viime hetken peruutus. Luonnollisesti, heidän lapsiaan piti tuli hoitamaan heille, eihän heidän lapsiaan saanut pois kotoa viedä. Lasten syntymäpäiville ei voi koskaan tulla kutsuttuna ajankohtana, koska veneellä tai reissussa, vaan ovelta heitetään kukat ohikulkiessa jos muistaa. Kummiäiti ei muista edes tekstaria syntymäpäivänä laittaa.
Soittavat kyllä, kun jotain tarvitaan tai heidän lasten merkkipäiviä pitäisi juhlistaa. Voin sitten varmaan siinä samalla vähän hoitaa….- niin, en edelleenkään ole vieraana, en siskona, vaan assariksi kutsuttu. Mutta harmittaa myös se, että he eivät osaa arvostaa lainkaan sitä suurta apua jota saivat vuosikaudet. Haluavat esitellä itseäään menestyjinä, jotka ovat kovalla työllä rahansa hankkineet. Ovat kyllä tehneet töitä, mutta se oli mahdollista vain, kun muut hoitivat heidän lapset ja talouden.
Minulla päinvastoin. Olen vanhin, ja kun sain lapsia ei kellään tullut mieleenkään auttaa kun elivät nuoruuttaan ja vanhemmat olivat työelämässä. Myöhemmin kun nuoremmat saivat lapsia, niin meillehän oli helppo nakata kun ”kokemusta on” ja vanhemmatkin auttoivat heitä kun olivat jääneet eläkkeelle.
Olen myös ainoana jäänyt yksinhuoltajaksi, mutta silti kukaan oletetaan minun kantavan vastuun myös ikääntyvistä vanhemmistamme. Koska lapsenihan ovat jo isoja.
Koska muut ovat aina tottuneet olemaan saamapuolella, niin kukaan ei koskaan keksi kysyä tarvitsisinko MINÄ joskus apua jossain.
Perhesuhteet eivät aina ole vastavuoroista,turha sitä on odottaa,hoitoa ei saa hoidosta automaationa,elämä kuljettaa kutakin suuntaansa ja suunnat ovat usein täysin erilaiset,tämä tulee hyväksyä,en ole nähnyt sisartani 15vuoteen vaikka hän lomaili 60km päässä normaalia elämää se vain on,ei sen kummempaa
Kuulostaapa tutulta.
Mun isoveli toi aikoinaan lapset varoittamatta yökylään ja usein, tulivat vain ja sanoi että pojat haluaa jäädä yöksi tai että heillä on jotain menoa. Useimmiten se oli ok, koska itsellä ei ollut vielä lapsia ja tykkäsin touhuta pienten kanssa. Jos olin sopinut menoa, veli loukkaantui koska HE olivat sopineet jo jotakin.
Olin kummi toiselle pojista ja muistin häntä joka syntymäpäivä ja joulu. Joskus isompana poika oli hukannut lahjakuoren jossa oli 50e ja veljeni soitti perään, että voisinko antaa uuden?!
Kun sitten sain omia lapsia ja pyysin veljeäni poikani kummiksi, hän suostui. Poika sai rippilahjaksi kehykset, joka jäikin sitten ainoaksi muistamiseksi. Ei tullut koskaan synttäreille, eipä tullut ainuttakaan korttia tai lahjaa, ei edes tekstarilla onnitellut. Ei joulukorttia, -viestiä tai lahjaa.
Ei pyytänyt yökylään saati muutenkaan, joskus nähtiin mummolassa käydessä, mikäli hän sattui siellä piipahtamaan.
Poikani oli todella surullinen, kun muilla lapsilla oli kummit jotka pitävät yhteyttä ja muistavat merkkipäivinä.
Kaikki ei välitä kaikista ja jotkut ottaa, muttei anna. Ennalta ei voi tietää, onko joku vastavuoroinen vai ei. Väkisin ei kannata huomiota vaatia tai anella. Kuka sellaista näennäistä muistamista edes haluaisi. Kannattaa panostaa niihin ihmissuhteisiin, jotka toimii. Some kannattaa joskus unohtaa ja elää oikeaa elämää.
Minulla on lapset syntyneet lähes kymmenen vuoden ikäerolla. Valitettavasti huomion määrä molempien puolien isovanhemmilta/enoilta/tädeiltä on ollut huomattavasti pienempää tämän nuoremman lapsen kohdalla. Ensimmäiset lapset jotka tulevat sukuun tuntuvat saavan huomattavasti enemmän huomiota, seuraavien kohdalla kiinnostus ei ole enää niin suurta. Omat kiinnostuksen kohteet vievät mennessään, niin ettei edes synttäreille ehditä. Olen todella harmissani, että nuorempi lapsi jää paitsi siitä mitä vanhempi on saanut kokea. Tasan ei käy onnenlahjat selkeästi samassa suvussakaan.
Kuulostaapa tosi surulliselta ja epäreilulta, erityisesti asiaa ihmettelevän lapsesi kannalta! 🙁 <3
Nostaisin itse kissan pöydälle (eli linkkaisin tämän tekstisi tänne?), mutta samalla veikkaan, että ottamalla asian puheeksi "olet itse ongelma" sisarustesi puheissa, ainakin ennen heidän rehellistä peiliin katsomistaan: He eivät ilmeisesti itse näe tai halua nähdä kaavaa, ja ehkä alkuun torjuvat Sinun kokemuksesi.
Minulle kävi huomattavasti pienemmässä asiasta näin eikä kyse ollut omista sisaruksistani, ja silti sattui itseni ja etenkin lasten puolesta. Synttäreille on jaksettu puolin ja toisin pyrkiä, vaikka kaikki asumme varsin kaukana toisistamme. Apua taas ei ole kukaan lapsellisista toisiltaan pyytänyt eikä antanut. Tosielämässä tavattaessa he ovat lapsiamme kohtaan mitä lämpöisimpiä.
Ihmettelin siis ääneen miehen lapsuusperheen wa-ryhmässä, miksi meidän lasten ja perheen kuulumiset saivat vuosia aina laimean vastaanoton tai jopa ei tykkäyksiä/sydämiä ollenkaan (keneltäkään aikuiselta), kun taas toisten perheiden ja lasten juttuja vuolaasti kommentoitiin. Lapsemme olivat ryhmän nuorimmat, ja vanhimpien lasten kohdalla heidän vanhempansa olivat raskaus- ja pikkulapsivuosina pitäneet jopa pitkään vähintään viikottain päivittyvää blogiakin, jonka aktiivisimpia kommentoijia olin ollut yhden tätinsä ohella. Kolmesta lapsestamme nuorimman kohdalla vain anoppi jonkin sydämen laittoi raskausaikana, hyvin menneeseen rakenneultraan mm. sukupuolesta kertomisineen ei kukaan. Postasin muutaman ultrakuva- tms. kuulumispostauksen vain. Ja syntymän jälkeenkin vastaanotto kuopukseemme oli tyystin erilainen kuin esim. omassa perheryhmässäni. Siellä myös kaikkien aikuisten postauksiin suhtaudutaan puolisojakin haastatellen tasa-arvoisesti.
Laskin, että jopa yhden suhde viiteen oli tykkäyksien/reagointien määrässä riippuen minkä perheen lapsi oli tuossa ryhmässä kyseessä. Ei vaikuttanut paljoa edes se, postasiko puolisoni vai minä, joskaan kuvia joissa naamani näkyi tai omia kuulumisiani ei johdonmukaisesti kommentoitu. Ja tätä olin vuosia hiljaa seurannut ennen avautumistani. Lisään, että yritin hyvin harvakseltaan tämän huomattuani laittaa mitään, ettemme "ärsyttäisi" lasten saavutuksilla, perheonnella tms. (Lisään vielä, että sosioekonomisesti olimme samalla tai osin alemmallakin "portaalla" toisia, joten kateutta esim. meille harvinainen ulkomaanreissumme ei varmaan aiheuttanut, kun toisten tiheitä ulkomaanreissuja/mökkeilyjä taas vuolaasti kommentoitiin.)
Kuitenkin rohkaisen Sinua puhumaan tästä: Vaikka aluksi sain kuraa ja torjumista niskaani, on tilanne nykyään muuttunut lasteni kannalta reilumpaan suuntaan, kun ainakin velvollisuudesta nyttemmin myös meidän lasten touhuja kommentoidaan tasapuolisemmin. Ehkä myös siksi että lapset osaavat jo toivoa itse reaktiot katsottaviksi? Kuviin joissa itse olen ei edelleenkään reagoida perheryhmässä, joten en "pilaa lasteni mahdollisuuksia" näkymällä perheen tilanne- tai poseerauskuvissa. Omista kuulumisistani en enää tuonne kirjoita, vaikka sukuun tulleet tosiaan toisessa perheryhmässä näin onneksi voivat tasaveroisina tehdä (ja muut tuollakin). <3
Muistan että tämä "hienovarainen näkymättömäksi tekeminen" tuossa ryhmässä herätti aikoinaan paljonkin tunteita. Sitä ei missään muussa useista wa-ystäväryhmistäni tapahtunut, ja niissäkin omasta puolestani yritän huolehtia, että kenenkään kommentti ei jää ilmaan. Edelleen muistan tämän asiana ja lukuina, mutta tästä tuolloin puhuttuani ei syke nyt nouse samoin kuin aikoinaan. Varpaillani ja herkillä olen valitettavasti yhä eniten avautumistani ääneen mitätöineen kälyni seurassa.
En tiedä menikö nyt täysin asian vierestä, mutta jospa herättäisi ajatuksia… Sinänsä pelkään, että olet tuosta "hyödyntämisestäsi" oikeilla jäljillä, tai siltä se kuulostaa. Toivottavasti olemme väärässä, ja asian ja etenkin tunteidenne – sinun ja lapsesi – avaaminen heillekin auttaa. <3