Vaikeasti erityinen ja väkivaltainen lapseni vie mukanaan koko perheen
Huono Äiti sai koskettavan avautumisen nepsyperheen uupumuksesta ja arjesta, jota harva ulkopuolinen näkee.
”Tiedätkö sen tunteen, kun alat henkisesti valmistautumaan siihen, että lapsesi otetaan huostaan tai annat hänet pois itse? Tätä se on nepsyperheissä.
Ensin oli synnytyspelko, sitten tuli synnytyksen jälkeinen masennus ja lopulta lapsen autisminkirjo- ja keva-diagnoosit. Lapseni diagnoosien jälkeen pidin niitä jopa rangaistuksina, jonka ansaitsin.
Äitinä minun pitäisi hillitä tunteeni ja jaksaa tukea lasta, mutta olen niin lopen uupunut ponnistelemaan vaikeuksista toisiin ja taistelemaan jokaisesta tarvittavasta avusta. Toistettuna koko ajan uudestaan. Olen surrut niin paljon sitä, kun tiedän, etten tule koskaan kokemaan sitä mitä perhe-elämä muilla on. Edelleen joudun auttamaan toista raivokohtauksissa mitä ei pitäisi enää olla tässä iässä. Ei tällä skaalalla.
Tiedättekö miltä tuntuu, kun olen joutunut luopumaan minulle tärkeistä asioista, koska lapseni ei kestä niitä? Koska arjen vain on pakko mennä hänen tahdissa, jotta se toimisi edes jollain tavalla? Kun lapseni ei voi tehdä asioita, jotka ovat ihan tavallisia muille lapsille, koska myös kivat asiat kuormittavat? Kun joudun olemaan aina askeleen edellä lastani, suunnittelemaan yksityiskohtaisesti jokaikisen vaiheen ja käydä ne moneen kertaan läpi hänelle, yhä uudestaan ja uudestaan? Kun on pakko olla oikeasti silmät selässä ja tuntosarvet taukoamatta pystyssä? En voi hengähtää hetkeksikään, koska silloin en osaa ennakoida asioita ajoissa. Ja lätty sitten litiseekin.
Entä tiedättekö miten pahalta se tuntuu, kun samalla rakastaa ja häpeää lastaan? Kun joudun kokemaan perheessäni sallittua väkivaltaa? Tai ainakin syyntakeetonta. Lapseni on syytön siihen, että hänen aivonsa ovat kehittyneet eri tavalla ja hän ei kestä kuormituksia, kuten neurotyypilliset lapset. Ja joka päivä hän kuormittuu, koska sietokyky niihin on niin huono.
Annie Spratt
Ja, kun se raja paukkuu, kuten se ihan liian usein tapahtuukin, hän purkaa sen väkivaltaisesti. Hän ei osaa muutakaan; ei hän ole edes kykenevä tiedostamaan tekojaan niinä hetkinä. Ja äitinä tietenkin olen hänen tukenaan, aina. Vaikka tässä tapauksessa se tarkoittaakin nyrkkeilysäkkinä olemista. Turpaan tulee niin, että tukkaa lähtee. Välillä ihan oikeasti.
Entä osaatteko kuvitella sitä ahdistuksen määrää, kun mietin kauanko jaksamme tätä perheenä? Koska raja tulee vastaan ja joudun luopumaan rakastamastani puolisosta vain sen takia, että olemme niin uupuneita erityisperheen arkeen? Ei sen takia, että meillä olisi rakkaus loppunut. Puolisoni yrittää todella paljon ja on oikeasti hyvä isä. Ihan mielettömän paljon hän osallistuu ja yrittää kaikkensa, mutta rajalliset on keinot kaikilla.
Sitten vielä nämä besserwisserit; pyydä apua, oletteko kokeilleet tätä ja tätä. Ollaan. Ihan kaikki, jopa kyseenalaisia keinoja myöten. Näihin ei auta mitkään rautalisät, ruutuajat rajojen kanssa tai ilman. Ne on ihan sama. Kun toisen aivoista puuttuu suodatin, jonka takia kaikki tulee ulos 100%. Ei ole olemassa välimaastoa. Ainoa mikä saattaisi auttaa on oikeasti toimivat lääkkeet tai muut terapeuttiset toimet oikeassa paikassa, oikeiden osaajien kanssa.
Lapsi on nyt 10-vuotias. Tunnetaidot taaperon tasolla. Kuvittele siis uhmaikäinen, mutta 10v kokoinen. Kyllä muuten on ruista ranteessa. Tällä hetkellä itselläni huuli auki ja kolme muhkeaa mustelmaa käsivarressa.
Ja ei tosiaan auta mitkään tukitoimisäännöt eikä mitään. Laki saa sanoa mitä haluaa, mutta tukitoimia ei riitä kouluun tai kotiin, koska säästetään ja inkluusio. On olemassa vain joko tai. Joko pärjätään itse tai lapsi huostaan paikkaan, jossa ei osata hoitaa häntä. Saatte päättäjät tunkea sen inkluusionne minne haluatte. On olemassa vaikka mitä oikeuksia merkitty lakipykäliin, mutta niitä ei toteuteta suurimmalle osalle tarvitsijoista. Oikeus on merkitty lakiin, mutta vain harva saa kunnes rahat loppuu. Eikä tekijöitä, koska palkka on aivan järkyttävä siihen nähden mitä joudut kestämään siinä työssä.
Megan te Boekhorst
Ja sitten vielä omaiset. Se on surtu, että olemme eriarvoiset kaikkien silmissä. Moni huutelee vammaisten ja erityisten oikeuksien perään, mutta eipä ole paljoa, jotka olisivat oikeasti valmiita tekemään itse jotain niiden eteen. Muiden pitäisi se hoitaa. Sukulaiset sanoo yhteiskunta, yhteiskunta sanoo sukulaiset. Juu eipä hoida kukaan kuin vanhemmat itse.
Hoidin siskoni lapsia todella paljon heidän ollessaan pienempiä. Tottakai sen takia, että rakastin heitä ja halusin olla heidän kanssaan. Se vaan sattui niin hemmetisti, kun huomasi, ettei homma hoitunutkaan toiste päin. Ei ole pakko, ei tietenkään, mutta se sattuu silti, kun itse autoit, etkä saa samaa takaisin. Äitini otti jopa vuorotteluvapaata hoitaakseen siskontyttöäni kotona. Äitini on nyt eläkkeellä, mutta ei ole näkynyt. Omasta mielestäni olemme olleet aina läheisiä ja tulleet hyvin toimeen, mutta nyt kun tarvittaisiin konkreettisia apuja, ei ketään näy.
Ymmärrän, että se on vaikeeta, kun on vain pakko mennä meidän lapsen ehdoilla, jotta aivot voidaan estää menemästä taistele tai pakene -tilaan. Kun vaaditaan konkreettisia toimia muilta, yhtäkkiä ei enää osata ollakaan niin ymmärtäväisiä.
Tämä on nepsyperheissä sitä arkea ja varmasti mikä satuttaa melkein eniten. Jos häviät arvonnassa erityispiirteiden suhteen, olen todella pahoillani. Olet omillasi.”
Nimim. Nepsymutsi
Tämä kuvaa raa’an rehellisesti sitä, mitä moni nepsy-perhe kokee arjessaan mutta ei uskalla sanoa ääneen. Kyseessä ei ole avunpyyntö tavanomaisiin vinkkeihin, vaan huuto siitä, että perheet jätetään näiden tilanteiden kanssa yksin.
Kun oma jaksaminen on äärirajoilla tai tilanne kärjistyy, apua kannattaa hakea rohkeasti. Kiireellisessä hädässä, kun tilanne muuttuu vaaralliseksi, auttaa aina hätänumero 112. Ympäri vuorokauden päivystää myös MIELI ry:n kriisipuhelin (09 2525 0111), jonne voi soittaa nimettömänä, kun omat voimat loppuvat. Vertaistukea muilta samaa eläviltä vanhemmilta saa Leijonaemot ry:n kautta.
Kukaan ei saisi jäädä tällaisen arjen kanssa yksin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että liian moni jää.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 15 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
No huh, eihän kukaan sukulainen voi tuollaisessa tilanteessa auttaa. Lapsen väkivaltaisuus aivan ymmärrettävästi pelottaa sukulaisia ja kenenkään ei todellakaan tarvitse altistaa itseään tuollaiselle väkivallalle. Aivan ymmärrettävää ettei sukulaiset suostu ottamaan muiden lapsilta lyöntejä vastaa, et itsekään niitä halua. Lapsi on pelottavan väkivaltainen. Kannattaa mieluummin hakea apua ja vaikka sitten lapsi huostaan, mutta sallimalla väkivallan myös annatte sen jatkua.
Kuulostaa tutulta. Lopulta saimme 10v lapselle erittäin hyvin toimivat lääkkeet ja väkivalta loppui. Siihen asti syytettiin vain perhettä. Koko perhe traumatisoitua ja lapsen itsetunto murusina vuosien avun hakemisesta.
Jos lapsi käy jopa äitinsä kimppuun, niin ymmärrän hyvin, ettei mummo tai täti uskalla ottaa hoitoon edes hetkeksi.
Kuulostaa haasteelliselta.Eikö mikään lääkitus auttaisi? Ja kysy sosiaalityöntekijältä mahdollisuutta intervallihoitoon, josko se auttaisi.
Täysin tuttua. Jokainen päivä on rakennettu lapsen ehdoilla. Lepoa ei ole.
Vaikeinta on kestää terveydenhuollon ”huippu”ammattilaiset, joiden katseesta näet, että pitävät syynä vanhempien kyvyttömyyttä asettaa rajoja. Eivät halua ymmärtää, että joustavuus on seuraus, ei syy. Jos vanhempi ei taivu nöyrästi työryhmän arvioon, hän on hankala ja se todistaa ammattilaisten olevan oikeassa.jos taas vaikenee, hyväksyy arvion, ja taas ammattilaiset ovat oikeassa. Kuin seinille puhuisi.
Samat ammattilaiset odottavat lapsen parantuvan paremmalla vanhemmuudella. Samat, jotka joskus kertoivat, ettei lapsen autismia ja adhd:tä voi parantaa.
Toivottavasti lapsen sisarukset ovat turvassa.
Ensinnäkin lyönnit ym.on loputtava, älä anna mallia että on ok pitää sinua lyönnin kohteena.
Ei ihme jos uuvuttaa, mieluummin lasu ja sijoitukseen kukn pahentaa kotona kaikkien tilannetta. Vanhemmat katsovat usein liian pitkään kotona, kun ammattilainen laitoksessa tietää mitä tekee ja siellä se apu on. Itse teet päätökset, jos haluat olla väkivallan kohteena ja uhrata elämäsi niin siitä vain. Katkeruus tuloksena.
Halauksia. Sama tilanne vakavasti itsetuhoisen lapsen kanssa (joka oli diagnosoimaton nepsy teini-ikään asti). Se on juuri näin. Kotiin ei saa apua niin kauan kuin vanhemmat jaksavat useinmiten käydä töissä. Nykypäivän sana on avohoito ja kun vanhemmat väsyvät vahtimaan, hoitamaan ja estämään lastaan 24/7, niin ainoa vaihtoehto on lapsen sijoitus.
En usko, että lastensuojelun sijoitus/huostaanotto auttaa mitään. Hyvä erityiskoulu/luokka ja tukihenkilö/nepsyvalmentaja/laku-kuntoutus kotiin voisi auttaa. Ammatillinen tukiperhe toisi helpotusta ja apua teille. Laitosmuotoinen perhekuntoutus on yksi vaihtoehto myös. Jos asuinkunnassanne ei ole sopivia kouluja/tukea, pystyisittekö muuttaa?
10v autisti+kehitysvammainen lapsi voi hyvin olla tunnereaktioissaan taaperon tasolla. Sukulaiset ehkä pelkäävät lapsen voimakkaita reaktioita, eikä heillä ole keinoja pärjätä. Ihmiset ovat muutenkin arkoja erityislasten hoitamisessa.
Toivottavasti saatte apua.
Tuttua juttua, valitettavasti. Täällä pahimmat vuodet takana ja nyt ollaan ihan hyvässä tilanteessa eli toivoa paremmasta on!
Eniten omia voimavarojani lisäsi asioiden hyväksyminen: lapsi ei pysty ns. normijuttuihin ja meidän elämä on erilaista, sillä on mentävä. Ei kannata vertailla muihin, vaan toimia niinkuin teidän elämässä tuntuu oikealta. Toinen iso asia on syyllisyydestä irtipäästäminen. Lapsen diagnoosit ja haasteet eivät ole sun vika.
Kolmas asia, mikä auttoi konkreettisesti tilanteiden ennakoinnissa, oli oman hermoston turvantilassa pysyminen. Kun itse suhtautui rauhallisesti ja ymmärtäen, lapsikin rauhoittui nopeammin, eikä tilanteet välttämättä eskaloituneet väkivaltaan asti. Mutta tähän pystyy vain, kun ei itse ole äärimmäisen kuormittunut. Siksi ottakaa puolison kanssa omaa aikaa, edes vuorotellen! Teillä on velvollisuus huolehtia myös omasta hyvinvoinnistanne, jotta jaksatte olla myös vanhempia.
Ja vaikka pahalta tuntuu, joskus (hetki) laitoksessakin on ihan hyvä asia. Oikeanlaista paikkaa on vaikea löytää, mutta joskus se tuo kaivatun tauon voimien palautteluun ja/tai herättelyn tilanteen vaatimiin muutoksiin.
Ja niinkuin joku tuolla mainitsikin, niin eläinavusteinen terapia (hevoset varsinkin) toimii monella. Psykofyysinen fysioterapia tai si-toiminratetapia voisivat olla myös kokeilemisen arvoisia. Tosin monella riippuu paljon henkilökemioista miten toimii, mutta kannattaa kokeilla, jos mahdollista. Paljon voimia koko perheelle ❤️
Saahan sitä vuorotella lapsen hoitovastuuta ja vapaaviikonloppuja tai viikkoja vaikka pysyisikin yhdessä puolison kanssa. Miksi pitäisi erota jos rakastat puolisoasi. Hän on voimavarasi. Älä heitä lasta pois pesuveden mukana.
Tilanteenne on todella raskas. Sydäntä särkee. Juuri tällaisessa tilanteessa voitte yhdessä puolisosi kanssa päästä tämän yli ja jatkaa eteenpäin.
Oman lapsen vaikea sairaus on suunnaton suru. Teidän on todennäköisesti pakko siirtää lapsenne laitokseen, joko hyvin pian tai vähän ajan päästä. Ette voi jatkaa lyöntien vastaanottamista ja varpaillanne oloa loputtomiin. Ainoa mikä voisi mahdollistaa kotona jatkamisen olisi joku ihmelääke, joka rauhoittaisi lasta riittävästi. Mutta varmaan olette jo kokeilleet lääkkeitä.
Älkää uhratko itseänne, parisuhdettanne, sukulaisianne ja koko muuta elämäänne. Nauttikaa siitä mitä teillä on, ja rakastakaa lastanne tavalla, joka ei satuta teitä.
Kommentoin vielä, että jos eroaa, niin saisi edes viikon tai viikonlopun olla joskus rauhassa. Miettikää sitä.
Joku kertoi tänne just mun elämän!!! Lapseni tosin on 9v. Kaikki samat ajatukset täällä.
Sukulaiset voi tehdä lasun, mutta yksikään ei jaksa edes vuorokautta meidän lapsen kanssa
Voi ei, minulla kotona kaksi erityislasta. Tytön kanssa menee jo nykyään paremmin, poika vielä raahattava murkkuiän yli. Meillä oli ihan samanlainen tilanne pojan kanssa. Väkivaltaa oli kun kuormittui. Tytär teki lastensuojelu ilmoituksia peräkanaa kun pelkäsi veljeään. Olen yksinhuoltaja ja apu oli pelkkää jaksuhalien toivotuksia. Sitten löytyi pelastus. Menin mielenterveys toimistoon kun en jaksanut enää, en kerta kaikkiaan vain jaksanut. Tapasin hoitajan joka oli erikoistunut kehitysvammaisiin poikiin. Vaikkei hän voinut muuta tehdä kuin jutella kanssani, hän antoi sanat jolla sain lastensuojelun niskastani. Lastensuojelu vain pahensi asioita kuria lisää neuvoillaan. Hoitaja osasi selittää miksi kuri ei auttanut. Hän myös neuvoi mitä tehdä pelokkaan tyttären kanssa. Mutta suurimman muutoksen teki poika itse. Minä otin ja istuin hänen kanssaan ja puhuin vakavasti. Selitin että näin ei voida jatkaa, ei kerta kaikkisesti, joko hän keksii keinon väkivaltaan jotta siitä päästään, tai lähtee perhekotiin. Ja uskomatonta poika sai itse tilanteen hallintaan. Tiedän ettei tällä ole sinun helvetilliseen tilanteeseen vaikutusta. Neuvon yksinhuoltajana, pidä parisuhde kasassa kaikin keinoin. Älä jää yksin! Minä kuitenkin toivon sinulle ja perheellesi oikein hyvää syksyä.
Itse autistisena sanoisin ensin, että jaksamista. Minulla meni 20 vuotta toipua siitä, että perheeni ei ymmärtänyt autismiani. Eikä ammattilaiset ymmärtänyt sitä myöskään. Pikkuisesi tarvitsee rauhaa. Te koko perhe tarvitsette rauhaa. Riippukeinu, pimeä huone, tähtitaivas projektori ja äänimalja äänet. Jos ette ole kokeilleet niin kokeilkaa. Nämä saavat minut vieläkin rauhoittumaan.
Olin lapsena pitkiä aikoja poissa koulusta ”kipeänä” koska en kestänyt sitä. Tähän vanhemmillani oli pelisilmää ja he antoivat minun rauhoittua välillä kuukauden tai pari kotona. Isä oli kotona minun kanssa.
Teidän kohdalla jos kotiopetus onnistuu ja pitäisitte koulusta taukoa kokonaan. Kotiin voitaisiin saada rauhaa.
Minulla oli myös kotona seinä johon sain paiskoa tavaraa. Semmoista höttöistä ysärin muovilaatikoita, jotka menivät säpäleiksi. Tähän loppui perheen terrorisointi kun sain toteuttaa raivokohtaukseni kirjaimellisesti päin seinää.
Arjen ennakoitavuuden näkeminen noin kovana kuormituksena tuntuu minusta myös surulliselta.
Se on varmaan vanhemmille jotenkin tylsää. Mutta lapsen näkökulmasta jos minä olisin saanut saman kuin nyt aikuisena.Ajattelen, että kaikilla kotona olisi ollut kivempaa. Eli vaatekaapillisen samoja vaatteita. Minulla on vain pehmoisia mekkoja 20 kappaletta ja niihin sopivat pehmoiset sukkahousut. Pitkähihaisia paitoja yhtä sävyä ja kesäksi lyhythihaisia paitoja yhtä sävyä. Urheiluun college housuja.
Puen aina samat vaatteet päälle. Syön saman aamupalan. Syön isosti sillä en tykkää syödä kuin 2 kertaa päivässä. Olen töissä IT -alalla joten työpäivä on hyvin ennustettava. Sitten syön kahta eri variaatiota illallisesta. Kanaa ja riisiä lime, soija, hunaja kastikkeessa. Tai thaimaalainen tom kha kookoskeittoa. Sitäkin riisin päällä.
Minun erityis kiinnostuksen kohteeni on perhe draamasarjat. Uppoudun niihin välillä viikoiksi katsoen tiettyä jaksoa uudestaan ja uudestaan.
Tälläinen arki on hyvin halpaa. Ei tarvita kuin riisinkeitin ja paistinpannu keittiössä. Ei tarvitse ostella matkoja, mennä harrastuksiin tai riehua ulkona. Ainut harrastus josta koskaan tykkäsin oli hevosterapia. Tai niin ei se ollut harrastus varsinaisesti. Se myös auttaa. Hevonen tunnistaa empaattisena eläimenä tunteita ilman sanoja paljon paremmin kuin ihmiset. Ja todella paljon paremmin kuin me autistit itse. Joten hevosen kanssa oli turvallista löytää omat tunteensa. Sillä niiden monimutkaisuuden tunnistaminen on vieläkin aikuisenakin minulle hankalaa.
Tämä on myös rauhoittavaa. Mikäli teidän lapsella on erityiskiinnostuksen kohde joka on peli tai tv-ohjelma. Tässä heittäisin ruutuaika säännökset myös pois. Erityiskiinnostuksen kohteen ja autistin väliin tuleminen saa aikaan vain raivokohtauksen. Lapsi ei siitä mene pilalle, että annatte hänen latautua katsomalla loputtomasti tv:tä.
Isokokoinen koira on myös auttanut monia. Iso bernin paimenkoira tai tanskandoggi on luonteeltaan rauhallinen aikuisena. Tarjoaa sensorisen kokemuksen kun sitä silittää. Koira myös rakastaa rutiineja. Ja jos koiran ja autistin välit klikkaavat niin ulos lähteminen säässä kuin säässä ei enää tunnukaan mahdottomalta.
Ulkomaailmasta vielä sen verran, että teillä ehkä nämä on jo tiedossa. Mutta aurinkolasit aina päähän. Vastamelukuulokkeet tai korvatulpat korviin ja painava reppu selkään. Painava reppu siksi, että se tarjoaa keholle ylimääräisen vasteen hahmottaa itsensä. Sekä sen paino on rauhoittava.
Toivottavasti tällä kommentilla pystyin kertomaan edes vähän miten elämästä saa ennakoitavaa. Miten sen voi tehdä vähemmän kuormittavasti. Ja mitkä normaalit säännöt eivät elämässä päde.
Jos laitos on paras paikka teidän lapselle niin on sekin ihan hyvä vaihtoehto. Ei se ole häpeä.
Mutta ennakoitavan arjen rakentaminen ei tosiaan tarkoita tuollaista panikointia ja hätää mitä äänestäsi kuulen. Vaatekaappiin yhden väriset ja muotoiset vaatteet, kaappiin yhtä ja samaa ruokaa. Koulu tauolle. Kotona vaikka 1 aineen opetusta 4h sitten 4h erityiskiinnostuksen kohdetta. Suihku, vaatteiden vaihto urheilullisiin. Illallinen, lenkki ulkona (koiran kanssa jos mahdollista) iltapala, hammaspesu, nukkumaan.
Tuossa olisi ihan toimiva selviytymisrutiini.
Tarkoittaako se, että lapsen kanssa ei mennä ruokakauppaan, ei järjestetä synttäreitä, eikä vierailla mummolassa. Kyllä!
Teitä aikuisia on 2. Te voitte ihan hyvin tehdä nämä jutut yksin ilman lasta.
Ottakaa ilo irti siitä että teillä on oikeasti myös omaa aikaa. Ja että teidän lapsi ei narise. Tylsää ei oo mitään tekemistä, ei oo kavereita…
Nimittäin suurin osa autisteista. Itseni mukaan lukien ei myöskään tarvitse ystäviä.
Miten ihmeessä eroaminen puolisosta auttaisi tuossa mitään? Ei yhtään mitään. Päinvastoin, sitten olisit yksin kun lapsi hyökkää kimppuusi.
Jos lapsi on 10-vuotiaana siinä tilassa että sinulla on hasvoja ja mustelmia, tarvitsette ehdottomasti apua. Lapsi kasvaa edelleen isommaksi, mutta keva-diagnoosin perusteella ei henkistä kasvua tule samassa tahdissa. Mitä isommaksi gän kasvaa, sitä vaarallisempi hän on sinulle. Ihan oikeasti.
Jos tilanne on oikeasti noin paha, antakaa hänet huostaan tai laitoshoitoon. Se wi ole hylkäämistä tai vääryyttä. Ei ole järkeä että uhraatte oman terveytenne, kun tilanteelle ei voi mitään. Voitte silti rakastaa lastanne ja pitää häneen yhteyttä turvallisissa oloissa.
On todella ikävää, ettette saa apua sukulaisilta. Mutta tuli mieleen, että ehkä hekin pelkäävät lapsen väkivaltaisuutta. Ja ihan perustellusti. Ei kenenkään ole pakko tulla ottamaan nyrkistä, vaikka olisikin sukulainen.
Voimia teille!