Rakkaustarinaäänestyksen voittaja!!
Kaupallinen yhteistyö, yhteistyössä Kultajousi.
Huonon Äidin lukijat ovat puhuneet! Huonon Äidin ja Kultajousen Rakkaudella on tarina -kirjoituskilpailun tuotoksia on nyt äänestetty ja äänet laskettu, ja voittajaksi nousi rakkaustarina ”Kolmas elämä”, kirjoittajana nimimerkki Katriina!! Voittajatarina julkaistaan alla uudestaan, olkaa hyvä!
Kärkikolmikkoon nousivat myös Illusian kirjoittama ”Kupla”, ja nimimerkillä Toscanan auringon alla kirjoitettu juttu ”Hyppy tuntemattomaan”. Nämä kaksi, ja loputkin julkaistut rakkaustarinat, pääset lukemaan täältä.
Kolmas elämä
Menimme nuorina naimisiin. 60-luvulla ei avoliittoja tunnettu. Minä olin töissä ja mies opiskeli. Elimme tiukoilla, etenkin kun lapsi syntyi vuoden kuluttua. Päivähoitopaikkoja ei ollut. Päivän ruokamenoista puolet kului pilttipurkkiin lapselle. Vuodet kuluivat, mies valmistui hyväpalkkaiseen työhön. Olin edelleen kotona. Miehen työ vaati muuttoa toiselle paikkakunnalle. Vuoden kuluttua muutimme taas. Lapsia oli nyt kolme. Taloudellisesti meillä meni hyvin, mutta minua kaihersi kouluttamattomuus ja halu opiskella. Muutimme taas takaisin etelään. Onnistuin saamaan opiskelupaikan lastenhoitoalalta. Opiskelu, koti ja lastenhoito siinä ohessa tuntui välillä raskaalta. Miehen työ vaati jatkuvaa opiskelua, ulkomaiden konferensseja, väitöskirjan tekoa ja vaikka mitä.
Elimme eri maailmoissa. Mies eli omassa kuplassaan, minä omassani, työn, murrosikäisten lasten, kodin ja sairastelevien vanhempien keskellä. Vanhemmat kuolivat peräjälkeen, sen jälkeen tuli iäkkäiden sukulaisten vuoro. Hautajaisia toinen toisensa perään. En tunnistanut itsessäni masennusta, meillähän oli kaikki hyvin. Ei taloudellisia huolia, mitä nyt lapset aiheuttivat murrosiän kipuiluissaan. Äiti sai kuulla olevansa raukka parka, josta ei ole mihinkään. Lopulta aloin itsekin uskoa olevani täysin kelvoton niin äitinä kuin vaimona.
Mieheni ei koskaan arvostellut, mutta hän rakensi niin kiivaasti uraansa, että perhe ja sen ongelmat jäivät huomaamatta. Sitten tapahtui jotakin. Tapasin yllättäen miehen, joka muutti elämäni suunnan. En ollut enää kotitalouskone, enkä nuupahtanut keski-ikää lähestyvä uupunut äidinkuvatus. Kauan kadoksissa ollut nainen nosti voimakkaasti päätään. Rakastuimme, siitä huolimatta, että kaikin tavoin yritimme estää sitä tapahtumasta, olimmehan molemmat varattuja. Saimme elinvoimaa toisistamme. Syyllisyys kalvoi, mutta rakkaus antoi voimaa selviytyä välillä raskaastakin arjesta. Suhteemme kesti vuosia, se antoi paljon rakkautta, hellyyttä, toisen kuulemista, pitkiä keskusteluja, joissa saatoimme purkaa vaikeitakin asioita. Näin olisi pitänyt olla parisuhteessakin, mutta kummankin puolisot elivät kiireistä urajohteista arkea, jossa ei juuri aikaa liiennyt toisen tarpeille. Asuimme eri paikkakunnilla, tapaamisia oli harvemmin, mutta onneksi puhelin oli keksitty.
Eläkeiän lähestyessä kiireet loppuivat kummankin perheessä. Jollakin tasolla olimme ymmärtäneet, että nyt olisi aika lopettaa, ja keskittyä siihen, mitä vielä on jäljellä omasta perheestä. Meillä kummallakin oli lapsenlapsia, jotka toivat suunnattomasti iloa elämään. Löysin puolisoni uudelleen. Kaikkien näiden uravuosien jälkeen hän oli edelleen se sama naurusuinen positiivisesti ajatteleva nuorukainen, johon kaksikymppisenä rakastuin. Työ oli vaan vienyt mennessään. Puhuimme ja puhuimme. Kerroin rakastumisestani keskellä ruuhkavuosien paineita. Hän ymmärsi ja totesi olleensa liian kiireinen huomataakseen perheen hädän. Nyt elämme tätä kolmatta elämää. Lapset ovat aikuisia, kohta lapsenlapsetkin. 50-vuotishääpäivänä uusimme vihkivalamme kirkossa. Kun aikoinaan häissämme veisattiin virsi: – Nyt Herra siunaa nuoruutemme, voisi sanat tänä päivänä olla: Nyt Herra siunaa vanhuutemme.
– Katriina
Kuvissa esiintyneitä Kultajousen sormuksia, sekä lisää ihania Story of Love -malliston sormuksia löydät täältä.
Kiitos kaikille rakkaustarinansa meille lähettäneille ja tarinoita äänestäneille!
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Joskus tuntuu siltä, että aikuistuvat lapsenlapset ovat lähempänä meitä kuin ruuhkavuosia elävät omat lapset. Vanhempien kanssa pitää edelleen olla eri mieltä asioista, kyseenalaistaa heidän arvomaailmansa ja kiukutella kuin aikoinaan lapsena. Meillä ei ole vielä vanhusbonusta, vaikka iäkkäitä olemmekin.
Perhejuhlat sujuvat mallikkaasti, vaikka pientä piikkiä tulee tasaiseen tahtiin niskaan. Vastavierailulle emme heitä saa. 50km on ylivoimaisen pitkä matka ajaa viiskymppisille. Meille se tuntuu olevan huviajelu. Mökille apukäsiksi on turha edes ehdottaa, asia ei heille kuulu mitenkään.
Toista ovat lapsenlapset. He tulevat ihan omasta halustaan vierailulle ja tarvittaessa auttamaan. He arvostavat elämänkokemustamme ja tietojamme eivätkä kyseenalaista mitään. Heillä on aikaa muistella lapsuuttaan, jolloin vietimme paljon aikaa yhdessä. Jollakin tavalla tuntuu, että olemme enemmän samalla viivalla heidän kanssaan kuin omien lastemme. Ei ole mitään jännitteitä tai purkamattomia ongelmia, jotka ovat jääneet käsittelemättä. On vaan leppoisaa yhdessäoloa, josta kaikki osapuolet nauttivat. Eräs heistä ajoi 700km kesähelteellä ilmastoimattomassa autossa saadakseen ensimmäisenä esitellä uuden poikaystävänsä meille. Hänelle oli tärkeää kuulla meidän arvio tulevasta miehestään.
Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että meillä ei ole ollut kasvatusvelvollisuutta. Meillä on ainoastaan ollut oikeus rakastaa ja totta vie, sen olemme tehneet ja nyt se tulee bumerangina takaisin. Netti on keksitty ja sitä kautta on helppo olla yhteydessä, missäpäin maailmaa he kulloinkin sattuvat olemasn.