Omat työt, lapset, koti… pitääkö minun huolehtia vielä miesystävänkin hommat? Ja lapset?
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Meillä on yhteishuoltajuus lapseni isän kanssa (exäni) ja lapsi on yhtä paljon kummankin luona kuukausittain. Emme asu yhdessä nykyisen mieheni kanssa ihan käytännön syistä: lapseni koulumatka, ystävät ja harrastukset ovat lähempänä kotiani. Lisäksi olen halunnut valita tämänhetkisen kotini siten, että lapseni isä asuu lyhyen matkan päässä ja lapsella ovat täten molemmat vanhemmat lähellä, sillä hän on vasta alakouluikäinen. Valintani perustuvat siis lapseni tarpeisiin ja hyvinvointiin.
Hoidan lapseni asiat yksin, kun hän on luonani, enkä ole koskaan velvoittanut nykyistä miestäni osallistumaan lapseni kanssa olemiseen, mutten myöskään ole sellaista häneltä kieltänyt. Hänellä ei kuitenkaan ole koskaan ollut pienintäkään mielenkiintoa viettää aikaa lapseni kanssa. Ja yli kahdeksan vuoden kokemuksella on todettava, että se oman lapsenkin kanssa vietetty aika näyttää olevan hänelle kuormittavaa, sillä ainakin hän jaksaa valittaa niiden viikonloppujen jälkeen, kun on joutunut oman lapsensa kanssa kahden olemaan, että miten väsynyt on, kun on esim. joutunut tekemään ruokaa, ja kun hänelle ei kuulemma kukaan siivoakaan! No niinhän minäkin teen omassa kodissani kotityöt ihan itse…
Mieheni on omalle lapselleen vuoroviikonloppuisä ja tapaa lastaan kahdesti kuussa. Vaan hänpä odottaakin silloin, että minä olisin saatavilla ja viettäisin aikaa hänen ja hänen lapsensa kanssa, huolimatta siitä, että kyseinen viikonloppu saattaa olla minulla koko kuussa ainoa, kun oma lapseni on isällään ja minulla olisi aikaa tehdä omia juttuja, esim. tavata ystäviä tai vaikka pestä rauhassa kotona ikkunat. Tulee joka kerta mökötystä, mykkäkoulunpitoa ja syyllistämistä, ellen vietä koko viikonloppua heidän kanssaan. Ei siis riitä, että esim. käyn moikkaamassa heitä ja pyydän lähtemään yhdessä lenkille. Mieheni ei tunnu käsittävän, että kyseisinä viikonloppuina on lähtökohtaisesti tarkoitus, että isä viettää aikaa lapsensa kanssa, eikä niin, että isän uusi vaimo tulee pitämään seuraa lapselle.
Olen kyllä tässä vuosien mittaan viettänyt lukemattomia kertoja ihan kahdenkeskistäkin aikaa hänen lapsensa kanssa ja ollut heidän kanssaan kolmistaankin, kun oma lapseni on ollut isällään. Nyt vain on alkanut mitta täyttymään, kun ei tule vastavuoroisuutta miehen taholta: minulta odotetaan ja otettaisiin, mutta itse ei olla valmiita antamaan mitään. Kaiken lisäksi syyllistetään, kun pidän kiinni omista rajoistani ja omasta ajasta varmistaakseni, että jaksan sitten taas pyörittää arkea oman lapseni kanssa.
Ja me kaikki neljä vietämme yhdessä aikaa, kun molemmilla on lapset, mutta viime aikoina valitettavasti olen joutunut toteamaan, että miehen lapsi ei juuri muuta jaksa kuin näprätä puhelintaan, ellei aikuinen keksi tekemistä ja tee mukana tai muuten pidä seuraa. Jos oma, hieman nuorempi lapseni ehdottaa mieheni lapselle jotain tekemistä, on vastaus tyypillisesti, että: ”En mä jaksa, katsotaanko vaan puhelimia.” Täten olenkin päättänyt, etten voi pakottaa lastani istumaan sisällä puhelimenkatsomisseurana, vaan hän saa leikkiä, pelata ja ulkoilla omien ystäviensä kanssa. Ei kai ydinperheissäkään pakoteta kaikkia lapsia istumaan sisällä, jos yksi on passiivinen eikä jaksa tehdä mitään… Mutta mieheni ei tätä tunnu ymmärtävän. Itsekin on lievästi addiktoitunut älypuhelimeensa.
Ei myöskään ole tarkoitus, että minä pyöritän askartelu- ja viihdetoimintaa mieheni lapselle, sillä ei minun tarvitse omalle lapsellenikaan keksiä tekemistä. Toki yhdessäkin tehdään asioita lasten kanssa: retkeillään, leivotaan, askarrellaan jne. mutta aina ideointi- ja vetovastuu on minun. Mies katselee tv:tä ja puhelintaan silloin hyvin usein. Tai sitten yhteisen retken päätteeksi marisee, että on mennyt päivä hukkaan, kun ei päässyt tekemään omia töitään. Palkkioksi siis kaiken lisäksi kiittämättömyys ja mielipaha.
Tästä kaikesta on seurannut se, että suorastaan ahdistun niistä viikonlopuista, kun kuulen miehen lapsen olevan tulossa. Ja siis mitään varsinaista ennustettavuuttahan ei ole, koska tuo ”joka toinen” viikonloppu vahvistetaan yleensä lapsen tuloa edeltävänä iltana. Joten mitään suunnitelmiakaan on mahdotonta tehdä. Oman lapseni isän kanssa tiedämme lapsen hoitovuorot aina kalenterivuoden, johtuen lapsen isän töistä mutta se sentään antaa jonkinlaisen mahdollisuuden ennakoida ja suunnitella elämää. Pakkohan jotain ennakoitavuutta on olla, koska moneen kivaa juttuun on varattava vaikkapa ne pääsyliput ajoissa, jos ylipäätänsä haluaa mennä.
Mieheni sen sijaan olettaa mitä ilmeisimmin, että olisin aina käytettävissä ja että minulla ei ole mitään omaa elämää, kun hän vaan torstaina illalla toteaa, että lapsensa olisi tulossa huomenna. Olenkin alkanut vaan todeta, että ”ahaa” enkä kommentoi sen enempää. En enää viitsi ehdottaa ehkä kysellä, että tehdäänkö jotain yhdessä, koska koen, että mikään ei riitä, ellen ole heidän kanssaan koko viikonloppua. Eikä minua huvita olla passissa odottamassa, että mahtaakohan hänen lapsensa olla tulossa viikonlopuksi vaiko ei, sillä asiasta on yritetty puhua lukemattomia kertoja. Tästä lähtien suunnittelen omat ja lapseni menot, ja jos niihin sattuu sopimaan, vietetään sitten miehen ja hänen lapsensa kanssa aikaa. Ellei satu sopimaan, niin sitten ei voi minkään.
Kuulostaa ikävältä, mutta niin makaa kuin petaa. Tekisi niin kovasti kysyä mieheltä, että miksi hän ylipäätänsä haluaa ottaa lapsensa luokseen, jos kokee sen niin kuormittavaksi, jos joutuu olemaan peräti viikonlopun ajan kahden lapsensa kanssa. Vaikka tokihan minä ymmärrän: jos yläasteikäinen lapsi kiehnää koko ajan aikuisessa kiinni ja melkein kaikki oma-aloitteisuus puuttuu, niin onhan se raskasta jo siellä viidenkympin korvilla pitää kaksi päivää lapselle seuraa. Kun ei ole koskaan varsinaisesti kasvanut isyyteen; Tarkoitan, kun ei ole koskaan ollut oikeasti vastuussa lapsesta, vaan on tottunut huolehtimaan vain ja ainoastaan itsestään.
Kaiken tämän kruunaa miehen epäluuloisuus ja vainoharhaisuus: joudun kuuntelemaan vihjailuita siitä, että kotonani käy vieraita miehiä, jos olen kotona yksin niinä viikonloppuina, kun hän olettaisi minun viettävän aikaa hänen ja hänen lapsensa kanssa. Miksen minulle voida suoda edes yhtä ainoaa viikonloppua, jonka saisin viettää hyvillä mielin itsekseni, vaan aina täytyy lytätä kaikki mökötyksellä ja perusteettomilla vihjailuilla? Vietä siinä sitten hyvillä mielin aikaa.”
Nimim. En ole ohjelmatoimisto
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse jouduin vaihtamaan kulmaa, josta asioita katselin. Halusin kovasti luoda hyvät välit mieheni lapseen ja koitin tehdä sen eteen työtä, mutta erinäisten ongelmien vuoksi se ei lopulta onnistunut. Mieheni on siinä suhteessa erilainen kuin sinun, että hän osallistuu arjessa auttamiseen myös minun lasten osalta ja uusperheemme toimii niin hyvin kuin voisi vain toivoa. Silti juurikin lasten osalta tutustuminen ja yhdessä tekeminen jäi aina minun harteilleni. Olen itse kovin touhukas ja varmaan otin uudessakin kuviossa sen roolin heidänkin osaltaan, vaikkei olisi alkuunkaan pitänyt.
Tuntuikin aluksi kovin itsekkäältä alkaa sanomaan aika moneen asiaan ei. Olen valmis hänen vuokseen venymään ja ymmärtämään monessakin tilanteessa, mutten kuitenkaan sillä kustannuksella, että se aiheuttaisi haittaa lapsilleni ja minulle. Lopulta en koe, että uudesta tavasta toimia olisi ollut haittaa, päinvastoin. Joskus yritämme liikaa ja turhaan ja sehän vasta näkyykin sitten naamasta, mikä ei ainakaan ole lasten etu. Kun lapsensa läsnä ollessa jätin vastuun heidän tekemisistään miehelle, tilanne ensin ”viileni”, mutta jonkun ajan päästä lapsi onkin itse ehdottanut mukaamme tulemista entisen vänkääminen sijaan ja mieskin osallistuu keksimiseen enemmän.
Sinunkin kohdallasi ein sanominen voi siis osoittautua hyväksi. Tuo tilanne ainakin ajaa suhteet suohon. Minä otan omaa aikaa nykyään vähemmällä huonolla omallatunnolla. 🙂
Meillä mieheni kanssa molemmilla oli jokin haave siitä, miten olisimme halunneet asioiden menevän. Ne olivat hieman erilaiset toisistaan ja mekin olemme luonteeltamme, joten tavallaan päästämällä irti odotuksista, tilanne helpottikin. Näkemykseni mukaan uusperheessä on vain hyväksyttävä, ettei kaikki ole kuten haluaisi, eikä kaikkeen voi vaikuttaa, eikä tarvitsekaan. Toisaalta uusperheessä SAA olla myös erillään muista.
Nyt en kyllä mitenkään pysty ymmärtämään miksi ylipäänsä olet tuollaisessa epäterveessä suhteessa? 🤔
Minäkään en ymmärrä tätä. Mutta näitä tarinoita täällä riittää.
Eipä jaksa enää sympatiaa jakaa. Kypsyköön omissa liemissään.
Hänen täytyy olla jossain toisessa asiassa sitten tooodella ihana mies, kun tuollaista kiukuttelua, marinaa ja syytöksiä jaksaa kuunnella.
Voih, kertomasi kuulostaa siltä, että sinulta odotetaan venymistä, joustoa ja saatavilla oloa toisten lähtökohdista kuulematta sinua. On hyvä ottaa toisia huomioon ja pyrkiä yhteiseen hyvään, tukea yhdessä vanhemmuudessa toistakin, mutta joskus käy niin, että huomaa olevansa enemmän hyödyn ja palvelun lähde kuin aidosti rakas ja arvostettu. Tai olevansa sitä vain, kun täyttää toisten toiveet ja tarpeet itsestään piittaamatta.
Joskus näistä kertomuksista jää toinen puoli tietämättä, esim. onko miehellä masennusta tai lapsi erityinen, jonka kanssa apu olisi erityisesti tarpeen Ja toive tuestasi siksi nyt erityisen vahva, mutta silloinkaan ei yli omien voimavarojen voi säännöllisesti venyä, muuten se näkyy suhteessa mieheen ja lapsiin.
Loppuhuomautuksesi mustasukkaisesta epäilystä, että luonasi käy muita, saa kuitenkin varoitusantennit pystyyn. Itse ottaisin lähdöt tuon kertomasi perusteella. Toki sinulla varmaan on syysi olla yhä siinä, mutta hui, tuo kuulostaa siltä, että olet päätymässä siihen, mistä itse räpistelen juuri irti: kodinkoneen rooliin, jossa ihmistä itsessään tarpeineen ei ole, vain saavutettu hyöty hänestä.
Vähän liikaa hommaa kasvattaa vielä kaiken kukkuraksi tuollainen miesvauva
Miksi te yleensä olette yhdessä, mitä tuosta suhteesta saa? Mies on mustasukkainen ja lisäksi odottaa sinusta vaan kotiorjaa ja lapsenvahtia.
Miksi olet tuossa?
Asettamalla rajat, opetat muita miten sinua voi kohdella. Arvosta itseäsi, koska muiden arvostuksella et tee mitään etkä tarvi sitä.
”Ai sun lapsi on tulossa huomenna? Onpa harmi että tieto tulee näin myöhään. Mä olen ehtinyt jo sopia menoja koko viikonlopuksi oman lapsen ja kavereideni kanssa.”
Juuri näin syntyy ilkeät äitipuolet! Mies ei ota vastuuta isänä, vaan odottaa vaimon/naisystävän hoitavan lapsen kuin omansa.
Kannattaako tämän miehen kanssa jatkaa yhteistä elämää? Pidä puolesi ja omat vapaat viikonloppusi.
Harkitse vakavasti onko kyseessä sellainen suhde joss haluat olla? Sulje silmäsi, kuvittele olevasi joku muu ja lue kirjoittamasi teksti ajatuksella, mieti, mitä sanoisit ystävällesi, joka kertoisi sinulle omilla sanoillasi elämästään. Omassa elämässäni oli mies, joka kyllä oli valmis viettämään aikaa lapseni kanssa, mutta vapaa viikonloppunani minun olisi pitänyt aina tulla heti hänen luokse. Hänen oli vaikea ymmärtää, että haluan mennä lapsen ollessa isällä omien ystävieni kanssa, harrastaa omia juttuja yms. Pienet asiat alkoivat ahdistamaan, tunne siitä etten saa elää omaa elämääni ja erosimme minun aloitteesta.
Ota tyynys ja peittos ja kävele vielä kun voit
Miksi olet tämän miehen kanssa? Hänhän on aivan mlkku.