Omat työt, lapset, koti… pitääkö minun huolehtia vielä miesystävänkin hommat? Ja lapset?
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Meillä on yhteishuoltajuus lapseni isän kanssa (exäni) ja lapsi on yhtä paljon kummankin luona kuukausittain. Emme asu yhdessä nykyisen mieheni kanssa ihan käytännön syistä: lapseni koulumatka, ystävät ja harrastukset ovat lähempänä kotiani. Lisäksi olen halunnut valita tämänhetkisen kotini siten, että lapseni isä asuu lyhyen matkan päässä ja lapsella ovat täten molemmat vanhemmat lähellä, sillä hän on vasta alakouluikäinen. Valintani perustuvat siis lapseni tarpeisiin ja hyvinvointiin.
Hoidan lapseni asiat yksin, kun hän on luonani, enkä ole koskaan velvoittanut nykyistä miestäni osallistumaan lapseni kanssa olemiseen, mutten myöskään ole sellaista häneltä kieltänyt. Hänellä ei kuitenkaan ole koskaan ollut pienintäkään mielenkiintoa viettää aikaa lapseni kanssa. Ja yli kahdeksan vuoden kokemuksella on todettava, että se oman lapsenkin kanssa vietetty aika näyttää olevan hänelle kuormittavaa, sillä ainakin hän jaksaa valittaa niiden viikonloppujen jälkeen, kun on joutunut oman lapsensa kanssa kahden olemaan, että miten väsynyt on, kun on esim. joutunut tekemään ruokaa, ja kun hänelle ei kuulemma kukaan siivoakaan! No niinhän minäkin teen omassa kodissani kotityöt ihan itse…
Mieheni on omalle lapselleen vuoroviikonloppuisä ja tapaa lastaan kahdesti kuussa. Vaan hänpä odottaakin silloin, että minä olisin saatavilla ja viettäisin aikaa hänen ja hänen lapsensa kanssa, huolimatta siitä, että kyseinen viikonloppu saattaa olla minulla koko kuussa ainoa, kun oma lapseni on isällään ja minulla olisi aikaa tehdä omia juttuja, esim. tavata ystäviä tai vaikka pestä rauhassa kotona ikkunat. Tulee joka kerta mökötystä, mykkäkoulunpitoa ja syyllistämistä, ellen vietä koko viikonloppua heidän kanssaan. Ei siis riitä, että esim. käyn moikkaamassa heitä ja pyydän lähtemään yhdessä lenkille. Mieheni ei tunnu käsittävän, että kyseisinä viikonloppuina on lähtökohtaisesti tarkoitus, että isä viettää aikaa lapsensa kanssa, eikä niin, että isän uusi vaimo tulee pitämään seuraa lapselle.
Kuva Alison Wang. Ylin kuva Thomas Park.
Olen kyllä tässä vuosien mittaan viettänyt lukemattomia kertoja ihan kahdenkeskistäkin aikaa hänen lapsensa kanssa ja ollut heidän kanssaan kolmistaankin, kun oma lapseni on ollut isällään. Nyt vain on alkanut mitta täyttymään, kun ei tule vastavuoroisuutta miehen taholta: minulta odotetaan ja otettaisiin, mutta itse ei olla valmiita antamaan mitään. Kaiken lisäksi syyllistetään, kun pidän kiinni omista rajoistani ja omasta ajasta varmistaakseni, että jaksan sitten taas pyörittää arkea oman lapseni kanssa.
Ja me kaikki neljä vietämme yhdessä aikaa, kun molemmilla on lapset, mutta viime aikoina valitettavasti olen joutunut toteamaan, että miehen lapsi ei juuri muuta jaksa kuin näprätä puhelintaan, ellei aikuinen keksi tekemistä ja tee mukana tai muuten pidä seuraa. Jos oma, hieman nuorempi lapseni ehdottaa mieheni lapselle jotain tekemistä, on vastaus tyypillisesti, että: ”En mä jaksa, katsotaanko vaan puhelimia.” Täten olenkin päättänyt, etten voi pakottaa lastani istumaan sisällä puhelimenkatsomisseurana, vaan hän saa leikkiä, pelata ja ulkoilla omien ystäviensä kanssa. Ei kai ydinperheissäkään pakoteta kaikkia lapsia istumaan sisällä, jos yksi on passiivinen eikä jaksa tehdä mitään… Mutta mieheni ei tätä tunnu ymmärtävän. Itsekin on lievästi addiktoitunut älypuhelimeensa.
Kuva Robin Worrall.
Ei myöskään ole tarkoitus, että minä pyöritän askartelu- ja viihdetoimintaa mieheni lapselle, sillä ei minun tarvitse omalle lapsellenikaan keksiä tekemistä. Toki yhdessäkin tehdään asioita lasten kanssa: retkeillään, leivotaan, askarrellaan jne. mutta aina ideointi- ja vetovastuu on minun. Mies katselee tv:tä ja puhelintaan silloin hyvin usein. Tai sitten yhteisen retken päätteeksi marisee, että on mennyt päivä hukkaan, kun ei päässyt tekemään omia töitään. Palkkioksi siis kaiken lisäksi kiittämättömyys ja mielipaha.
Tästä kaikesta on seurannut se, että suorastaan ahdistun niistä viikonlopuista, kun kuulen miehen lapsen olevan tulossa. Ja siis mitään varsinaista ennustettavuuttahan ei ole, koska tuo ”joka toinen” viikonloppu vahvistetaan yleensä lapsen tuloa edeltävänä iltana. Joten mitään suunnitelmiakaan on mahdotonta tehdä. Oman lapseni isän kanssa tiedämme lapsen hoitovuorot aina kalenterivuoden, johtuen lapsen isän töistä mutta se sentään antaa jonkinlaisen mahdollisuuden ennakoida ja suunnitella elämää. Pakkohan jotain ennakoitavuutta on olla, koska moneen kivaa juttuun on varattava vaikkapa ne pääsyliput ajoissa, jos ylipäätänsä haluaa mennä.
Mieheni sen sijaan olettaa mitä ilmeisimmin, että olisin aina käytettävissä ja että minulla ei ole mitään omaa elämää, kun hän vaan torstaina illalla toteaa, että lapsensa olisi tulossa huomenna. Olenkin alkanut vaan todeta, että ”ahaa” enkä kommentoi sen enempää. En enää viitsi ehdottaa ehkä kysellä, että tehdäänkö jotain yhdessä, koska koen, että mikään ei riitä, ellen ole heidän kanssaan koko viikonloppua. Eikä minua huvita olla passissa odottamassa, että mahtaakohan hänen lapsensa olla tulossa viikonlopuksi vaiko ei, sillä asiasta on yritetty puhua lukemattomia kertoja. Tästä lähtien suunnittelen omat ja lapseni menot, ja jos niihin sattuu sopimaan, vietetään sitten miehen ja hänen lapsensa kanssa aikaa. Ellei satu sopimaan, niin sitten ei voi minkään.
Kuva Erin Larson.
Kuulostaa ikävältä, mutta niin makaa kuin petaa. Tekisi niin kovasti kysyä mieheltä, että miksi hän ylipäätänsä haluaa ottaa lapsensa luokseen, jos kokee sen niin kuormittavaksi, jos joutuu olemaan peräti viikonlopun ajan kahden lapsensa kanssa. Vaikka tokihan minä ymmärrän: jos yläasteikäinen lapsi kiehnää koko ajan aikuisessa kiinni ja melkein kaikki oma-aloitteisuus puuttuu, niin onhan se raskasta jo siellä viidenkympin korvilla pitää kaksi päivää lapselle seuraa. Kun ei ole koskaan varsinaisesti kasvanut isyyteen; Tarkoitan, kun ei ole koskaan ollut oikeasti vastuussa lapsesta, vaan on tottunut huolehtimaan vain ja ainoastaan itsestään.
Kaiken tämän kruunaa miehen epäluuloisuus ja vainoharhaisuus: joudun kuuntelemaan vihjailuita siitä, että kotonani käy vieraita miehiä, jos olen kotona yksin niinä viikonloppuina, kun hän olettaisi minun viettävän aikaa hänen ja hänen lapsensa kanssa. Miksen minulle voida suoda edes yhtä ainoaa viikonloppua, jonka saisin viettää hyvillä mielin itsekseni, vaan aina täytyy lytätä kaikki mökötyksellä ja perusteettomilla vihjailuilla? Vietä siinä sitten hyvillä mielin aikaa.”
Nimim. En ole ohjelmatoimisto
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 32 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Nojatuoliterapeutti: näin juuri.
Toki miehellä syy voi olla joku muukin. Itsellä aikanaan ei ollut tilaa ottaa vastuuta ja kun yritti niin se aiheutti aina konfliktia. Koska talossa asui ns. ”Superäiti”, joka väänsi priimaa yli omien kykyjensä. Eikä kellään ollut hyvin. No, avioerolla ja yhteishuoltajuudella tämä ratkaistiin. Nyt on tilaa olla isä lapsilleen. Ja meillä on hyvin, superäidistä en tiedä.
Avautujalla on kyllä uusiokuviossa niin moni asia prinkallaan, että en ihmettele. Rajojen puolustaminenhan on jatkuvaa, joten pitää määrittää itselleen minimit, joista sit pitää kiinni. Ja jos niitä uusi kumppani jatkuvasti ylittää niin saa lähteä. Muuten jää itse poljettavaksi. Ilmeisesti tuo uusi mies on jäänyt pojaksi. Ei täällä päin mies toimi noin kun isyydestä on kyse.
Lapsi miehenä, siltä tää nyt vaan kuulostaa. Ei ota mitään vastuuta lapsestaan yhtään en ihmettele miksi on joskus eronnut kuka jaksaa tuollaista.
Luultavasti suhteen kumpikin osapuoli on eronnut edellisestä puolisosta jonkun syyn takia. Miehellä syy ollut se että on edelleen ”lapsi” ja naisella syy omien rajojen puute, jolloin lähtee hoivaamaan mieslasta. Kummallakin käymättä itsereflektio erojen syystä. Erosta on tarkoitus oppia jotakin jotta pystyy ns. parempaan ja aikuisenpaan suhteeseen. Nyt molemmilla homma jäänyt puolitiehen ja lähdetty hakkaamaan päätä seinään. Elämä on siitä reilu että se opettaa niin kauan että viesti tulee kuulluksi. Nainen, älä mahdollista enää tällaista. Hän on tämän takia eronnut edellisestäkin luultavasti.
En jäis katselemaan tuollaista miestä. Jos ei kiinnosta olla omankaan lapsen kanssa tai ottaa vastuuta sinunkaan lapsesta. Sellanen mies voi varmaan sit jatkaa itsekseen oleilua. Mun lapsen isä on kans sellasta sorttia, ellei jopa pahempi. Enkä jaksa luoda ajatustakaan hänen suuntaansa. Kyllä on aikaa syyllistää mua, mutta itsessä ei mukamas ole parannettavaa. Siksi se onkin eksä…
Mullakin oli joskus tämmönen ”mies.”
Noi alkaa olla aika vaarallisia leikkejä kun lähdetään tohon ”onko sulla joku toinen” kun et ymmärrä hoitaa sulle suunniteltua roolia.
Kaikkein eniten väärin on näyttää lapselle että tuo on ok.
Öö…vaihtamalla ei ole ilmeisesti parantunut. Kirjoittaja on syvän itsereflektion tarpeessa sen suhteen miksi hakeutuu selvästi dysfunktionaalisiin parisuhteisiin. Suosittelen yksinoloa ja itseensä syvällisesti tutustumista jolloinka selkenee myös se että tällaisiin suhteisiin ei tarvii hakeutua vaan hakeutuu itselle sopivampaan seuraan.
Onpa kerrassaan saalis mieheksi. Ymmärrän näistä kuvailuista hyvin, miksi miehen entinen vaimo on vapauttanut tämän kultakimpaleen kiertoon.
Sinun tulee tehdä samoin. 🙂
Tämä ei kuulosta sellaiselta, että toiveet ja säännöt olisi keskusteltu yhdessä. Siis siitä, että haluatteko olla ihan uusperhe joku päivä vai tapailla toisianne. Jos molemmat haluatte uusperheen, niin silloin molempien tulee haluta viettää aikaa myös toistensa lasten seurassa. Sanot, ettei miehesi halua osallistua lapsesi elämään ja se on kyllä sellainen asia, jota en itse hyväksyisi, koska lapset vaistoavat sen kyllä. Jos taas tapailette, niin kannattaisi jättää perhe-elämä täysin erilleen koko jutusta. Oma uusi mieheni kohtelee minun poikaani samalla viivalla, kuin omaansa ja vaikka minä olen ottanut siivoamisesta suurimman vastuun, koska tykkään hommailla, niin hän taas vie harrastuksiin ja viettää poikien kanssa aikaa. Emme asu yhdessä vielä ja pian 3v on näin menty. He muuttavat pian meille, mutta jos kokisin tuollaista, jota kuvailet, niin en siihen lapsiani sotkisi, enkä uusperhettä yrittäisi. Kyllä meilläkin alussa oli vaikeuksia ja epäselvyyttä siitä, kuinka paljon ja missä roolissa toinen halusi olla omien lasten suhteen, mutta asiat on puhuttu selviksi ja rakkauden voimalla menemme eteenpäin huomioiden sen, että jokaisen toiveet yritetään ottaa tasapuolisesti huomioon. Voimia sinulle!
Nyt on niin selvää, että sulla on väärä mies. Tilanne ei tule paranemaan koska mies ei halua asioita muuttaa. Tämä on niitä ongelmia jotka ratkeavat vain miestä vaihtamalla. Älä hukkaa elämääsi tällaiseen kun kunnollisia tunneälykkäitäkin miehiä on tarjolla.
Miksi ihmeessä olla tuollaisessa suhteessa, jossa toiselle vain oma napa on tärkeää?
Tuossa on niin monta kohtaa, joiden toivoisi avaavan silmät nyt kun se on kirjoitettuna tekstinä.
Jos suhde tosissaan muuten antaa sulle jotain, niin itse tekisin niin, että miettisin ja listaisin omat rajasi ja kävisin niistä miehen kanssa vakavan keskustelun. Tekisin siitä siitä ota tai jätä tilanteen, jotta näen miten mies reagoi. Jos tosissaan välittää minusta niin on valmis kunnioittamaan mun rajoja. Jos ei niin mitä teen ihmissuhteella, jossa toinen ei kunnioita minua ja mun toiveita?