Avaus nimimerkillä I did not sign up for this:

”I did not sign up for this. Sellainen fiilis, kun tänäänkin aamulla hoidin lapsemme koko aamun yksin herätyksestä päiväkodille asti. Tänäänkin, vaikka jo eilen oli tiedossa että olen kädestäni kipeä ja lapsen nostelu on juuri nyt hankalaa. Puoliso, tai lapsen isä, jäi nukkumaan kun nousin.

Kuulen oven läpi herätyskellon äänen ja ähellystä ja huokailua. Hereillä on, mutta ei vaan nouse. Mikset herätä? No, koska minulla on tietääkseni 1-vuotias lapsi, ei teini-ikäistä nuhjaketta, jonka mielestä äiti on tyhmä kun pakottaa heräämään… On täysin absurdia kuvitella tilanne toisinpäin, että minä vaan en nousisi vaikka lapsi huutaa huoneessaan enkä liikahtaisikaan koska väsyttää. On päiväkodin ensimmäinen viikko ja on sovittu että annetaan lapselle aamulla ja illalla normaalia enemmän läheisyyttä ennen ja jälkeen hoitopäivien. Tai, ilmeisesti minä annan.

Miten tämä tähän meni? Seurustelin alle kolmekymppisenä miesten kanssa, jotka eivät halunneet lapsia tai ehkä korkeintaan jos vahinko käy, niin suostuisivat siinä tapauksessa, ”jos sä hoidat sen”. Joiltakin tuttaviltani kuulin vuosikausia sitten, miten heidän miehensä käyttävät retoriikkaa ”hoida nyt kun sinä tämän halusit” niissä tilanteissa, joissa lapsen kanssa on vaikeaa ja hankalaa eikä tekisi mieli yhtään joutua olemaan isä.

Silloin ajattelin, että en ala vanhemmaksi sellaisen miehen kanssa, joka ei oikeasti halua lapsen isäksi. Kuvittelin, että jos mies oikeasti on miettinyt ja tullut päätökseen, että haluaa isäksi, on myös miettinyt mitä uhrauksia se vaatii ja on sitoutunut koko pakettiin.

Kuva Freestocks.

No, ei sitten mennyt niin. Mietin usein, miksi ihmeessä käytin vuosikausia siihen, että löydän kumppanin, joka haluaa vanhemmaksi kun meno on silti tätä? Tämä ei halua olla vanhempi muutoin kuin ehkä tunnin päivässä, muuten on liian rankkaa. Kun oli epäily, että olen ehkä sairastumassa, hänen suurin ja kovaäänisin huolensa oli, että hän ei kyllä sitten hoida lasta koko ajan ja miten minä olen ajatellut järjestää perheellemme apua.

Tätä touhua katsellessani alan ymmärtää, miksi monet naiset kypsähtävät mieheensä (nopeimmat jo vauvavuoden aikana, sitäkään en enää ihmettele, enemmän ihmettelen että olen ilmeisesti vanha ja väsähtänyt kun en vaan jaksanut kerätä kamppeitani vauvavuoden aikana) ja monet koko miessukupuoleen, koska tämä ei ole vain yksittäisten miesten ongelma – tätä kuulee joka puolelta.

Ei kiinnosta perhevapaat, ei kiinnosta lapsen kanssa harrastaminen, on liian rankkaa lähteä lomalle lasten kanssa kun ei se ole mikään loma vaan pitää päästä kavereiden kanssa, pitää saada asunto jossa on ”mancave” johon pääsee karkuun kamalaa arkea (missä on naisten womancave – vaatehuoneessa tai vessassa varmaan!), ei jaksa hoitaa lapsen asioita (hankinnat, päiväkotiin liittyvät asiat) mutta samaan aikaan jaksaa miettiä uuden telkkarin hankintaa tuntikausia…esimerkkejä löytyy vaikka kuinka.

Kuva Kaur Kristjan.

Faktahan on se, että joku ne lapsen asiat hoitaa kuitenkin. Ja lapsen olisi hyvä kasvaa ympäristössä, jossa hänestä vastaavat aikuiset eivät aamusta iltaan toitota sitä, miten hankalaa ja rankkaa on näiden hoitaminen. Tai siis että ainakin toinen ei valittaisi. Joten kuvio menee niin, että lapsen äiti hoitaa, huolehtii, rakastaa ja on valittamatta. Jättää osan omista asioistaan hoitamatta, tunneistaan nukkumatta, jotta ihan perushuolenpito toteutuisi. Ei mitään ylimääräistä, ei itse keitettyä luomusosetta.

Tähän liittyy myös sellainen keskustelu, josta olen saanut tarpeekseni. ”Hyväksy myös isän tapa hoitaa asioita” -puheenparsi, jossa neuvotellaan jo lähtökohtaisesti isälle matalampi vaatimustaso ja vähätellään äidin asettamaa rimaa. Ikään kuin äidin haluamat toimintatavat tai hoitamisen laatu olisi jotenkin aina ylimitoitettua, ylihuolehtivaa ja suoraan sanottuna turhaa hössötystä.

Mitä se on, kun joutuu ensinnäkin pyytämään, jotta mies tajuaa laittaa lapselle vaatteet päälle, jonka jälkeen jää joko puolet laittamatta (”ai siis nää housutkin piti laittaa päälle?” tai ”onks nää sukat pakko laittaa kans?” kun tietää että ollaan menossa ulos ja kenkään nyt on tapana laittaa sukka jalkaan) tai sitten bodyn nepparit jäi laittamatta kiinni, joten joutuu kuitenkin käytännössä tarkastamaan työn jälkikäteen ja korjailla miehen suoritusta lähes joka kerta?

Kuva Meghan Holmes.

Onko se sitä, että äidillä nyt vaan on liian kova vaatimustaso? Koska kyllähän ilman sukkia voi mennä ulos tai ilman housuja! Ei se lapsi siihen kuole. Isä ikään kuin saa sluibata, tehdä normaalit hoitotoimenpiteet huonosti ja puutteellisesti, ja kaikki tähän puuttuminen on nalkutusta tai sitä, miten äideillä on kohtuuttomat vaatimukset. Tai, että on isiä sorsivaa, että äidit saavat päättää mikä hoidon taso on riittävää.

Kun oikeasti fakta on se, että jos esim. tämä isä hoitaisi lapsen täysin, mm. seuraavat asiat jäisivät hoitamatta kunnolla: sen vahtiminen saako huonosti maitoa juova lapsi riittävästi kalsiumia, onko riittävästi päällä ulkoillessa, onko turvavyö kunnolla kiristettu turvaistuimessa, onko kylvetty säännöllisesti vai vaan kerran viikossa, onko d-vitamiinit annettu, onko aurinkorasva laitettu, onko päähine päässä ulkoillessa… kaikki asioita, joihin varmasti ei kuole (paitsi ehkä se turvaistuin), mutta ei tule minulle heti noista mieleen lapsi jonka perheessä huolehditaan lapsen perusasioista huolella, vaan lähinnä jokin ongelmaperhe jossa lapset tulee ja menee ja syö mitä kiinni saa.

Kyse ei ole siitä, että äiti valittaa, että isä on valinnut lapselle huonosti mätsäävät housut ja paidan. Kyse on siitä, että isä ei huolehdi perusasioista ja on täysin vahdittava kun kokemus on opettanut, että ei vaan onnistu. Ja koska samaan aikaan onnistuu monen oman asian hoitaminen, ainoa johtopäätös on, että vikaa on asenteessa. Ei vaan kiinnosta, ja haluaa jättää hommat toisen hoidettavaksi.

Kuva Izz R.

Asiasta riitely ja keskustelu ja vääntö ei tunnu auttavan, mies on sinnikkäämpi väsytystaktiikassaan. Ja toisaalta, kun vaan systemaattisesti jättää hoitamatta tai hoitaa huonosti, niin kyllähän se äiti ne asiat järjestää mieluummin kuin antaa lapsen paleltua pakkaseen ilman housuja.

Ymmärrän hyvin, miten tapahtumaketju monessa perheessä on tämä: Äiti kyllästyy jatkuvaan yllä mainituista asioista riitelyyn ja tekee kaiken itse –> Äiti huomaa, että homma sujuukin paremmin kun jaloissa ei pyöri isä jota pitää koko ajan ohjata ja neuvoa ja vahtia –> Äiti huomaa, että pärjää itse asiassa tämän sirkuksen pyörittämisessä oikein hyvin ilman äijää. –> Jos taloudellisen pohdinnan jälkeen huomaa, että fyrkatkin riittäisi yksin olemiseen, voi olla tässä vaiheessa suoraviivainen ja tulevaisuuden kannalta valoisa ratkaisu kerätä kamat ja sanoa adiös sinne mancaveen.

Kommentteihin saa kertoa jos on omassa elämässään ajanut vastaavaan umpikujaan, ja miten siitä selvittiin. Onko olemassa ratkaisua, jossa vanhemmuuden vastuun saisi kammettua tasaisemmaksi? Vai onko vaihtoehdot hyväksyä nykytilanne ja jatkaa vanhemmuuden vastuun pääasiallista kantamista parisuhteessa tai kerätä kamat?”

Nimim. I did not sign up for this

Arjen helpottajat nyt kaupassa 💙🐟🥕🇫🇮♻️ Lue lisää tästä!

Psst! Huono Äiti -ruoat nyt kaupoissa!

Artikkelikuva Marcelo Silva.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 154 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

154 vastausta artikkeliin “”Nyt ymmärrän miksi naiset kypsähtävät miehiinsä””

  • Heidi sanoo:

    Aamen. Suora kuvaus meidän perheen elämästä.

    ”Isä ikään kuin saa sluibata, tehdä normaalit hoitotoimenpiteet huonosti ja puutteellisesti, ja kaikki tähän puuttuminen on nalkutusta tai sitä, miten äideillä on kohtuuttomat vaatimukset.”
    Tämä raivostuttaa kaikkein eniten. Aivan sama minkä näköisiä vaatteet ovat, kunhan niitä olisi riittävästi. Vitamiinit ovat mielestäni tärkeitä kasvavalle lapselle eikä se jatkuva makaroni+jauheliha+ketsuppi-combo täytä mitään ravitsemuksellista vaatimusta. En koe vaatimuksia kohtuuttomina vaan perus hoitona.

    Meillä mies päästi jopa suustaan lauseen: ”Pese sä nämä lapsen hampaat sit huolellisemmin”. On tullut olo, että näin hän ajattelee kostavansa minulle nalkutukseni hampaiden pesun tärkeydestä, vaikka enhän minä siitä huonosta hoidosta kärsi, vaan viaton lapsi.

  • 3 vuotiaan pojan isä ja hyvä sellainen sanoo:

    Aivan käsittämätöntä kuraa olet kirjoittanut. Pistää suorastaan vihaksi, että kehtaat aliarvioida toista osapuolta. Hän on isä ekaa kertaa elämässään kuten sinäkin äitinä. Jos hän valitsee väärät vaatteet hän tekee sen vahingosss, hän varmasti korjaa tilanteen. Hän on isä nyt ja tulevaisuudessa. Hän ei kirjoita tyhmyyksiä, hän oppii kyllä, lupaan sen.

  • Alma sanoo:

    Miehet eivät ole niin kiinnostuneita lapsista ja niiden hoitamisesta kuin naiset vaikka propaganda toisin väittääkin. Miehistä ei saa naisia vaikka kuinka yrittäisi. Kyse on biologiasta ja evoluutiosta ja niille emme voi mitään.

    Tasa-arvoa tässä asiassa ei koskaan tule.

    • Nimetön sanoo:

      Ei naisetkaan ole yhtään enenpää kiinnostuneita lapsista ja niiden hoitamisesta kuin miehetkään ja ihan biologisesti näin. Vauva on kiva saada mutta siinäpä se.
      Se vain että miehet eli isät loisii ja jättää raukkamaisesti kaiken naisen hoidettavaksi. Ilmeisesti mies on biologisesti raukkamainen. Mistään muusta ei ole kysymys. Ja joku mies näköjään tällä vielä kehtaa retostella.

  • Elämä on yllätyksiä täynnä sanoo:

    Kahden tytön isänä ja ainakin vielä samassa kodissa puolison kanssa asuvana haluan muistuttaa, että lapsiperheissä tyypillisesti tekemistä ja muistamista on kahdellekin aikuiselle liikaa. Perhettä ei silloin oikeasti auta se, että työt jaetaan tasan, silloin molemmat vain ovat tasan yhtä väsyneitä ja päätyvät kilpailemaan siitä, kumpi romahtaa ensin. Apua on vain ja ainoastaan siitä, että joku ulkopuolinen aikuinen auttaa.

    Kun ensimmäinen lapsemme syntyi, asuimme kaukana sellaisista sukulaisistamme, jotka olisivat voineet auttaa. Puolisoni todellakin hoiti lasta ja lapsen asioita enemmän, mutta en minäkään ollut toimeton tai viettänyt paljonkaan aikaa ystävien kanssa vaan kiikutin tämän tästä kestovaippoja pyykkituvalle ja takaisin, siivosin ja laitoin ruokaa ja stressasin epävarmaa työmarkkinatilannettani. Koska en kuitenkaan jaksanut öisin heräillä ja valitin taakkaani, enemmän tehnyt ja väsynyt puolisoni koki, että asenteessani on vikaa, ja parisuhteemme oli koetuksella. Kului monta vuotta ja ilmeisesti etäännyimme toisistamme, sillä en tunnistanut puolisoni pahoinvointia, kun yhteinen arki alkoi minusta vähitellen sujua paremmin ja kykenin parivuotiaan lapsen kanssa viettämään jo enemmän aikaa. Puolisoni halusi toisen lapsen, ja koska tiesin, että juuri jotenkuten toimimaan saatu arki muuttuisi toisen lapsen myötä heti samanlaiseksi raadannaksi kuin ensimmäisen lapsen kanssa, vastustin jyrkästi. Mutta koska ymmärsin, että vastustuksesta seuraisi ero, enkä halunnut erota lapsestani enkä puolisostani, suostuin yrittämään. Toisen lapsen saaminen osoittautui vaikeaksi mutta onnistui lopulta. Keskenmenot olivat rankkoja kokemuksia molemmille, ja niitä pahensi se, että ensimmäisen lapsemme puheen kehittyminen viivästyi emmekä tienneet, alkaisiko hän kunnolla puhua ollenkaan. Neuvolassa huolestuttiin ja käytin häntä psykologilla, mutta mitään ei oikein selvinnyt. Toisen lapsen syntymän jälkeen puolisoni paljasti suunnitelmansa arjen helpottamiseksi: muuttaisimme takaisin synnyinseudullemme, missä lasten isovanhemmat voisivat tukea meitä paremmin. Minulle muutto tarkoitti pitkää välimatkaa moniin ystäviini ja työmahdollisuuksiin, joten en ollut kovin innostunut, mutta taaskaan minulla ei rakastavana isänä ja puolisona ollut vaihtoehtoja ja toivoin, että lasten äiti olisi kaikesta huolimatta oikeassa. Puolisoni oli muuton jälkeenkin kuitenkin edelleen sitä mieltä, että asenteeni oli pielessä. Hän oli väärässä: minä vain voin huonosti enkä pystynyt tarttumaan toimeen, sillä koin, etten pystynyt vaikuttamaan elämääni, mutta hän näki vain sen, etten tehnyt yhtä paljon kuin hän. Tai niin ainakin luulin, kunnes eräänä iltana hän nousi iltapalapöydästä ja meni kylpyhuoneeseen itkemään, ettei enää jaksa, hän rakastaa opiskeluaikaista ystäväänsä, ensimmäisen lapsemme kummitätiä, ja haluaa muuttaa yhteen tämän kanssa. Se tietenkin yllätti minut täydellisesti, mutta ainoa vaihtoehtoni oli edelleen yrittää, joten sanoin, että jos vain saisin, haluaisin jäädä asumaan yhdessä heidän kanssaan. Kohtalon ironiaa oli, että olimme ennen muuttoa ja toisen lapsen syntymää keskustelleet siitä, miten tärkeää olisi saada enemmän aikuisia avuksi ja että parhaiten se toimisi, jos nämä asuisivat saman katon alla. Silloin olimme puhuneet nimenomaan tästä kummitädistä, mutta vain puolisoni oli tiennyt, mikä hänen suhteensa tähän oli. Kummitäti muutti meille, ja sekä hänelle että puolisolleni sopi hyvin, että minä jäin taloon asumaan, vaikka se oli pieni. Kaikki tekivät parhaansa. Minä ja kummitäti nukuimme vuorotellen puolisoni vieressä, mutta kummitäti, joka oli aina asunut yksin kissansa kanssa ja jolla oli selvittämättömiä henkilökohtaisia ongelmia ja minun arveluni mukaan jonkinlainen diagnosoimaton ahdistuneisuushäiriö, ei lopulta sopeutunutkaan perhe-elämäämme, vaikka yritimme ottaa hänen toiveensa huomioon. Hän oli loputtoman kärsivällinen lasten kanssa ja hoiti heitä kiitettävästi, mutta kaikki muut käytännön asiat olivat hänelle käsittämättömän vaikeita. Syntyi arkisia riitoja lemmikkieläimistä ja muusta, minä nukuin puolisoni vieressä yhä useammin ja lopulta sekä minä että puolisoni kypsyimme kummitätiin ja hän muutti pois. Vuoden kuluttua puolisoni sopi erimielisyytensä hänen kanssaan ja hän palasi samalle paikkakunnalle, mutta tällä kertaa omaan asuntoon. Lapsilla oli ollut häntä ikävä. Nyt hän käy työvuorojensa salliessa nukkumassa puolisoni vieressä meillä ja silloin minä väistän vierashuoneen sänkyyn. Toistaiseksi arki on jokseenkin sujuvaa, vaikka sekä minä että puolisoni kannamme edelleen huolta kummitädistä, joka ei ole edelleenkään hakenut ammattiapua ongelmiinsa. Ensimmäinen lapsemme, joka osoittautui erityislapseksi, on oppinut puhumaan ja saanut puhe- ja toimintaterapiaa ja pärjää koulussa jotenkuten, toisella lapsellamme ei ole ollut samanlaisia haasteita. Edelleen tekemistä on liikaa kahdelle aikuiselle ja yhdelle kummitädille, mutta vähän helpompaa on näin eikä puolisoni enää kuvittele, että asenteessani olisi vikaa. Ainakaan koko ajan. Rakastamme ja haluamme toisiamme ehkä enemmän kuin koskaan.

    Viimeiset kymmenen vuotta olisivat voineet mennä paremminkin, jos yhteiskunta käsittäisi, että lapsiperheet tarvitsevat automaattisesti kotiapua heti ensimmäisen lapsen synnyttyä. Siis automaattisesti. Ei niin, että sitä pitää pyytää perustellen, ettei jaksa, sillä se on nöyryyttävää, vaan automaattisesti. Siitä automaattisesti tarjotusta avusta voi sitten kohteliaasti kieltäytyä, jos arvelee jaksavansa itse. Jos kotiapua ei kehitetä tähän suuntaan, mikään ei muutu, sillä ongelma ei ole ensisijaisesti miehissä tai naisissa vaan siinä, että tekemistä ja muistamista on vain aivan liikaa. Mutta olen pahoillani avauksen kirjoittajan puolesta, joka on monessa asiassa aivan oikeassa. Me miehet suoriudumme keskimäärin huonommin, mutta asian korjaaminen kannattaa aloittaa tunnustamalla, että lapsiperhearki on kuormittavaa joka tapauksessa ja ulkopuolinen apu on välttämätöntä, jotta molemmat jaksaisivat. Monet miehet saattavat ajatella niin kuin minä, että varjelen tämän arkirumban keskellä omaa hyvinvointiani, koska puoliso ei niin kuitenkaan tekisi vaan soisi vain meidän molempien väsyvän sinänsä oikeutetussa tasa-arvovaatimuksessaan. Vaikka en tehnyt yhtä paljon kuin puolisoni, pahimmassa vaiheessa pelkäsin terveyteni puolesta ja ajattelin lapsemme pudottamista parvekkeelta alas. Onneksi olin sen verran ”itsekäs”, että säilytin arvostelukykyni ja luotin puolisoni vahvuuteen, jota minussa ei ollut, vaikka en nähnytkään hänen pahoinvointiaan eikä hän minun. Jos olisimme puhuneet toisillemme ongelmistamme varhaisessa vaiheessa, emme luultavasti olisi saaneet niitä selvitettyä, emme olisi väsymyksemme keskellä ymmärtäneet toisiamme vaan olisimme eronneet. Minä olisin ollut onneton yksin ja puolisoni onneton vain lapsemme kummitädin kanssa. Niinpä minusta kaiken jälkeen tuntuu siltä, että vaikka moni asia meni väärin ja huonosti, tein kuitenkin parhaani ja lopulta oikein. Mutta elämä ja parisuhde jatkuvat, ehtiihän tässä vielä virheitäkin tehdä.

    • Minna sanoo:

      Tekemistä on liikaa. Voi kuitenkin esittää kysymyksen, että jos en jaksa tehdä omaa 50% suoritusta, niin miten voin olettaa, että toinen jaksaa vaikkapa 70%? Jos kuitenkin tehtävät asiat ovat pakollisia. Eli kyllä molempien pitäisi aivan väkisin repiä itsensä siihen 50:een. Se on yksinkertaisesti väärin, että toinen asettaa rajan vaikka 30%:iin jaksamisen nimissä ja toisesta revitään 70%.

  • Uusi malli sanoo:

    Mä tunnen naisparin, jotka olivat raskaana yhtä aikaa ja nyt ovat äitiyslomalla kumpikin. Ehkä siinä on tulevaisuuden malli. Alfa-urokset pääsee siitoshommiin ja muut urokset voivat yrittää sitten jotain muuta

  • Hipsu sanoo:

    Tsemppiä. Miesten kanssa toimii parhaiten se, että vaatii itselleen samaa kuin he sallivat itselleen, välittömästi. Kun he ovat tulossa harrastuksesta, jossa viettivät 3 tuntia, ei muuta kuin samasta ovenavauksesta itse ulos. Ja sanoa, että nyt kun olit kuntosalilla kolme tuntia niin minäpä menen nyt myös shoppailemaan. Ai niin, ei olla syöty kuin yksi ruoka, niin tee joku ruoka täällä.

    Ja kaikki missä voit jättää miehen osuuden hänelle itselleen, niin jätä. Pyykit, pese vain omat ja yhteiset. Hän kiinnostuu pesemään kun vaatteita ei vaan ilmesty valmiina.

    Kieltäydy sekä viemästä että hakemasta lasta hoidosta. Jompi kumpi ja toinen toiselle.

    Mies ostakoon lahjat omille sukulaisilleen ja ystävilleen.

    Anna talon kaaostua, anna sen kaaostua aivan järkyttäväksi. Sellaiseksi, että se häiritsee ketä tahansa. Kerro, että tämän kuukauden siivousvastuu on miehellä, koska sinä hoidit edelliset 12 kuukautta.

    Tällaisia vinkkejä.

  • Uhmaaja sanoo:

    Tuo tarina ja monet kommenttikentässä esitetyt samankaltaiset tarinat pitävät varmasti monesti paikkansa. Omalta osaltani isänä voin kertoa, että itsellä ratkaisuna toimii se, että lapsen tarpeisiin vastaaminen lähtee lähtee minusta itsestäni. Ei ketään (isää) motivoi se, että lapsenhoito on normitettu. On vain yksi ja oikea tapa hoitaa lasta. Mitä puetaan – koska puetaan, kumpiko sukka laitetaan ensin. Milloin syödään – mitä syödään – mistä kulhosta ja millä lusikalla. Mihin puistoon lapsi pitää viedä ja mitä siellä pitää leikkiä. Meilläkin se meni aluksi tuohon ja minulle lapsenhoidosta tuli kaavamaista pakkopullaa. Isyyden ilon löysin vasta, kun uskalsin ”uhmata” äidin laatimaa lapsenhoito käsikirjaa ja keksiä itse tapani vastata lapsen tarpeisiin. Voin kertoa, että se tuo enemmän onnistumisen tunteita ja motivaatiota, kuin normien noudattaminen.
    Kommenttikentässä olevissa tarinoissa, isä on saanut tämän mahdollisuuden vasta eron jälkeen. Onneksi itse uskalsin nousta vastaan ajoissa.
    Lisäksi isälle aiheuttaa monesti huolta ja lisätyötä kodin rakentaminen, remontointi sekä auton ja kodinkoneiden viat. Makaan sohvalla monesti laiskan näköisenä ja näplään puhelinta. Totuus on kuitenkin se, että etsin netistä tietoa em. askareisiin.

    • Omppu sanoo:

      Tuo on totta. Itse aloin tekemään osittain reissutyötä kun lapset olivat pieniä ja vaan lähdin aina. Puoliso sai hoitaa asiat omalla tavallaan sillä aikaa ja viihtyi ihan hyvin. Ainoa mikä haittasi minua oli todella ylimitoitettu pädiaika. Koska minulle on ihan sama missä vaatteissa päivähoitoon esimerkiksi oli menty ja kuinka monesti kuravaatteet oli unohdettu. Kunhan olivat hengissä niin se oli ihan riittävä.

      Nyt taas on tilanne kääntynyt siihen, että ne asiat joista sinä pidät huolta ja joita googlettelet, jäävät meidän huushollissa tekemättä. Mies on niin paljon töissä, omasta tahdostaan. Ymmärrän sitäkin puolta, välillä on itselläkin ollut töissä jaksoja, jolloin on halunnut panostaa todella paljon ja muu elämä jonkinlaisessa survival -moodissa.
      Kuitenkin nyt viime aikoina on alkanut tympimään se, että toinen ei oikein tee mitään yhteisen eteen. Jokaisella pitäisi ainakin tunti päivässä mennä siinä, että tekee ja miettii perheen ja talon asioita. Alkaa ärsyttämään kun raamikas ja älykäs mies käyttää henkisen ja fyysisen kapasiteettinsa pelkästään omaan uraan.

  • Neljän sukupolven tarkkailija sanoo:

    Äidin vaistosta puhutaan! Niin jollakin aikuisella pitää olla vaisto, joka pitää huolen uudesta ihmisestä = lapsesta. Ei lapsi ole valmis ottamaan elämästään vastuuta syntyessään ei edes pysty!! Lapsen pitää saada oppia, että on joku joka rakastaa/huolehtii. Vanha viisaus on sekin että mies osaa vain lisääntymisosan. On toki joitakin poikkeuksia. Sama päteen luontoonkin usein emo hoitaa. Naisen elämästä liian suuri osa menee huolehtimiseen! Mieheltä puuttuu usein taito huolehtia edes omista tarpeistaan! Miksi, nainenhan heidätkin on lapsena hoitanut? Sen on pakko olla alitajuinen taito/käsitys. Kyllä lapsi on aikuisen vastuulla, ei lapsi opi vastuuta ilman mallia ja rakkautta. On turhaa toivoa, että miesten suoraviivainen ajattelu muuttuu.

  • LeijonaEmo sanoo:

    Tähän samaanhan se aikanaan ajautui meidänkin tilanne.
    Ja tuosta, mitä kaikkea äitinä teinkään yksin – lopulta kolmen lapsen kanssa, seurasi se, että olin huono äiti (siis kirjaimellisesti ihan hirviö äiti kun ”VÄHÄN” väsytti), olin myös toimintahäiriöinen äiti (vuosien takainen onnettomuus toi raskauksien, lasten hoidon + työn teon mukana sen että jalat lähti alta enkä pystynyt enää huolehtimaan kaikesta). Tässä kohtaa miehestä tuli se joka huolehti ja….. Niin. Aluksi se oli sellaista räpeltämkstä että väkisin yhä yritin selviytyä äidin tehtävistä mutta turhaan. Osan hoiti ulkopuolinen apu ja osan isä. Ja kyllähän hän lopulta näytti selviävän tarvittavista toimista, mutta tämä kaikki, ne aiemmat vuodet ja mitä niiden aikana tapahtui (ei ollut vain se ”mancave”, vaan paljon muutakin….), saivat aikaan sen, että erosimme. Koska olin silloin huonossa kunnossa, sovimme että lapset jäävät pääosin hänelle, minun hoitaessa itseni kuntoon jotta pystyn olemaan lasten ansaitsema äiti. Kun sain hoidettua itseni kuntoon, olin jo sen ajan kuunnellut ettei kaikki olisi hyvin. Ajattelin että ehkä se vaan vaatii oman aikansa…. Kun toinen vuosi oli mennyt, olin lapsilta saanut useita soittoja, videopuheluita ja kaikkea, joissa kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Aloin huolestua. Ja lapset hokivat että haluavat luokseni, äidin luokse. Viimeinen niitti oli se kun ulkopuolinen soittaa ja kertoo jotain, joka pysäytti äitinä koko maailman. Nyt tilanne on edelleen auki, mutta äiteinä voitte olla varmoina että nyt on leijonaemo herätetty eikä hyvä heilu kun lasten turvallisuus on kyseessä!
    Että vinkki viitonen sinne: parempi lusikoiden jako ennemmin kuin myöhemmin.
    Ja mitä tulee mies sukupolveen yleisesti niin tämä taitaa olla peruja pääosin miessulupolvesta lähtöisin jo kivikaudelta jossa nainen hoiti kaiken kun mies oli metsällä. Toki tämän päivän maailmassa on sitten myös täysin toisin päin. Usein tämä näkyy vanhemmanpuoleisissa vanhemmissa jotka vasta myöhemmin ovat lapset tehneet. Nainen ei jaksakaan ja mies hoitaa kaiken. Tätäkin on nähty. Yhtä kaikki, jos tilanne on tuo mitä kuvaat, ei sitä kannata väkisin yrittää olla. Hoitakoot mies oman elämänsä ja tavatkoon lasta jos haluaa, mutta anna sen miehen mennä.

  • Umpikujasta pois sanoo:

    Kestin kuvaamaasi tilannetta kolme vuotta ja sitten lähdin. Lapsen hankinta lähti miehen toiveesta ja kun perheenlisäystä vihdoin saimme, ei mieheni osallistunut lapsen eikä kodinhoitoon. Kodinhoito ei ollut häntä yhtään kiinnostanut aiemminkaan, mutta se yllätti, että hän ei aikonut myöskään osallistua lastenhoitoon. Erossa mieheni vaati yhteishuoltajuutta, jonka hänelle mielelläni soin. Näin hän opetteli pakon edessä päiväkoti-, ruoka- ym. asiat. Isäviikoilta lapsi palaa nyt neljän vuoden jälkeenkin yleensä epäsiistinä, väsyneenä, mutta onnellisena, joten katson asioita läpi sormien ja koen tehneeni ainoan oikean ratkaisun aikoinaan.

  • Kodinkone sanoo:

    Ei paremmin voisi asiaa sanoa. Juurikin näin. Saati se että kun joskus harvoin äiti vetäisee päiväunet tai käy jossain on hän jättänyt lapset holtittomasti hoitamatta ja ollut itsekäs ja kerrotaan miten lapsilla oli nälkä ja ikävä olla. Mitenkä menee niinkuin toisen mielestä tuolloin asiat? Se on ollut heippahei lopulta myös itsellä.

  • Isien kannattaja sanoo:

    En todellakaan voi samaistua, en edes lähipiirin osalta, että olisi näin yleistä mitä esitetään. Keskimäärin 10 tutusta isästä 1 tai 2 käyttäytyy satunnaisesti vastuuta vältellen. Mutta sitten ÄIDIT! Niistä löytyy useampi perseilijä, jotka avoimesti valittavat jatkuvalla kuinka rankkaa lasten kanssa on ja voi kun ne jo kasvaisi ja muuttaisi omiin koteihin. Ja siis lasten itsensä kuullen. Silti niitä lapsia on tehtävä useampi. Aivan sydänjuuria myöten järkyttävää. Erityisesti nähdä äitien käyttäytyvän tällä tavalla, sillä isäksi saatat tulla jopa vastoin omaa tahtoa. Äidistä ei tule äitiä vastoin omaa tahtoa. Onneksi näiden äitien lapsilla on ihanat ja huolehtivat isät <3

    • Just joo sanoo:

      Just joo

    • Jenkit sanoo:

      Vai että aivan vastoin tahtoa voi tulla isäksi. Näinä koulutuksen aikoina ihan yllätyksenä tulee, että miten saattoikin lapsi lähteä alulle. Täysin tiedostettu riski. Jenkeissä pohditaan lakia, jossa isättömään lapsen siittäminen olisi rikos. Tulisi vähän enemmän kiinnostusta ehkäisystä huolehtimiseen myös miehille. Ja sitten se häviävän pieni mahdollisuus, että kondomi rikki ja juuri siitä kerrasta raskaaksi, olisi vaan huono tuuri ja rangaistus silti.

    • Nimetön sanoo:

      Kerrot satuolennoista. Ei mulla muuta.

  • SMV86 sanoo:

    Niin niin tuttua. Tuohon kaatunut kaikki liitot

  • Nimetön sanoo:

    Tässä teille vertausta. Olin nuorena miehen kanssa 5 vuotta ja hänellä oli entuudestaan lapsi, joka kävi meillä. Haluttiin yhteistä vauvaa ja kun jäin raskaaksi, oltiin onnellisia. Kun olin synnyttämässä, ni hän oli mukana, mutta etäinen. Päästiin osastolle, ni lapsen isä ilmoitti, että on löytänyt toisen naisen ja ei pysty olemaan isä!!! Oli niin suuri sokki, että, sitä ei voi tajuta järjellä. Tosiaan hänestä ei ole kuulunut tähän päivään mitään. Poika 23 nyt. Olin vauvan kanssa yksin 2 vuotta ja löysin ihanan isäpuolen. Mentiin naimisiin ja saatiin 4 poikaa. Kun hänen piti yksin ottaa vastuuta lapsista kun olin töissä. Ei tullut mitään. Vaatteet miten sattuu, tarha asiat hoitamatta ja kaikesta sain sanoa, kun retuperällä perus hoito. Oltiin yhdessä 10 vuotta ja sitten päätin, että mulla, helpompaa yksin kun mies on yksi lapsi lisää, joka ei osaa ottaa vastuuta, eikä ymmärrystä vanhemmuudesta. No, eron jälkeen ilmoitti, että ei jaksa tavata poikia, ku uusi perhe ja tottunut vapauteen. Jätti pojat, jotka reagoi pahasti ja jouduttiin käymään perheneuvolassa. Siitä selvittiin. Sitten olin taas yksin 2 vuotta 5 pojan kanssa, ilman tukiverkostoa ja isovanhempia. Mulla ei ollut päivääkään vapaata ja tukea sukulaisista. Tapasin miehen ketä vain tapailin ja jäin raskaaksi 41.vuotiaana (e-pilleri) lapsi. Mies oli ehdoton ja jyrkkä että pidetään lapsi. Itse olin peloissaan, miten jaksan vielä ja pelko siitä, onko isä valmis ottamaan vastuun. Vannoi olevansa. Synnytykseen ei tullut,. Kun. Kaverin synttärit. Ei käynyt laitoksella tai hakenut meitä kotiin. Poika oli 6 viikkoa ennen kuin otti syliin ensi kerran. Lapsi nyt 5 vuotta ja isä ei ole päivääkään hoitanut tai ostanut mitään lapselleen. Soittaa joskus ja selitys oli, ettei osannut luopua vapaudestaan. Että näin!!! Olen yksin kasvattanut 6 poikaa ja meillä todella läheiset välit. Kaikki kunnollisia ja kaksi vanhinta jo aikuisia. Isommat ollut isän korvikkeita pienimmille. Että tässä mun tarina jaksamisesta ja huonoista miehistä, keltä puuttuu vastuu isänä. Onko ihme tän kaiken jälkeen, että kaksilahkeiset on turha tulla mun juttusille enään…

  • Yksinhuoltaja avioliitossa sanoo:

    Samaistun! Vasta
    vanhemmalla iällä löytyi mies joka todella halusi kanssani lasta. Raskausajan neuvolaan ei koskaan ehtinyt mukaan, kiire töissä. Samoin synnytysvalmennus ja lopulta myös synnytys. Neuvolaan ei kuulemma tarvinnut lähteä kun tietää jo kaiken, edellisen avioliiton lapsen kanssa oli kaikissa käynyt. Olimme sopineet että bonuslapsi on pääosin äitinsä luona ensimmäisen kuukauden vauvan tulo jälkeen. Teimme saman kun äiti sai lapsen uuden miehensä kanssa. Noh, ensimmäisenä päivänä bonus haettiin meille, mullahan on nyt hyvin aikaa hoitaa ja lapsen äidillä on kiirettä. Isä ei auttanut minua ensimmäisen viikon aikana edes yöllä nostamaan lasta vaikka olimme hätäsektioon joutuneet ja hänen 5 -v lapsi oli minulla kotona. Isä ei ole kertaakaan noussut yöllä vaihtamaan vaippaa, hänellä on niin raskasta töissä. Rahaa on turha lapsen hankintoihin odottaa. Ex:lle kun pitää elatusmaksut hoitaa, on niin kallista. Saan kuulla jos laitan vauvalle väärät vaatteet päälle, esim. värit eivät sovi toisiinsa tai väärästä setistä pipo päässä. Vauva puree imettäessä, ei saa kieltää sehän on vasta vauva eikä se niin paljon voi sattua. Hyvä äiti kestäisi tälläiset pikkujutut sanomatta mitään. Olen mielelläni sekä hänen että yhteisen lapsemme kanssa, silti toivoisin että voisin vaikka suihkuun päästä tai vessaan ilman että pitää erikseen pyytää ”voisitko katsoa ettei satuta itseään” sillä aikaa. Vauva on nyt 9 kk. Isä on käynyt kerran yksin vaunulenkillä, se on tähän mennessä ainut hetki kun en ole ollut vauvan kanssa. Omat lääkärit mm lopputarkastukseen olen vauvan kanssa mennyt. Ja ei, en kiellä lähtemästä, isovanhemmat asuvat kaukana ja isäni on kotona omaishoidettavana, en voi olettaa mummon jaksavan hoitaa. Että näin, en ymmärrä miksi lasta piti haluta ennen raskautta kun ei sitten halua osallistua mihinkään. Yritimme 2 vuotta ennenkuin tulin raskaaksi. Olen ymmälläni

  • Nimetön sanoo:

    Samassa paskassa jo vuosia kulkenut ja joskus luulin että mulla on vaan niin kovat vaatimukset ja taso, mutta tajunnut jo vuosia sitten että mies vaan on ikuisesti alemmalla tasolla kun perheen kolme lasta. Nyt kesällä olin leikkauksessa ja etukäteen tiedettiin että olen heikossa kunnossa, niin silti mies ei eväänsä liikuttanut että olisi tarttunut mihinkään kodin töihin. Onneksi lapset on jo teinejä ja osaavat ottaa vastuuta. Myös poikalapseni😅. Tästä toivuttuani ilmoitin että jos hän joutuu vastaavaan tilanteeseen niin minun puolestani saa vaikka kuolla omaan paskaansa, en enää häntä vedä perässä. Joten ei kehity ja olen luopunut jo edes kuvitelmista että hän joskus tajuaisi ettei hänestä koskaan ole ollut apua. Hauskinta kuitenkin että luulee olevansa helvetin ahkera ja osallistuva🤣🙈.

  • Totuudenmies sanoo:

    Aivan turha ja asiaton kirjoitus. Tässä yleistetään miehiä ” tätä kuulee jokapuolelta” ja puhutaan miehistä yleisesti sen sijaan että puhuttaisi tietynlaisista miehistä. Tämä on feministin jargonia, jonka sisältö kannattaa jättää omaan arvoonsa.

    • Iines sanoo:

      Yleistetään koska tämä on erittäin yleistä

      • Totuudenmies sanoo:

        Jos sinun ajatusmaailmaa lainaan omakseni hetkeksi aikaa, niin voisin todeta että ” kaikki naiset pettävät miestään” koska se on niin yleistä.

        Itse olen oman tonttini vanhenmuudesta hoitanut kunnialla, samat sanat minusta sanoisi vaimokin. Joten tämän artikkelin syytökset tuntuvat täysin utopistisilta, eteenkin kun artikkelin esimerkki ei kuulosta tutulta edes ystävä/tuttavaperheiden osalta osalta.

        Onkohan tämä sivusto feministiaktivisteja täynnä, kyykytetääb miestä niin kauan ettei enään kestä, kun tänne nämä ns miesten uhrit näyttää kokoontuvan?

        • Iines sanoo:

          Jos katsot tilastoja niin miehet pettävät useammin kuin naiset. Miehet vaan tekevät pettämisestä isomman numeron, naiset sietävät asiaa hiljaa enemmän. Minun tuttavapiirissä on suurin osa perheistä ”normaaleja”, korkeakoulutetuista ihmisistä muodostuvia ja silti niissä on tilanne, että miesten työ, uni, lepo, harrastukset ja kaverit ovat tärkeämpiä kuin naisten. Feminismi loppuisi jos sitä ei enää tarvittaisi.

          • Totuudenmies sanoo:

            En tiedä katsoitko 1980 luvun tilastoja, mutta tasoissa ovat tänäpäivänä, on siis kääntymässä toisin päin jopa naisten pettävän enemmän. Toki tilastoissa ei näy ne huorintekosia tekevät jotka eivät asiasta tee numeroa. 🙂

            Turhaan projisoit sinun tuntemia perheitä olevan se projektio totuudelle, toki inhimillistä on verrata omaan lähipiiriin ja olettavan sen olevan totuus. Näin kun miettii päätyy aika mustavalkoiseen ajatteluun. Toki voit jatkaa yleistämistä sinulla on siihen oikeus, mutta edelleenkin kuulet todennäköisemmin täällä valittamista kun hehkuttamista, koska toiselle ihmiset kokee tarvetta julkaista ja toiselle taasen ei.

            Ymmärrät varmaan feminismistä sen että tasa-arvoa ei saavuteta ajamalla vain toisen osapuolen etuja(naisten)? Suomessa naisella on miestä enemmän oikeuksia, joten yliampuvaa tuo uhriutuminen. Palkkaeroa on turha ottaa kehiin koska aina palkka on neuvoteltavissa työhaastattelussa(neuvotelkaa parempi diili), ja julkisen alan työpaikoissa on tehtävänmukainen liksa joka on sentilleen sama miesten ja naisten osalta.

        • Iines sanoo:

          ”Ns miesten uhrit”. Jotka ovat vetäneet kaiken tai suurimman osan vanhemmuusvastuusta yksin. Usein myös taloudellisen vastuun. Sinun tuttavaperheesi saattavat kuulua joukkoon, jossa miehet ovat mukana hyvin, joka tarkoittaa ehkä jotain 30-40% työosuutta heille ja sitten he pitävät itseään esimerkillisinä, koska ovat keskimääräistä miestä parempia. 50% työnjakoa olen nähnyt yhdessä perheessä tuntemistani kymmenistä. Ja sitten on poikkeuksia kuten tuntemani yh-isä, jonka ex vaimolla mielenterveysongelma ja hoitaa yhtä lasta yksin. Ja on erittäin katkeroitunut.

          • Totuudenmies sanoo:

            30-40% työnjako miehen osalta on aika oletusarvoista, joskin hieman aliampuvaa. Oma työnjako on lastenvienti päiväkotiin, kaupassakäynti, ruoanlaitto, lasten kanssa oleskelu(tottakai sama molemmilla vanhemmilla), muksujen kuljettaminen harrastuksiin. Ajallisesti tämä on 60-70% ajasta(aikaavievää). Toki kotitöitä jää emännälle, mutta astiat koneeseen/pyykit koneeseen ei ajallisesti tai työllisesti voita edellämainittuja hommia mitä joudun tekemään. Toki jos katsotaan 18v aikajaksolla, niin äiti on tästä sen ensimmäisen vuoden kotona kun isä painaa fyrkkaa. Tämän aikana mies auttaa kaikkensa kotona, joten onko työn ero ensimmäisen vuoden aikna että mies tekee 200% enemmän kuin vaimo? Mikä on sitten keskiarvo 18v ajalta, luulen että vaikka mies lorvisikin hieman niin 50% ja 50% on aika normi työnjaossa.

        • Iines sanoo:

          Palkkatasoon on iso vaikutus sillä, että perhevastuut ja perhevapaat kasaantuvat niin paljon enemmän naisille. Vaikutus on kumuloitunut pitkällä aikavälillä. Minulla on ollut hyväpalkkaista duunia aina välillä ja se on vaatinut aika paljon sekä neuvottelua että töissä oloa ja työn priorisointia. Vauvan täyspäiväinen hoito kotona on myös työtä, paljon vaativampaa kuin suurin osa oikeista töistä, jossa naputellaan vähän näppäimistöä ja juodaan kahvia aikuisten ihmisten kanssa monta kertaa päivässä. Eri asia on fyysisesti raskaat työt kuten jos joku on vaikka kaivoksella. Eli ei mies tee mitään isompaa osaa vauva-aikana. Tekee eri asioita ja se on vaihtelua. Tehdä samaa 24/7 on väsyttävää ja puuduttavaa, tämän tietävät kaikki isät, jotka ovat viettäneet pitkiä, useita kuukausia kestäviä perhevapaita itse. Ovat yleensä erittäin onnellisia kun pääsevät omiin töihin.
          En aja pelkästään naisten asioita. Minulla on poikalapsia ja olen monista asioista huolissaan, jos se nyt on oikea termi. Nämä perheiden työnjakoasiat eivät varsinaisesti kuulu niihin, välillisesti kyllä. Esimerkiksi minua tympii se, että koulu suosii tyttöjä ja kiltteyttä sekä sopeutuvaisuutta, miellyttämistä. Pojille, kuten myös tytöille, pitäisi suoda tilaa maskuliinisuudelle. Maskuliinisuudessa on paljon hyvää kuten aikaansaavuus, eteneminen, tien raivaaminen, päämäärätietoisuus. Molemmat sukupuolet voivat ilmentää sekä feminiinisyyttä että maskuliinisuutta. Mutta toksinen maskuliinisuus on saanut liikaa palstatilaa ja positiivisesta maskuliinisuudesta ei puhuta lainkaan. Vaikka pitäisi.
          Sitten tuon perheiden työnjaon kautta on helppo nähdä skenaario, jossa mies on lopulta perheessä aika lailla tarpeeton ja tulee jätetyksi. Ja on sitten täysin hukassa asioidensa kanssa, masennusta ja viinaa. Ei sosiaalista tukiverkostoa. Pojilleni mielellään toivoisin mukavampia näkymiä vaikka se sitten tarkoittaisikin enemmän vaipanvaihtoa.

        • Iines sanoo:

          Tuohon tekevätkö miehet vauvavuonna 200% työn voisin vielä kommentoida tarkemmin. Että eivät. Vauvanhoito kotona työpäivän ajan on työtä. Kait sinunkin mielestäsi jos tuon 200% ajatuksen mukaan se on sitä myös illalla. Eli molemmat tekevät työpäivän ajan työtä, erilaista työtä. Sitten työpäivän jälkeen on erilaisia vaihtoehtoja miten aika käytetään.

          Usein tapahtuu niin, että nainen on hoitanut yövalvomiset. Koska töissä pitää jaksaa ja vauvan kanssa kotonahan ei pidä jaksaa, siinähän ollaan vastuussa vain ihmiselämästä. Ja sitten mies tarvitsee harrastuksia että jaksaa töissä. Sitten nainen joko lähtee myös harrastukseen tai priorisoi perheen yhteistä aikaa eikä lähde harrastukseen. Monet tekevät niin. Ja jos eivät tee, kaatuu liitto ennen pitkään todennäköisesti myös koska yhteistä aikaa ei ole ollut. Joka tapauksessa mies harvoin hoitaa mitenkään 100% asioista ja ajasta työajan jälkeen. Hyvässä tapauksessa ehkä sen 30-40% jota jo kritisoitkin. Hieno homma jos olet tehnyt paremman suorituksen itse.

          Ja vauvavuonna naisella on takana raskaus ja imetys sekä sarja yövalvomisia. Ovat kaikki mainitut sen verran kuluttavia, että ylimääräinen palautuminen kyllä todellakin on enemmän tarpeen henkilölle, joka on käynyt ne läpi.

  • Äijä sanoo:

    Teetkö sä täyspäiväisesti töitä tän blogin kirjoittamisen lisäksi?

  • Sivustaseuraaja sanoo:

    Itse lapsettomana sinkkumiehenä katsellut vierestä ja ihmetellyt perheellisten kavereideni toimintaa.
    Miten naiset jaksavat miehiään jotka eivät edes jaksa tai viitsi siivota kotona tai viitsi edes hoitaa lasta sen aikaa kun nainen käy kaupassa. Nainen hoitaa lasta kuitenkin 24/7 ja mies vaan yrittää kaikin keinoin luistaa vastuusta.
    Eräskin kaveri oli soittamassa lastenlikkaa kun nainen kysyi että hoidatko lasta kun käyn kaupassa.
    Naurettavaa. Ottakaa miehet vastuu tekemisistänne.

    Ei lapsen hoitaminen vie miehekkyyttäsi. Päinvastoin !

    • Iines sanoo:

      Hienoa että olet laittanut merkille kavereidesi perseilyn. Antaa toivoa miessukupuolen kehittymistä kohtaan. Oikeasti on vaan todella surullista, että miesten itsekkyys pilaa niin monen lapsen ja perheen elämän. Uuvuttaa naisen, ja sen mikä olisi kauneinta ja arvokkainta elämässä, ei sitä pääse olemaan. Todella raastavaa mutta minkäs teet.

  • Susiäiti sanoo:

    Onpa ollut surullista luettavaa tämä artikkeli ja kommentit. Mutta tilanne ei ole ihan vieras minullekaan. Vuosien ja vuosien takkuamisen aikana olen yrittänyt lukea kaiken mahdollisen, mikä voisi auttaa. Kiintymyssuhdeteoria, tunnelukkoteoria, erityisherkkyysteoria, you name it. Näistä on ollutkin apua, ja veikkaan, että suomalaisessa kulttuurissa elää edelleenkin todella haitallinen tapa kasvattaa pojat siten, etteivät he opi tunnetaitoja. Eivät osaa tunnistaa, nimetä ja ilmaista rakentavasti omia tunteitaan. Elämä sujuu siihen asti, kunnes pitää perhe perustaa. Sitten, kun se pieni nyytti oikeasti tulee elämään, tuleekin vähän puskasta, että vanhemmuuteen liittyy aivan valtavasti kaikenlaisia tunteita. Paljon myös niitä negatiivisia, pelkoja, pettymyksiä, riittämättömyyden tunnetta ja tietysti sitä väsymystä ja kireää pinnaa. Puhumattakaan niistä monista, monista jutuista, joiden tekeminen on tylsää. Kun näitä tunteita ei osaakaan kohdata ja käsitellä, niitä säikähdetään ja sitten niitä pitääkin jo paeta näyttöjen taakse tai mancaveen, tai sitten ne vaan nielaistaan ja alkaa passiivis-aggressiivinen käytös.

    Passiivis-aggressiivisuushan on sitä, että päällepäin on maailman mukavin ja lauhkein ihminen, mutta se patoutunut aggressio sitten tuleekin ulos (ihmisen itsensä tiedostamatta) siten, että jätetään täyttämättä kaikki odotukset ja vaatimukset, joita itseen kohdistuu. Ei tietenkään tarkoituksella, mutta kun ei ”huomaa”, ei ”tajua”, unohtuu ja käy vahinko. Joka ikinen kerta. Eikä ihminen itse siis tietenkään tajua ilmaisevansa aggressiota, koska no, aggressiivinen yleensä sitten lopulta on se toinen osapuoli, jonka ihan kohtuulliset odotukset jatkuvasti ja järjestelmällisesti petetään. Ja mitä enemmän passiivis-aggressiiviselta vaatii, sitä vähemmän hän antaa.

    Meillä alkaa nyt näyttää jo siltä, että joku solmu on saattannut ruveta aukeamaankin. Totta kai on sitten niitäkin ihmisiä, jotka ovat mulkeroita ihan vain asioikseen, eivätkä todellakaan haluakaan miksikään muuttua. Mutta tuo on se asia, minkä minä yrittäisin ennen eroa juurta jaksain selvittää. Että onko kysymys ihan vain yleisestä pissapäisyydestä, vai kenties tunne-elämän ongelmista, joita voisi ratkoa esim. siellä terapiassa.

    • Nimetön sanoo:

      Todella hyvä kommentti. Luulen, että tästä on meillä myös pitkälti kyse.

    • Ansu sanoo:

      Ymmärrän tämän pointin toisaalta. Mutta toisaalta on kyllä aivan perseestä, että naisen pitäisi tässäkin alkaa vielä paapomaan ja ymmärtämään tunnelukkoja ja ”rakentamaan” vastuunpakoilijasta ihmistä. Tehköön itse työnsä.

      • Susiäiti sanoo:

        Enhän tuossa sanokaan, että pitäisi. Itse nyt olen valinnut sellaisen tien, että yritän ymmärtää. Senkin pitäisi olla täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, että valitsee toisin, koska tosiaankin, ei aikuisen ihmisen ongelmallista käyttäytymistä kenenkään _tarvitse_ sietää.

        • Ansu sanoo:

          Ei sanotakaan, omat patoutumat väritti tulkintaa ja naisilta odotetaan usein tuontyyppisiä asioita. Muista pitää huolta itsestäsi ja omasta jaksamisestasi, olet sen ansainnut 🙂.

          • Susiäiti sanoo:

            Kiitos. Nykyään muistan. Samaa sanoisin muillekin täällä, katkeruus on kolkko kaveri, ja kävi minua itseänikin ihan liian lähellä.