Hän väittää että rakastaa, mutta rakastaako kuitenkaan? Olen miettinyt eroa jo pitkään, mutta koska kyseessä on sinänsä hyvä mies, en ole vielä tuota ajatusta toteuttanut. Sillä olen läheltä nähnyt, millainen on ns. oikeasti huono mies. Mutta kun koko ajan on olo, että jotain puuttuu.

Olen hyvin herkkä ihminen, enkä laisinkaan täydellinen, kaiken kestävä kovis vaikka siltä yritän joskus vaikuttaa. Olen yksinäinen. En fyysisesti, vaan henkisesti. Tämä yksinäisyys on jokapäiväistä, se imee minusta voimaa ja energiaa. En osaa enää olla yhtä iloinen kuin ennen enkä pysty keskittymään asioihin, vaikka yrittäisin. Huomaan tämän esimerkiksi leikkiessäni lapseni kanssa; rakastan leikkimistä hänen kanssaan, mutta kun teen sitä joka päivä, eikä minulla ole ketään kenen kanssa jakaa näitä ihania asioita, tunteita ja pieniä hetkiä arjessa. Se surettaa ja huomaan yhtäkkiä leikkien keskellä vain istuvani hiljaa miettimässä, että voi kun hän olisi tässä kanssani.

Joka aamu lapseni syntymän jälkeen olen herännyt aikaisin hänen kanssaan mieheni nukkuessa pitkään. Onhan hän toki töissäkin ollut, mutta myös työttömänä toisinaan. Siitä huolimatta, kun joskus olen ehdottanut että hän heräisi aamulla, jotta minä saisin nukkua, on hän vain sanonut ”katsotaan”. Meillä se siis tarkoittaa sitä, että ei tapahdu.

Vain muutamia kertoja, kun olen todella ollut väsynyt, olen hänet komentanut nousemaan. Mutta tällöinkin minun on täytynyt herätä ensin ja lapsen huutaa kauan aikaa, ennen kuin hän on noussut. Tai vaihtoehtoisesti lapsi on huutanut niin kauan, että lopulta minä olen noussut ylös, kun en ole enää saanut unta tai kestänyt lapsen pahaa oloa.

Vaikeinta on se tunne, että mieheni ei välitä. Hän ei sen vertaa ajattele minua, että tajuaisi, miten väsynyt olen. Vaikka olen sanonut sen ihan suoraankin ja asiasta on keskusteltu. Olen myös pääsääntöisesti yksin vastuussa lapsen hyvinvoinnista. Syömisestä, vaatetuksesta, liikkumisesta. Siitä että telkkaria ei katsota montaa tuntia, ja että joka aterialla olisi kasviksia/hedelmää.

Kuva Yuris Alhumaydy.

Ei mieheni edes ajattele ruuanlaittoa, vaikka olisi sovittu, että hän tekee ruokaa, ennen kuin lapsi huutaa jo nälissään. Sitten hän kysyy minulta, mitä tuolle annetaan. Siinä missä minä yritän tehdä kaikille maistuvaa kotiruokaa, terveellistä ja sellaista, että jokainen voi syödä, ei mieheni ajattele kuin itseään. Jos hän joskus tekeekin ruokaa, se useimmiten on sellaista, mitä en voi syödä tai eettisistä syistä suostu syömään. Ja hän sanoo minulle, että sinähän voit itse tehdä itsellesi jotakin. Eikä tarjolla ole kasviksia saati muutakaan terveellistä.

Ja mitä vaatetukseen tulee, vaikka minulla olisi aamulla aikaisin menoa ja hänellä ei, hän pyytää minua valmistelemaan lapsen hoitorepun ja vaatteet valmiiksi, koska ei hän tiedä mitä pitää olla mukana tai mitä pukea päälle lapselle. Saattaa hän pyytää minua viemään lapsen hoitoonkin vain sen takia, jotta hänen ei tarvitsisi herätä niin aikaisin. Tässäkin pahinta on se tunne, että eikö hän todella ymmärrä että minä olen väsynyt, ja kaipaisin arkeen tukea toiselta vanhemmalta?

Uskokaa tai älkää mutta tästäkin on keskusteltu. Olemme keskustelleet asioista usein, avoimesti ja molemminpuolisesti, mutta hän ei vain ymmärrä. Pari päivää voi mennä niin, että hän yrittää. Hän esimerkiksi saattaa seuraavana päivänä imuroida ja mennä lapsen kanssa mummolaan, jos olemme keskustelleet.

Kuva Charles Deluvio.

Mutta siihen se usein jää. Sitten tulee paluu arkeen. Pyydän käyttämään koiran lenkillä, ja usein saan illalla huomata, että koiraa ei ole lenkitetty koko päivänä. Pyydän minun ja lapsen kanssa ulos tai leikkimään, ei hän jaksa. Aina on jotain muuta; kahvi juomatta, aamupala syömättä, vessassakin pitäisi käydä, menee kaverille, jalat kipeät, treenit illalla niin pitää levätä.

Koskaan ei ole aikaa minulle tai lapselle. Ei kysy mitä kuuluu ja jos silti kerron, ei kuuntele. Saattaa puhua päälle tai vaihtaa puheenaihetta lennosta. Jos pyydän olemaan hetken lapsen kanssa, on kyllä, mutta selaa puhelinta samalla. Todella surullista katsoa, kun lapsi innoissaan leikkii ja selittää, ja isä hymähtää vastauksen katseen ollessa puhelimessa. Viestittelee koko päivän ystävilleen kuitenkin, kun puhelin kilahtaa se heti kaivetaan esiin.

Kaikki nämä on vain pintapuolista valitusta. Mielellänihän minä olen lapseni kanssa ja hoidan kodin ja muutkin, mutta kun se tunne että jotain puuttuu. Puuttuu rakkaus ja arvostus. Huolenpito. On tunne, että minusta ei välitetä. Minusta ei kukaan halua pitää huolta, kysyä mitä kuuluu. Eikä vain kuka tahansa, vaan se minulle tärkein, puoliso, rakas.

Nimin. Kriisiparisuhteessa

Artikkelikuva Sharon McCutcheon.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 85 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

85 vastausta artikkeliin “Vaikeinta on se tunne, että mieheni ei välitä väsymyksestäni yhtään”

  • Äiti 74 sanoo:

    Ihan tuttua, exä oli ihan vapaa matkustaja. Hoidin hänen lapset ja omani. Hoidin kodin ja kaikki lasten asiat, harrastukset, terapiat… Pikku kakkonen nukkui pari vuotta todella huonosti. Itse uuvuin, en edes jaksanut erota. Sen aika tuli kuitenkin, kun lapset kasvoi ja sai aikaa nukkua. Exä ei ikinä välittänyt minun väsymyksestä tai olisi mitenkään arvostanut minua omien lastensa hoitamisesta. Olin pelkkä piika ja lasten vahti. Neuvoni on, älä missään nimessä tee hänen kanssaan ainakaan enempää lapsia, toinen on: lähde menemään, tuo ei muutu miksikään. Ja ei, hän EI OLE HYVÄ MIES, ei todellakaan. Hyvä mies tukee, auttaa, osallistuu ja näyttää teoilla, että rakastaa. Joten, lähde menemään, aikuista lasta ei kukaan aikuinen nainen raahaa perässään.

  • Älä ole kynnysmatto sanoo:

    Tilannehan ei oikeastaan liity lapsen saamiseen, henkilö on aivan varmasti ollut samanlainen jo ennen lapsen syntymää. Lapsen myötä tilanteet vaan korostuvat.
    Mies tietää, että hoidat hommat joka tapauksessa, joten mitä tapahtuu, jos esim kieltäydyt viemästä lapsen päiväkotiin tai laittamasta sen repun valmiiksi? Ala arvostaa itseäsi, niin toinenkin saattaa herätä tilanteeseen!

  • kotiorjatar ja omaishoitaja sanoo:

    Tuttua arkea,vastuu kotitöistä,taloudesta ja ihan kaikesta minun niskoillani,puoliso vapaamatkustaja tässä liitossa,ei osaa laittaa ruokaa,ei osaa siivota,ja rahan laskujen maksu täyttä hebreaa hänelle,
    pyykinpesun opetin,oppi:) muuta ei oppinut=halunnut oppia
    aikanaan äiti passasi poikaansa,ja kotiapulainen teki kotityöt
    aika yleistä etten sanoisi

  • Pakoon päässyt sanoo:

    Kuulostaa niin tutulta. Mulla oli juuri tuollainen mies. Kaksi ihanaa lasta, joista toinen erityinen. Vuosia pyöritin yksin kotia ja yritin hoitaa suhdetta, puhuin ja puhuin mutta mikään ei muuttunut, vaikka tein kaikkeni ja niin nätisti kuin osasin. Pahinta oli välinpitämättömyys lapsia kohtaan, itseäni kohtaan olisin ollut valmis sitä sietämään. Sain loputtomia lupauksia muutoksesta, mutta mikään ei vaan muuttunut pysyvästi, vain sen verran hetkellisesti että mies sai jatkaa taas rauhassa elämäänsä. Lopulta lukemattomien annettujen mahdollisuuksien jälkeen päätin lähteä lasten ja ehkä vähän itsenikin takia. Ja se oli elämäni paras päätös. Vaikka yksin olo hirvitti, huomasin että itseasiassa pärjäsin paljon paremmin ilman tuota aikuista lasta. Vuosien taakka hävisi harteilta ja vaikka työmäärä ei sinällään vähentynyt, olo on parempi kuin kertaakaan tuon suhteen aikana. Elämääni on myös ilmestynyt mies, joka oikeasti on kiinnostunut minusta ja hyvinvoinnistani ja suhtautuu myös lapsiin yhtä ihanasti kuin omiinsa. Jos olisin jäänyt, olisin kuihtunut hitaasti pois. Nyt en palaisi mistään hinnasta takaisin.

  • Joku sanoo:

    Siis niiiin tutun kuuloista. Minullakin miehenä kolmekymppinen kakara. Meillä on vuoden ikäinen lapsi ja olen juuri palannut töihin. Mies juoksee viikonloput milloin missäkin, töiden jälkeen saan hoitaa lapsen yksin, sen lisäksi kaikki kodinhoito jää itselle. Mies on juuri nyt kesälomalla ja kotona ei tapahdu mitään vaikka lapsi on hoidossa. Illat ja viikonloput olen väsynyt ja yksinäinen, välillä kiukkuinen koska tuntuu että olen niin loppu hoitamaan kaiken itse enkä saa yhtään läheisyyttä tai hellyyttä, eikä mies edes oikein keskustele kanssani. Hänen kaikki aika uppoaa pelaamiseen ja kavereiden kanssa hengailuun. Rakastaa kyllä selkeästi lastaan ja vie tätä silloin tällöin puistoon, mutta kaikki ”ei niin kiva” hoitaminen jää minulle. Nyt kun olen töissä ja mies vapaalla, minä olen silti se joka herää öisin lapsen kanssa. Mies on nukkunut viimeisen vuoden sohvalla ja tulee viereen nukkumaan vain jos väkisin hänet viereeni mangun. Seksiä on aniharvoin, tosin sekin haittaa koko ajan vain vähemmän koska olen nykyään niin väsynyt ja seksi ei ole enää tyydyttävää, mies huolehtii vain itsestään. Miehen omat sisarukset ja koko lähipiirini ihmettelee kuinka jaksan olla hänen kanssaan. En tiedä enää itsekkään.

  • AnnaStiina sanoo:

    Hyvin tutun kuuloista. Mies tekee töitä paljon. Siihen hän vetoaakin usein miksi ei ole läsnä ja apuna. Olen ollut vauvan syntymästä asti lähes täysin vauvan kanssa kahden. Lähellä ei ole edes tukiverkostoa johon tukeutua. Kyllä monet itkut on itketty yksin, väsyneenä yöllä kun lapsi ei nuku ja haluaisit itse vaan nukkua ja olla hetken yksin. Onneksi nyt on nukkumisen suhteen vähän helpottanut.
    Rakastan lastani yli kaiken mutta huomaan myös itsekin välillä tuijottavani hiljaa tyhjyyteen vaikka haluaisin olla lapselle hetkessä läsnä.

    Täälläkin mies välillä yrittää. Kerran lähti vaunuttelemaan. Kerran monen kuukauden aikana. Lastaan kyllä rakastaa ja leikkii sen kanssa tovin aina kerran päivässä mutta en minä sinä hetkenä lepää tai vietä omaa aikaa. Minä pesen pyykkiä, siivoan käyn suihkussa tms. Eniten ottaa päähän se, kun lapsen kanssa sulla on kädet koko päivän täynnä ja kun mies tulee kotiin jättää kaikki jätöksensä pitkin lattioita ja pöytiä. Astiat jää siihen aloilleen ruokailun jäljeen, vaatteet roikkumaan tai lojumaan ties minne jne. Sekin vähäinen aika, kun voisin vaikka vaan maata aloillani menee niiden jälkien siivoamiseen. Kyllä voisin jättää tekemättä mutta kun ollaan lapsen kanssa niin paljon kotona en viihdy jos ympärillä on paljon sotkua. Olen kymmeniä kymmeniä kertoja pyytänyt että auttaisi edes siinä että omansa siivoaa. Sillä hetkellä sen tekee kerran, pari ja taas palataan samaan vanhaan. Sitten kysyy multa välillä miksi oot aina niin pahalla tuulella ja kuulemma suutun olemattomista asioista. Juurikin jos on taas kerran jättänyt astiansa pöydälle tai kengät oven eteen etten saa sitä auki kun olen vaunuilla lähdössä ulos. Se on se kuuluisa kamelin selkä tai kun lasi täyttyy ja alkaa läikkyä. Ei vaan jaksa määräänsä enempää ja hokea toistuvasti samoja asioita.

    Oon koittanut vedota tunteisiin. Sanonut että auttaisi kun tosiaan vähän auttaisi. Olisin hyväntuulisempi ja kaikilla olisi mukavaa. Sillä hetkellä kovasti ymmärtää mutta taas kaikki jatkuu kuin ennen. Annan lapselleni kaiken rakkauden ja huolenpidon. Se on mulle ensisijaisen tärkeää. Olisi niin ihana kokea että joku panisi myös mun jaksamiseni jos ei etusijalle niin edes pitäisi sitä tärkeänä. Haluaisin kokea että minustakin huolehditaan joskus.

  • Rajat ja rakkaus sanoo:

    Suosittelen opettelemaan omat rajat. Vaikeaa se on mutta kun olet ne löytänyt niin voit ne hyvällä omalla tunnolla hänelle opettaa. Sinä itse opetat toiselle ihmiselle miten sinua tulee kohdella ja mitä siedät. Jos on hyvä mies niin ehkä herää jos hommaat itselle hetkeksi oman vuokra asunnon, saat tilaa ja lepoa itsellesi.

  • Nimetön sanoo:

    On helppo syyllistää. On helppo uhriutua myös. Entäpä jos te molemmat tunnette antavanne kaikkenne peliin? Sinä varmasti annat äitinä enemmän, voiko olla niin, että puoliso ei vain ymmärrä ja näe kokonaisuutta?