”Kotitöiden teko on vähäistä ja usein hommat jäävät keskeneräisiksi, harvoin siivoaa omat sotkunsa eikä todellakaan siivoa lasteni sotkuja, aina saa olla keräämässä milloin kenenkin vaatteita milloin mistäkin. Lopulta lopetin hänen vaatteiden pesemisen ja nyt hän peseekin vaatteensa ellei halua nakusilleen hillua.

Myös lapsista huolehtiminen on vähäistä (10 ja 7 v.) vaikka olen tässä ajan kanssa vähän kerrallaan yrittänyt lisätä hänelle vastuuta. Silloin harvoin kun käyn missään ja lapseni jäävät hänen vastuulleen, lapset ovat omissa oloissaan ja vain pelaavat tai ovat puhelimella, kun mieheni surffaa netissä/somessa/youtubessa jne. Mieheni ei lähes koskaan vie lapsiani minnekään; vuoden kerrat voi helposti laskea yhden käden sormilla ja silloinkin minun on täytynyt patistaa.

Olen useita kertoja yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa mutta en saa hänestä mitään irti eikä mitään tunnu menevän ymmärrykseen asti. En edes tiedä syytä miksi hän ei vie lapsiani minnekään. Eikö häntä kiinnosta? Vai eikö vain halua? Laiskuutta, tylsää, ei osaa? Olen jopa yrittänyt perhetyöntekijän avustuksella saada hänet viemään lapset edes leikkipuistoon mutta aina kun kuukaudessa tulee ”perhetyöpäivä” (joita on 2-4 krt/kk), hän on tympääntynyt ja naama on norsun veenä.

Alku.

Kuva Gia Oris. Ylin kuva Sheri Hooley.

Ymmärrän sen, ettei lasteni kanssa aina ole helppoa sillä nuoremmalla on aistiyliherkkyys ja autisminkirjo, mutta se ei ole syy olla touhuamatta heidän kanssaan. Olemme olleet yhdessä jo 4,5 vuotta, joten pitäisi jo osata ottaa ohjat ja vastuuta mutta kun ei niin ei. Miehessäni ei vain ole ”isämateriaalia”, enemmänkin hän on kuin lasten isoveli, jos sitäkään. Hän ei vain osaa eikä ole oppinut käsittelemään lapsiani, erityisesti nuorempaani, jonka kanssa hän uudestaan ja uudestaan toimii tai sanoo väärin eikä ns. pelisilmää tunnu olevan. Eikä hän osaa käsitellä vanhempaakaan.

Tätä menoa lapseni jäävät ilman isää tai isämallia (biologinen isä ei ole kuvioissa mukana). Mieheni kanssa ei voi keskustella mistään ongelmista koska hänestä ei saa mitään irti ja hän sulkeutuu. Hän ei muutoinkaan puhu mistään jos häntä vaivaa tai painaa jokin, sulkee vain muurit ympärilleen, ja käyttäytyy kakaramaisesti. Jos yritän kysyä mikä mieltä painaa niin aina saan kieltävän vastauksen. Tuntuu kuin olisin hänen äitinsä, paitsi että harrastamme seksiä muutaman kerran viikossa. Välillä on todella vaikea vaihtaa äitimoodi pois päältä, kun on ensin aamusta iltaan huolehtinut kaikista ja kaikesta.

Ihmisiä istumassa auringonlaskun aikaan

Kuva Harli Marten.

Aina joku on vailla jotain ja ketään ei kiinnosta mitä minä haluan tai mitä minä tarvin. Oloni on liian väsynyt mihinkään harrastuksiin; jos nyt ylipäänsä on edes mahdollisuutta lähteä minnekään. Näin erityisen raskaan kevään jälkeen tarvitsisin vähän lomaa ja yksinoloa palautuakseni, mutta miten sen järjestää, kun lapsia en saa minnekään eikä itselläni ole paikkaa minne mennä.

En saa edes viikonloppuisin aamua nukkua rauhassa. Viikot huolehdin lapset kouluun ja eskariin ennen omia opintojani, päivän päätteeksi haen kotiin, ruokin, kuskaan harrastuksiin ja valvon kun heillä on vaikeaa. En osaa enää nukkua vaan herään jopa ampiaisen pörinään ikkunalla. Kun tulee viikonloppu jolloin voisi ottaa vähän rennommin ja enemmän levon kannalta, niin mieheni valvoo myöhään ja nukkuu kuin porsas pitkään, toisinaan hän toimillaan herättää minut. En vain saa ikinä nukkua rauhassa. Ja kun yritän tästäkin puhua, että hän mahdollistaisi mulle rauhan nukkua viikonloppuisin (edes lauantaina) niin puheet kaikuvat kuuroille korville. Terveyskin prakaa ja joka paikkaa särkee kun ainainen stressitila päällä.

En nyt väitä ettei mieheni tee yhtään mitään. Kyllä hän pesee pyykkinsä ja tekee itselleen ruuan (en enää passaa), joskus ruokkii lapset, joskus tyhjentää astianpesukoneen, joskus imuroi, joskus petaa sängyn, on kotona lasten kanssa kun käyn asioilla tai ruokaostoksilla. Hän ei vain ajattele, että kotihommia on useita ja jokaiselle päivälle.

lapsi ja aikuinen liikennemerkissä

Siltikin kaikesta huolimatta rakastan miestäni, mutta tunnen olevani vankilassa josta ei ole ulospääsyä. Olen yrittänyt tehdä plussat ja miinukset mutta valitettavasti miinuksien puoli on liian raskas. Toisaalta plussia on; esim. voin tehdä viikko-ostokset rauhassa, käyn kampaajalla joka toinen kuukausi, käyn terapiassa joka kuukausi, tai joskus kun pää meinaa totaalisesti hajota niin voin mennä ulos lähiympäristöön kävelylle. Toisaalta uskon, että meillä kotona meininki rauhottuisi jos jäisin lasten kanssa kolmistaan.

En tiedä mitä tehdä? Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta niin oli aikoinaan lasten isänkin kanssa. Omia lapsia miehelläni ei ole, eikä meillä ole yhteisiä lapsia, enkä aio enää sellaisia tehdäkään (mieheni tietää tämän), joten ero tulee joka tapauksessa jossain vaiheessa. Miksei siis nyt ennen kuin on liian myöhäistä.

En luota omiin tuntemuksiini tai hormoneihini. Kuitenkin aina uudestaan palaan näihin ajatuksiin, ajatuksiin joita en voi kenellekään purkaa. Ei ole ketään sellaista jolle voisin näistä puhua. Ehkä näytän tämän kirjoituksen seuraavassa terapiaistunnossa…”

Nimim. Lopeensä väsynyt

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 48 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

48 vastausta artikkeliin “Mieheni saamattomuus ärsyttää, kyllästyttää, ja ennen kaikkea väsyttää”

  • Tasa-arvoa kaikille sanoo:

    Mitä mä just luin. Luulin, että lapset ovat hänen omiaan. Ei isäpuolen tarvitse sinun lapsiasi hoitaa. Kunhan tulee toimeen, kantaa osuutensa arjen hoitamisesta, sekä lasten perusturvallisuudesta, hän on tehtävänsä tehnyt. Tuossakin on tekemistä, ei toisen miehen lasten kanssa eläminen ole helppoa, vaikka ehkä miehet tunteensa piilottavatkin. Toki kotityöt tulee hoitaa 50/50, mutta vanhempi on vastuussa omien lastensa sotkuista, ruokkimisesta ja viihdyttämisestä.

  • Voikukka sanoo:

    Aloittajalla on raskas elämäntilanne, paljon sympatiaa sulle! Minusta olisi ihan kohtuullista, että mies tekisi edes oman osansa. Onko se sitten puoley lapsettoman pariskunnan kotitöistä vai koko perheen kotitöistä, se pariskunnan pitää sopia ja mieluiten ennen yhteen muuttoa. Mahdollista on ollut sekin, ettei lapseton mies ole osannut ennakoida kuinka paljon työtä lapsiperheen pyörittäminen vaatii.

    Kohtuutonta tai ei, niin itse lähtisin siitä, että jos asutaan yhdessä, niin mies on tasaveroinen aikuinen perheessä ja hoitaa osuutensa. Jos ei sovi, niin voidaan seurustella, mutta asua eri osoitteissa. Mikä ei ole huono vaihtoehto ollenkaan.

  • Lopeensä väsynyt sanoo:

    Aikamoista tylytystä tullut ja ehkä olen ilmaissut itseäni heikosti joten avaan tilannetta vähän lisää.

    Lasten biologinen isä on kuollut.
    Nuorempi ei siis muista isäänsä ollenkaan. Vanhempi nyt jotain muistaa mutta ei ole häntä kaipaillut tai oireillut mitenkään. Meillä oli ammattiauttajat prosessissa mukana. Viimevuosina lapsilla siis miehen malli puuttunut. Nykyinen aviomieheni ”asuu” sohvannurkassa ollen milloin youtubessa milloin jossain somessa tai selaillen erilaisia sivuja valvoen myöhään ja jääden aamuisin nukkumaan kun me muut aloitamme päivän. Opinnot mieheni on aloittanut vuosi sitten, sitä ennen ollut työttömänä kotona joten aikaa hänellä kyllä olisi kun hänen päivänsä ovat lyhempiä kuin meidän muiden, energiaakin pitäisi siis periaatteessa olla, ainakin enemmän kuin minulla. Hänen toimintaa voisi kuvastaa teini-ikäisen meiningiksi.

    Minä olen lasten ainoa auktoriteetti sekä äidin että isän roolissa (aviomiehelläni ei juurikaan auktoriteettiä ole ja häntä ei näin ollen lapset tottele muutoin kuin ison yhteenoton jälkeen). Tätäkin on yritetty ja yritetään työstää.

    Ehkä olen sen verran ”vanhanaikainen”, kun mielestäni mieheni pitäisi myös ottaa perheestä vastuuta ja isompaa roolia perheessä eikä vain olla ”mies joka meidän kanssa asuu” vaikkei olekaan lasten biologinen isä. Mukaan tulee koko paketti; minä naisena mutta myös äitinä lapsineen ja lapsiperhearkineen. Jos hän haluaa parisuhdeaikaa (joka on mahdollista vasta kun nuorempi on yöunilla) niin silloin pitäisi päivän aikana tehdä muutakin kuin istua sohvalla. Tämä sama oli ongelmana myös biologisen isän kanssa joten ehkä se on jokin ”miesten juttu”???? En minä ilkeyttäni lopettanut hänen pyykkien pesemistä tai ruuan laittoa, en vain saanut häntä mitenkään muuten näitä asioita tekemään. Sama koskee vaikkapa sitä imurointia; kuluu riittävän pitkä aika etten imuroi niin kyllä hän sitten yhden kerran viikossa imuriin tarttuu. Lapsiperheessä vain aina on ruokaa lattialla, hiekkaa, muuta pikkuroskaa. En ole mikään siivousintoilija mutta ei ole kivaa kun nämä roskat yms. kulkeutuvat sänkyyn jalkapohjien mukana. Ja toki lapsetkin nyt JOTAIN kotitöitä sentään tekevät; mm. tyhjentävät astianpesukonetta 1-2krt/vk (meillä kone laulaa jtp.) ja keräävät vaatteensa nurkista ja siistivät huoneensa kerran viikossa, toisinaan vievät roskapussin (kaikki minun pakottamina tai toiminnanohjauksen tukemina). En vain jaksa jatkuvasti tapella näistä heidän kanssaan. Molemmat kun tarvitsevat toiminnanohjausta ja se on pitemmän päälle enemmän voimaa vievää kuin se, että kerään heidän vaatteet itse pyykkikoriin tai tyhjennän astianpesukoneen itse tai jonnekin mennessä vien samalla roskapussin. Nuorempi tarvitsee apua myös lelujen keräämiseen huoneessaan.
    Olen näissä kotitöissä joskus kokeillut jopa kotityölistaa eli jääkaapin ovessa on kuukauden lista kotitöistä, osa on päivittäisiä, osa viikottaisia ja osa kerran kuussa tehtäviä. Listaan merkittiin askareen tehneen henkilön nimikirjaimet (lapset osallistuivat tähän myös). Olin luvannut, että jos saatte (mies ja lapset yhteensä) kuukaudessa enemmän merkintöjä kuin minä yksin niin tehdään porukalla jotain ylimääräistä kivaa, esim. käydään uimahallissa tai duutsonparkissa tai mitä ehdotuksia nyt tuleekaan. Annoin heille mahdollisuuden ja passivoitin itseni ns. helpoista kotitöistä mutta puolen vuoden aikana eivät onnistuneet kertaakaan 🙁 Ja näin minua siis oli neuvottu kokeilemaan. Ehkä porkkana ei ollut tarpeeksi suuri? Motivaation puute? Aina ajoittain yritän tätä uudestaan mutta saan vain suuttumusta ja kiukuttelua osakseni. Kaikilta.

    Sitten erääseen asiaan haluan myös kommentoida; en nyt muista onko juttua ollut sivujen puolella vai facessa. 7v autismiskirjon lastani EN VOI jättää yksin esim. jumpan, lenkin tai kaupassa käynnin ajaksi, korkeintaan 15 min pärjää jos esim. sanon vieväni pyykit pyykkituvalle, tyhjentäväni koneen ja laittavani uudet pesuun ja ripustavani märät narulle roikkumaan. Tämän ajan hän pärjää. Tai jos pikaseen haen lähikaupasta maitoa. Nuorimmaiseni tarvitsee läsnäolevan aikuisen. Lapsia en voi myöskään keskenään jättää. Aamurauhaa nukkua en saa vaan aamu alkaa klo 6:30-7:30 välillä oli arki tai pyhä. Joskus ensimmäinen herätys jo klo 5. Autisminkirjon lapseni tarvitsee myös aamuisin aikuisen tukea ja strukturoitua rytmiä. Biologisen isän kanssa ensimmäisen lapsen ollessa pieni teimme viikonloput/ hänen vapaapäivinä niin että toinen sai toisena aamuna nukkua rauhassa ja toinen toisena. Olen tästäkin yrittänyt vihjata, hienotunteisesti keskustella, suoraankin keskustella, vaikka mihin tapaan nykyisen mieheni kanssa mutta toistaiseksi ei ole keskustelut auttaneet.

    Kolmas asia mihin haluan kommentoida on se, etten todellakaan puhu miehelleni syyttävästi, terrorisoi, jankuta/kitise/hauku/puhu rumasti. Olen häntä jonkin verran vanhempi ja osaan kyllä olla se aikuinen. Harvoin saan mitään raivaria hänelle tai edes riitelisimme. Riitaan kun aina tarvitaan se kaksi ja kun toinen sulkeutuu niin yksinhön siinä saisi riidellä.

    Osittain ongelma ehkä onkin siinä, että vedän itse kaiken sisääni siihen asti kunnes en enää kestä ja asioista on pakko puhua jolloin tulee liikaa asiaa kerralla toiselle sisäistettäväksi. Myönnän että mulla on ylisuorittajan vikaa ja se on yksi omista projekteistani omilla istunnoillani. Näitä asioita on puitu terapiassani ja se mitä minua on neuvottu tekemään on juurikin minun tekemisen vähentäminen, ja sen taakan ja vastuun jakaminen miehelleni mutta miten tämä onnistuu jos hän ei sitä osaa tai kykene tehdä?! Ei, vaikka kuinka olen yrittänyt opettaa tässä yli neljän vuoden aikana. Joka tukituutista aina kysytään eikö mieheni tee sitä taikka tätä tai osallistu siihen taikka tähän ja joudun sanomaan että ei tee eikä osallistu ellen sitä vaatimalla vaadi. Sitten minulta kysytään että hyvänen aika miksi ei tee tai osallistu, onhan hän kuitenkin osa perhettä ja se toinen aikuinen. Minunkin mielestä vastuu pitäisi jakaa; ei nyt tasan mutta ainakin niin ettei toinen ole metrissä ja toinen kynnyksen kohdalla.
    Ja vaikkei mieheni ole lasten biologinen isä niin eihän minun ole tarkoitus olla yh. avioliitossa. Jos on, niin sitten valitsen sen totaali yh:n koska silloin tukitoimetkin menevät sen mukaan. Nyt ne menevät sen mukaan, että perheessä on kaksi vastuunkantavaa aikuista. Paitsi ettei käytännössä ole kuin yksi. Lisäksi tilanne rauhottuisi meillä kotona.

    Ja vielä sellainen asia, että ei kaikkea tarvitse tehdä minun tavallani! MUTTA mitä tulee lapsiin niin heidän diagnoosit tarkoittavat tietyntyyppistä tapaa suhtautua heihin, tiettyjä sääntöjä ja ”otteita” (ei fyysisiä) sekä on kiinnitettävä huomiota miten heille annetaan ohjeet ja säännöt. Esimerkiksi iltapuuro on tehty ja puuro lautasella, ei vain hihkaista toisesta huoneesta ”syömään” ja loppu menee omalla painollaan. Homma menee niin, että mennään lapsen luo ja otetaan kontakti ja sitten jämäkästi ”syömään” kehoite. Huolehditaan että lapsi tulee syömään, ja jos et itse samaan aikaan syö niin jäädään ja ollaan kuitenkin läsnä ruokailussa ja huolehditaan että lapset myös syö. Syönnin jälkeen sopivan jämäkkä kehoite astioiden viemisestä tiskipöydälle. Ja tämä sama tietenkin toistuu päivässä sen 3-5krt riippuen onko koulu/tarhapäivä vai ei. Näiden lasten kanssa asiat eivät vain tapahdu vaan ne pitää luotsata tapahtumaan, muutoin mitään ei tapahdu. Tässä ei ole kuvakortit eivätkä toistot auttaneet. Nämäkin asiat mieheni kyllä tietää tai ainakin näistä on puhuttu useaan kertaan sekä olen luetuttanut tietoa aiheesta.

    Ja kyllä teemme asioita myös perheenä, esim pelaamme kortti/lautapelejä kotona, käymme rannalla tai leikkipuistossa. Nämäkin retket ja niiden toteutus sekä lasten toiminnanohjaus (ja kyllä, myös hyvissä asioissa tarvitsevat toiminnanohjausta ettei aistikuormitusta yms. tule liikaa), päällä on oikeat (säänmukaiset) vaatteet tai ihan vain se turha sisarusten välinen riitely mene niin pahaksi että koko homma pitääkin perua, tai vain ylipäänsä että ehdimme ajoissa taipaleelle. Hyvätkin asiat ovat usein enemmän voimaa vieviä kun kaikki on yhden ihmisen vastuulla.

    Kahdenkeskistä parisuhdeaikaa on periaatteessa siis vain iltaisin kun nuorempi on yöunilla. Siinä ei kummosia treffejä kotona saa aikaan mutta toisinaan toki yhdessä tehdään hyvä iltapala ja katsotaan elokuvaa lähekkäin ja sitä intiimiaikaakin. Mutta ei sitä itelläkään aina motia ole jos on ensin ollut raskas päivä opinnoissa/töissä, kiukuttelun täyteinen iltapäivä ja ilta lasten kanssa, kotityöt siihen lisäksi kun samalla näet miten mies on valvonut pitkään, nukkuu myöhään ja kuluttaa sohvannurkkaa. Ei sytytä. Olen yrittänyt sanoa että ”olit ihana kun teit sitä ja sitä”, mutta ei auta. Ja ei minuakaan kukaan kiittele tai kehu kun teen asioita. Enkä mie kiitosta haluakaan vaan niitä arjen tekoja niin että aikaa ja energiaa jäisi myös muuhunkin. Mies kyllä osaa keskustella ns. turvallisista aiheista mutta heti kun eteen tulee kipeämpi tai vaikeampi aihe keskustelutaidot ja kuuntelutaidot tyrehtyy siihen.

    Kirjoitukseni kuuluikin olla minä minä muotoa koska se kertoi omista tuntemuksistani, olostani ja kipuiluistani. En voi tietää mieheni ajatuksia ja tuntemuksia kun hän ei niitä ikinä kerro. Jos jokin on huonosti niin hän mököttää päivän tai useammankin suojamuuri päällä eikä läpi pääse millään konstein. Normaaleissa keskusteluissani puhun ehkä liikaakin me muotoa ja jo se kertoo ettei mulla ole mitään omaa juttua, paitsi opintoni jotka aloitin koska ei ollut töitä. Opiskelen siis pääsääntöisesti koulussa mutta jotkin kurssit on etänä.

    Ja mieheni muuten lupasi, vannoi ja vakuutti aikoinaan haluavansa ottaa osan taakastani kantaakseen. Se hänen taakka vain jäi pieneksi kun taas tilalle tuli uutta taakkaa. Osaksi hänestä johtuvia.
    Ja ei, en etsinyt enkä etsikään miespuolista piikaa tai lastenhoitajaa. Asiat oli ihan hyvin meillä kolmistaankin. En ole vailla päästä minnekään mutta VAIHTOEHDOT olisi mukava saada. Tai edes MAHDOLLISUUKSIA. Olihan miehellänikin harrastuksia ennen tätä koronaa. Miksi siis minä en saisi siihen mahdollisuutta kun kerran perheessä on kaksi aikuista? Ja kyllä sen kumppanin nyt kuitenkin pitäisi kyetä kantamaan vastuuta jo yli 4v jälkeen. Missään ja milloinkaan en ole halunnut joutua hänen äidikseen tai äidin korvikkeeksi.
    Ja kyllä, kun meillä on yökylässä tai josssin retkillä mukana ”lainalapsia” niin huolehdin heistä kuin omistani.

    Mitä tulee niihin plussiin ja miinuksiin mistä myös tuli ihmetystä ja tylytystä niin minua on ammatti-ihmiset näin neuvonut tekemään. Eli kirjoittamaan mustaa valkoiselle hyvät ja huonot asiat koska kirjoittamalla ne itsekin näkee selkeämmin listasta tulee pitempi (niin hyvässä kuin pahassakin). Kirjoituksessani ei todellakaan ollut tarkoitus avata suhteen ainoat plussat ja miinukset vaan ihan vain muutama esimerkki vastakkaisista vaakakupeista.

    Vastaukseni muutamiin hyviin kysymyksiin:
    ”Entä kuinka he tutustuivat ja reagoivat mieheesi kun hän ensikerran tuli elämäänne?” Lapset reagoivat hyvin mieheeni ja emme olisikaan aikoinaan muuttaneet yhteen ellei lasten suhtautuminen olisi ollut positiivinen ja he tykkäsivät hänestä kun hän hassutteli heidän kanssaan, rakenteli palapelejä tai kävivät pulkkamäessä. Mihin se mies on kadonnut? Vai oliko tarkoitus vain käydä sydämeeni lasten kautta?

    ”Millaiset heidän välinsä ovat nyt? Kokevatko lapsesi miehen turvalliseksi? Rakkaaksi? Tärkeäksi?” Nuorempi kokee mieheni ailahtelevaan sävyyn tärkeäksi ja rakkaaksi ja heidän välilleen syntyikin tunneside jo varhaisessa vaiheessa. Mutta nuorempi on myös usein vaikea koska hän on niiiin temperamenttinen, ailahtelevainen, ja aistiyliherkkyytensä vuoksi stressaantuu päivän aikana eri tekijöistä, myöskin niistä hyvistä ja hyvästä päivästä. Ja se kuuluisa auktoriteetti puuttuu mieheltäni. Lapsi tekee mitä mieleen tulee ja mitä itse haluaa. Henkiseltä kehitykseltään vastaa nuorempaa lasta. Vanhempi on nyt esimurrosiässä ja kapinoi ja haluaisi mieheni muuttavan pois. Ei tottele häntä kun mieheni kieltää jotain tekemästä tai kehottaa tekemään jotain. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä joskus kun touhuamme porukalla jotain. Olen yrittänyt näistä jutella lapseni kanssa mutten ole saanut kunnollista vastausta. Aina ajoittain viritän keskustelun uudelleen. Mm. näistä kemiasyistä perhetyössä on yhtenä tavoitteena saada heidän toimimaan tiiminä. Toinen tavoite on mahdollistaa mulle edes pieni hengähdyshetki jolla tuetaan minun jaksamistani sekä sen dynamiikan rakentamista.

    ”Silloin harvoin kun viettävät aikaa yhdessä viihtyvätkö lapset hänen kanssaan?” Tähän vastaus riippuu mitä he tekevät yhdessä. Jos käyvät duutsonparkissa niin kyllä viihtyvät (itse en terveydellisistä syistä siellä pysty mitään tekemään muuta kuin seuraamaan sivusta ja se ei riitä lapsille). Makkaranpaistossa laavulla ovat parikin kertaa käyneet joista edellinen reissu oli katastrooffi sillä lapsille tuli sisarusriita joka päätyi lasten tappeluun eikä mieheni saanut tilannetta haltuun joten retki päättyi lyhyeen. Muita heidän reissuja ei tullut mieleen vaikka mietin pitkään ja selasin kuviakin.

    ”Jos vastaus näihin on kyllä uskon että voitte löytää tasapainon perhe-elämäänne. Oletteko harkinneet että ottaisitte lapaset joskus mukaan keskusteluihinne? Vaikka he ovat pieniä luulen että he osaisivat kertoa jos heillä on toiveita miestä kohtaan. Ehkä jos viesti tulisi suoraan lapsilta se ei tuntuisi miehestä kritisoinnilta tai menisi yhtä helposti ohi korvien.” Tämä voisi ottaa kokeiluun hyvällä hetkellä. Yksinkertainen asia joka ei väsyneessä ja stressaantuneessa päässäni tullut mieleen.

    ”Jos taas lämpimiä välejä ei ole syntynyt ja kerrot että eri jossain kohtaa saattaisi olla ajankohtainen en tiedä onko viisasta pitkittää kenenkään kärsimystä.” Ero-ajatukset ovat olleet vain minun päänsisäisiä eikä niistä tähän asti ole kukaan kuullut. Ei edes mieheni sillä hän on niin dramaattinen, riippuvainen ja kiinni minussa. Keskusteluista ei tule mitään kun muurit menee päälle tai sitten heti tulee maailman loppu. Tietenkään en tiedä mieheni puolelta hänen todellisia motiivejaan tai ajatuksiaan koska hän ei niitä kerro. Se on jälleen kerran minun omaa tilanteiden lukua ja tulkintaa joka on vasta viimeisen vuoden aikana tullut mieleen. Lisäksi tämän asian taustalla on muutakin minun näkemystä tukemassa mutta en niistä voi täällä edes nimettömänä avautua mutta terapiassani aiheesta on kyllä puhuttu. Eli jos miehelläni on mielessä omat tulevaisuuden suunnitelmat ilman minua ja lapsia mutta ei niihin vielä syystä tai toisesta ole valmis niin….? niin sehän on selvää ettei nykyiseen ole motivaatiota satsata täydellä teholla. Itse olen kuitenkin kaikkeni tehnyt ja yrittänyt ja yritän edelleenkin. Ja tokihan itse omat lapset hoidan ja jaksan hoitaa mutta en jaksa sitä ylimääräistä taakkaa ja mielipahaa jota kohtaan jatkuvasti. En jaksa aikuista lasta joka ei ota tässä perheessä vastuuta.

    ”Kerrot ettei teillä ole yhteisiä lapsia. Haluaisiko miehesi lapsia?” Mieheni ei tähän asti ole ajatellut omia lapsia mutta hän kyllä tykkää omien sisarustensa lapsista (eivät kylläkään ole tekemisissä muutoin kuin videopuhelujen välityksellä). Se on minun tulkintaa tilanteista ja hänen puheistaan että jonain päivänä hän haluaisi lapsia. Muutoinkin on todennäköistä että hän jonain päivänä ”herää” ajatukseen ja mahdollisuuteen, että meidän tulevaisuuden polut voivat mennä eriteille koska se mitä hänellä voisi olla edessä, on minulla jo takana.

    Olen mieheni ensirakkaus ja on luonnollisesti selvää että asioita tulee hänelle uutena ja olen tähän asti jaksanut olla kärsivällinen ja ”opettaa” häntä monessakin asiassa. Mutta nyt kun lapset ovat parisen vuotta olleet erittäin vaativia ja erilaisia diagnooseja heille tullut (adhd, aistiyliherkkyys, autisminkirjo, kehityksen viivästymä) ja kun kaikesta vastuu on yksin minulla niin ei mulla kertakaikkiaan voimat riitä olla kaikille kaikkea. Ihminen väsyy 10 vuoden aikana jos elämä on jatkuvaa selviytymistä stressikäyrän huutaessa punasella. Näistä kun yritän keskustella niin ei onnistu kun mieheni muurit menevät kiinni, ilman että olisin syyllistänyt häntä. En esimerkiksi koskaan sano hänelle että ”sinä et koskaan sitä ja tätä” vaan yritän sanoa niin päin että ”minusta olisi kiva jos sinä…” tai että ”lapset tykkäis jos sinä…”. Olen lasten biologisen isän kanssa opetellut ns. riitelemisen jalon taidon ja mm. niitä asioita käsittelen omissa terapioissani jossa käyn mm. haastavien lasten sekä oman väsymykseni vuoksi. Kaikki mahdolliset saatavat tukitoimet on käytössä: nuoremman kuntoutus, lapsilla toimintaterapiat, perhetyö, tukiperhejonossa oltu 2,5v sekä oma terapiani jonka tiheys vaihtelee tarpeen mukaan. Siivoojaa en meille halua, kämppä saa olla rempallaan ja tyhjät sipsipussit lojua päivätolkulla pöydällä, nenäliinat lattioilla, ja ruuantähteet lattioilla. Ja kyllä olen kokeillut erilaisia mielialalääkkeitä mutta ne on vain tappaneet seksielämän josta sitten tulee lisää riitoja. Eikä ne mielialalääkkeet mitään voimapillereitä ole että olisin niistä saanut lisäenergiaa tai pystynyt nukkumaan yhtään sen paremmin. Olen jo 10v kärsinyt univeloista sillä molemmilla lapsilla oli vaikeat vauva-ajat ja yöt meni heitä kanniskellessa ja heidän päiväuniaika kärryjä työntäessä kun eivät muutoin nukkuneet. Ja nyt sitten kun he nukkuisi yöt (klo 7 asti aamua) pääasiassa hyvin niin itse en kuitenkaan pysty kunnolla nukkumaan vaan todellakin herään pienimpäänkin ääneen. Toisinaan nukun korvatulpat tiukasti korvissa ja kas kummaa kun juurikin niinä öinä lapset näkevät painajaisia ja heillä tulee yöllisiä kauhukohtauksia.

    Oli muuten ensimmäinen ja varmaan viimeinen kerta kun avaan itseäni hätähuutoon ja pyytääkseni mitään tai saadakseni rakentavia kommentteja (onneksi niitä nyt kuitenkin vähän tuli, kiitos teille!). Mutta olisihan se pitänyt arvata että netti on pullollaan kaikenlaisia… Jokainen lukija tietysti poimii tekstistä omia juttuja ja älähtää niihin mutta eikö pitäisi nähdä koko kuva eikä vain pientä tai yhtä osaa siitä?
    Ja kaikesta näistä olen kyllä terapioissani puhunut mutta olen vain eroajatukseni jättänyt kertomatta.

    Tämä juttu on eräänlainen noidan kehä sillä aina kun käyn synkimmissä vesissä, mieheni ”nostaa päätään” ja tekee jotain hyvää jolloin ajattelen että kyllä tästä selvitään. Mutta se olikin vain tekohengitystä tai morffiinia sillä pudotus ja pettymys seuraa kuitenkin suhteellisen pian uudestaan. Ja taas sama toistuu. Edelleen kuitenkin jaksan yrittää sillä rakastamme toisiamme!

    • Äitipuoliäiti sanoo:

      Jos miehesi on aiemmin ollut huomattavasti aktiivisempi lasten kanssa, on hyvin mahdollista, että hän on ainakin jossain määrin masentunut ja tarvitsee ammattiapua. Myös perheterapia olisi varmasti tarpeen. Älkää kuitenkaan menkö samalle terapeutille, jolla itse käyt, sillä se lue teidän välillennen eriarvoisen aseman.

      Haluaisin myös huomauttaa, että mies ei voi ottaa auktoriteettia sinun lapsiesi suhteen, vaan se on annettava hänelle. Kuvailemasi tilanne (lapset eivät kunnioita jne.) kuulostaa hieman siltä, että alkuvaiheessa on saattanut tulla tilanteita, joissa sinä olet lasten edessä ohittanut, tyrmännyt tai väheksynyt miehesi yrityksiä toimia auktoriteettina (esim. hänen tapaansa puuttua lasten riitoihin tai yritystä ohjata toimintaa). Omasta kokemuksesta tiedän, että alkuvaiheessa varsinaisen vanhemman on hyvin aktiivisesti oltava luomassa auktoriteettia bonusvanhemmalle ja korostettava lapsille, että bonusvanhemmalla on yhtälailla valta päättää, luvata, kieltää ja komentaa. Jos tätä ei tehdä suhteen alkuvaiheessa, auktoriteetin luominen on myöhemmin tosi vaikeaa. Huomaathan myös, että miehesi kokee toistuvasti epäonnistumisen tunteita, kun ei osaa toimia oikein tai saa ratkaistua tilanteita, mikä heikentää motivaatiota ja yrittämistä koko ajan entistä enemmän.

      Lapsesi kuulostavat haastavilta, joten on mielestäni ymmärrettävää, että miehelläsi ei ole osaamista tai uskallustakaan toimia heidän kanssaan, varsinkin jos tuo auktoriteettiongelma on päässyt syntymään. Sinä olet opetellut toimimista lastesi kanssa heidän syntymästään asti samalla, kun olet nähnyt heidän kehittyvän. Miehesi on hypännyt mäkeä alas syöksyvään kelkkaan paljon myöhemmin. Oletko keskustellut lastesi kanssa siitä, että vaikka miehesi ei osaa ratkaista tilanteita kuiten sinä, heidän on kuitenkin jo ihan turvallisuussyistä tärkeää noudattaa, jos miehesi yrittää esim. katkaista riitaa tai puuttua johonkin tilanteeseen?

      Millainen on oma auktoriteettisi suhteessa lapsiisi? Mietin tätä ihan sen takia, kun kuvaat, etteivät hekään ole kovin osallistuvia. Mainitset myös omasta ylisuorittamisestasi ja siitä, että tehtävänäsi on pyrkiä vähentämään tekemistä. Delegoinnin sijaan yritä aloittaa siitä, että jätät tekemättä kaiken, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Tämä vaatii sinulta mukautumista ja joustamista esim. siisteyskäsityksistäsi, mutta monesti ylisuorittajat tekevät paljon asioita, joita ei heidän – eikä kenenkään munkaan ole välttämätöntä tehdä.

      Edelleen minusta kuitenkin kuulostaa, että keskeisin ongelmasi ei ole parisuhteesi ja siitä johtuva työkuorma, vaan oma psyykkinen jaksamisesi on äärirajoilla parisuhteesta huolimatta. Onko uniongelmiasi selvitetty tarkemmin? Saattaisit tarvita myös siihen liittyviä tutkimuksia ja hoitoa. Mielialalääkkeitä joutuu usein kokeilemaan pidemmän aikaa ennen kuin myönteiset vaikutukset esim. uneen alkavat näkyä, ja kuulostaa kyllä siltä, että terapian rinnalla saattaisit kuitenkin hyötyä mielialalääkkeistä, kunhan sopiva lääke ja annostus löytyy.

      Minkälainen tukiverkosto sinulla on? Kiinnitin huomiota, ettet mainitse mitään muista kuin itsestäsi, miehestäsi ja sitten näistä ns. virallisista tukitahoista.

      • Äitipuoliäiti sanoo:

        Lisäyksenä vielä, että jos miehesi ei oma-aloitteisesti huomaa tehdä kotitöitä, voit ihan hyvin aina sanoa, että tänään sitten saat tiskata/imuroida. Kaikilla ihmisillä (sukupuolesta riippumatta) ei ole ”silmää” siisteydelle, joten heidän kanssaan pitää vain sanoa, että nyt teet näin. Ymmärsin, että miehesi kuitenkin tekee kotityön kun sitä pyydät? Ja kerran viikossa pidätte yhteisen siivouspäivän, jossa jokaisella on oma tehtävä. Voit kysyä mieheltäsi, haluaako hän mieluummin imuroida vai pestä lattiat – eli annat kaksi konkreettista vaihtoehtoa ja annat vaikka jonkin aikarajan. Parhaassa tapauksessa vuosien mittaan hänellekin vähitellen muodostuu rutiineita kotitöiden suhteen.

  • Äitinäkö miehelle sanoo:

    Aivan kuin kirjoittaisit mun miehestä.
    Tekee kyllä kotitöitä, kun käsken niinkuin lapsia. Ja lapsille on biologinen isä.

  • Fin76 sanoo:

    Suosittelen lämpimästi perheterapiaa sinulle ja kumppanillesi.

  • Karjupukki sanoo:

    Meilläkin on uusio perhe ja tiesin alusta asti että vaimoni mukana paketissa tulee 2 lasta ja hoidan niitä myös
    Ollaan nyt oltu yhteydessä 20 vuotta ja mulla todettiin adhd vasta 3 vuotta sitten joka helpottaa asioita
    Nyt päästään asiaan eli meilläkin suurimmat riidat oli siivouksessa ja yleensä siisteydessä jota en vaan adhd takia saanut kovin hyvin tehtyä saati että unohdin yli puolet asioista mitä sovittiin kun pää on kun mehiläis pesä tähän auttoi tarrakirjoitin ja listat
    Tarrakirjottimella laitettiin kaapeissa tarra mikä kuuluu mihinkin esim lakanat,pyyhkeet, kattilat ja niin edelleen vessanpönton kannessa lukee
    Ninja ei jätä jälkiä käytä harjaa ja mikron oveen sai laitettua korjaa jälkesi ja pyyhi pöytä
    Listat tai muisti laput auttaa saamaan hommat loppuun kun voin samaan aikasesti tehdä 6 asiaa joista kaikki jää puolitiehen kun keksin jotain uutta
    Eli laita tiskit pyykit tai mitä nyt pitääkin tehdä onnistuu helpommin
    En tiedä miehelläsi jotain neurologisia oireita mutta siltä se vähän tuntui
    Ei muuta kuin kohti ääretöntä ja sen yli

  • Äitipuoliäiti sanoo:

    Kannattaa ehdottomasti ottaa tuntemuksesi esille terapiassa. Minulle jäi kuva, että oma ajattelusi on nyt jotenkin vääristynyt, ja asian jäsentely terapiassa voisi auttaa. Lasten osalta miehelläsi on oikeus määritellä, millaisen roolin haluaa ottaa. Lapseton aikuinen ei mitenkään välttämättä automaattisesti osaa touhuta lasten kanssa. Tehkää yhteisiä juttuja perheenä. En myöskään ymmärrä, miksi ihmeessä miehen pitäisi lähteä lasten ja perhetyöntekijän kanssa puistoon. Kuulostaa todella oudolta.

    Kotitöiden osalta toki hänenkin pitäisi osallistua, mutta anna hänen tehdä asiat omalla tavallaan ja hyväksy, että siisteyskäsitykset eivät täysin kohtaa. Ihmettelin kovasti myös sitä, että tiedät teidän eroavan jossain vaiheessa – miksi ihmeessä miehesi haluaisi tällaisessa suhteessa ottaa isompaa roolia sinun lastesi kanssa??

    Sinun kannattaa nyt ensisijaisesti hoitaa omaa psyykeäsi terapiassa, jotta pystyisit hiukan realistisemmin arvioimaan suhteesi tilaa sekä miehesi ja omaa rooliasi. Hae tukea myös lastesi hoitoon, esim. tukiperhe, jonka luona lapset voivat viettää aikaa.

  • Miia sanoo:

    En nyt oikein tiedä miksi miehen pitäisi ottaa vastuuta lapsista. Nehän eivät hänen lapsiaan ole ja jos nimenomaisesti ei ole sovittu, että mies osallistuu lasten kasvatukseen ja se ei häneltä luontaisesti tule, niin miksipä tosiaan se hänen velvollisuutensa olisi?

  • Kuinen sanoo:

    Kuulostaa tutulta, paitsi että elämäni yksinhuoltajana alkoi esikoiseni syntymästä ja muutaman vuoden kuluttua tajusin olevani kolmen lapsen yksinhuoltaja. Vanhin ”lapsista” tosin oli lasteni isä, joka käyttäytyi kuin kiukutteleva teini osallistuen kotitöihin tai lasten hoitoon vain absoluuttisen minimin. Noin kuuden vuoden jälkeen pahoinvoinnin vankila alkoi riittää. Teini sai muuttaa omilleen. Ja kyllä, meillä on ollut lasten kanssa asiat paremmin sen jälkeen. Henkisesti on helpompaa kun ei tarvitse pettyä siihen, ettei toinen aikuinen jaa tasavertaisesti vastuuta ja tarjoa tukea. Ja käytännössäkin tukea saa ja uskaltaa pyytää herkemmin muualta lastenhoitoon ym kun ei tarvitse hävetä tilannetta -kaikki ymmärtää kun sitä puolisoa ei ole. Elämänlaatu, hallinta ja tasapaino -kaikki voi parantua, mutta miestä muuttamalla se ei tapahdu. Turha siis istua vankilassa odottamassa ihmettä.

    • Nimetön sanoo:

      Sinun tapauksessasi miehesi on lastesi isä, joten sinulla onkin oikeus tuohtua tekemättömistä asioista. Kirjoittajan mies EI ole lasten isä, joten miksi hänen pitäisi osallistua lastenhoitoon, tai heidän jälkiensä siivoamiseen?

      • Kinuski80 sanoo:

        No onhan se nyt lapsellista jos mies täyttäisi astianpesukoneeseen vain omat astiansa mutta ei lasten koska eivät ole hänen lapsiaan. Tai pyykätessä (kuten nyt ilmeisesti tekeekin) pesee vain omat vaatteensa mutta ei samalla lasten koska eivät ole hänen lapsia. Tai tekisi ruokaa vain itselleen mutta ei lapsille koska eivät ole hänen lapsia. Tai ei veisi roskia koska lapset roskittaa eivätkä lapset ole hänen. Tai ei imuroisi koska lapset kantaa hiekkaa sisälle ja lapset eivät ole hänen. Tai lapset saisivat hulinoida ja riehua rauhassa äidin ollessa esim. lääkärissä tai asioilla, koska lapset eivät ole hänen. Miltä kuulostaa? Naurettavalta!

        Eikä ole kenellekkään hyväksi tai perheelle terveellistä, että äiti on lukkiutunut sisälle tai kiinni lapsiin 247 365 päivää vuodessa. Parisuhdehan siinä kuolee kun äidin voimat eikä aika ei riitä kaikkeen. Kyllä perheen toisen aikuisen kuuluu ottaa vastuuta, varsinkin jos on naimisiin menty ja saman katon alla asuu, oli biologinen isä tai ei!

        Oletan näiden kahden tekstin perusteella ettei muuta tukiverkkoa ole? Esim. isovanhempia, omia sisaruksia, ystäviä? Ja vaikka olisin niin ei isovanhemmat ole velvoitettuja huolehtimaan lapsenlapsista, tai jos asuvat kaukana tai jos eivät muutoin pysty.

  • Isäksi pakottamalla? sanoo:

    En kyllä ymmärrä miksi mies pakotetaan isäksi lapsille. Lapset ovat äidin ja mielestäni ei edes uusperheessä saa vaatia tasaveroista vanhemmuutta automaattisesti. Huolehtisitko itse intopiukeana toisen lapsista töiden ja muun elämän ohessa vaikka ei olisikaan sellaisia rakkaudellisia vanhemmuuden tunteita? Ei voi ketään pakottaa vanhemmaksi vaikka samassa kodissa asutaankin… ja erityisen vaikeaa varmaankin keskimäärin on ihmisille, jolla ei ole omia lapsia ja sitten yhtäkkiä isäksi toisen lapsille. Huh. Ei ole helppoa miehelläkään eikä toki sinullakaan.

    • Samat ajatukset sanoo:

      Hyvä huomio. Minulla on lapset ja mies on lapseton (ei koskaan haluunut omia lapsia). En haluunut leipoa hänestä väkisin minun odotuksiin sopivaa ”isä hahmoa”. Enkä tykkäisi jos hän leipoisi minusta ”lapsetonta”. Joten sovussa tiedetään kuka hoita mitäkin. Vastuu lapsista ja heihin liittyvä ohjeistus on minulla ja siitä kyllä tykkäänkin.

      Yksilön odotukset puolisoa kohti on muuten hankala juttu, useinmiten haluamme jotakin niin paljon, että kuvitellaan tai suurrenetaan toisessa niitä piirteitä, sitten seuraa pettymys kun toinen ei oleka sitä mitä halusin. Siinä on sit kaksi kivuliasta polkua: huomata että valitsi väärin ja ottaa vastuu omasta virhevalinnasta ja kohdata mahdollisen yksinäisyydeen tai turvautua ”kärsijä” tyylin ja pysyä suhteessa.

    • Kinuski sanoo:

      Mielestäni aloittaja ei tasaveroista vanhemmuutta vaadikaan vaan toivoisi miehen ottavan nykyistä isompaa roolia perheessä ja jakavan osan taakasta sekä osan vastuusta. Miehen tullessa mukaan heidän elämään lapset olivat pieniä ja ilmeisestikin hyväksyneet uuden perheenjäsenen (tämä luo vastuuta myös miehelle). Mies on myös alun toiminnallaan antanut ymmärtää ja luvannutkin osallistuvansa perhearkeen. Tämä viittaa myös jonkinlaisen kiintymyssuhteen syntyneen.
      Ongelmat lienevät ilmaantuneen uusien haasteiden myötä? Itse neuvoisin miestä ottamaan kodinhoidossa ja niihin liittyvissä asioissa, (esim. siivous ja kauppa-asiat) isomman roolin kuin perheen äiti jolloin äidillä irtaantuisi enemmän aikaa ja jaksaisi keskittyä lapsiin ja emergiaakin säästyisi sekä hän saisi mielenrauhaa kun näkisi miehen tekevän jotain yhteiseksi hyväksi.

      Mielestäni ei ole liikaa pyydetty, että myös äidillä olisi jokin harrastus vaikka 1-2 krt viikossa. Tai jotain muuta omaa tekistä ilman että joku on jotain vaatimassa.

  • Sitä, mitä minä haluan sanoo:

    Sattupas nenän eteen sopiva teksti.

    Itse olen asunut nykyisen puolisoni kanssa 4 vuotta saman katon alla. Minulla edellisestä liitosta tyttö, joka asuu kanssamme ja miehellä kaksi poikaa, jotka vierailevat luonamme epäsäännöllisen säännöllisesti. Pojilleen hän on mainio isä, mutta tyttäreni tuntuu usein olevan vain tiellä ja tarpeetonta ääntä päästävä.

    Kotitöiden suhteen toimimme aivan eri tavalla. Itse suunnittelen mm. ruokaostokset ja siivoan ja järjestelen joka päivä jotakin, mutta miestä ei haittaa vaikka kengät ovat tuoneet kasan hiekkaa sohvalle, keittiössä vallitsee epäjärjestys tai välipaloja ei löydy kaapeista.

    Olemme yrittäneet löytää yhteistä tapaa kasvattaa lapsia, mutta koko ajan enemmän menneet siihen, että hänen elämää pyörittää oma yritys ja pojat ja minä pyöritän normiarjen, äitiyden ja omat työni. Ja tämä koronakevät ei ole lainkaan yhteistä eloa helpottanut.

    Olemme kipuilleet pitkään sitä, kun koko perheen yhteinen elämä ei suju ja pari viikkoa sitten päätimme toimia toisin. Tänään sain avaimet minun ja tyttäreni yhteiseen kotiin. Siellä saamme olla ja laulaa ja nauraa ja kestittää ystäviämme juuri niin kuin haluamme, joutumatta miettimään toisen tekoa vaativia töitä tai väsymystä. Siivoan vain omat jälkeni ja en ärsyynny kun toinen ei auta kotitöissä.

    Suhdetta emme kuitenkaan päätä. Toivotaan, että välillämme oleva rakkaus kestää tämänkin myllytyksen ja ehkä jopa sitä vahvistaa.

    Voimia sinulle ratkaisun löytämiseen. Aina se ei ole perinteinen ratkaisu, mutta pääasia, että löydät itsellesi tilan ja paikan, jossa voit hengittää vapaasti.

    • Nimetön sanoo:

      Hei, hieno ratkaisu. Tätä suosittelisin melkein kaikille, jotka haluavat alkaa seurustella uuden miehen tai naisen kanssa ja harkitsevat uusioperhettä. Toki se uusioperhe voi joskus toimia, mutta lapset säästyvät erittäin paljolta, jos vanhemmat pitävät uudet puolisonsa ja lapsensa tarpeeksi erillään. Tokihan silti voidaan viettää aikaa yhdessä, tai vaikka lomailla yhdessä. Siis sillä oletuksella, että lapset eivät kärsi uuden puolison läsnäolosta.

  • Kyllästynyt sanoo:

    Meillä on ollut ihan samanlaista. Mulla ei vaan ole niin pitkä pinna, että jaksaisin monta vuotta odotella että kasvaisi aikuiseksi. Vaikutti parisuhteeseen ja mun jaksamiseen niin paljon että ero tuli. Yksi lapsi ehdittiin tehdä, ja ihan saan perustella miksi d-vitamiinia pitää antaa, kuinka paljon lapselle annetaan ruokaa ja minkälaista se on. Mitä (säänmukaisia) vaatteita päiväkotiin laitetaan päälle ja miksi.
    Nyt malttamattomana odotan että saadaan asuntoasiat järjestymään ja muutto lapsen kanssa kahdestaan uuteen asuntoon, uuteen alkuun.