Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

“Olen lukenut paljon tekstejä erilaisista kulmista suhteissa. On eronneita joilla yhteisiä lapsia, uusioperheitä, eronneita uusioperheitä, eronneita uusioperheitä, joissa myös yhteisiä lapsia jne. Mutta kaikista keskeisimmässä roolissa kaikissa yhtälöissä toimii ne lapset, ne viattomat, aidot lapset, joilla on tunteita siinä, missä on meillä aikuisillakin. Kuinka usein sitä pääsee, tai pikemminkin joutuu, lukemaan siitä, kuinka aikuisten keskeiset asiat vaikuttavat lapsiimme, siihen mitä he voivat ja saavat tuntea, mitä pelätä, mitä haluta ja toivoa.

Usein eron jälkeen perheet päättävät elää itsenäisesti, keskittyä vain perheeseen tai lapsiin, peläten uusia asioita ja etenkin ihmisiä, jotka voivat tulla elämään ja sekoittaa kaiken lopunkin jo valmiiksi sekavassa elämässä. Jossain vaiheessa kuitenkin kaipuu toisesta aikuisesta vie vallan, ja usein ajaudutaan sovittamaan uusia ihmisiä, elämiä ja ihmisiä keskenään olemaan yhtä, kuulumaan yhteen, tukemaan toisiaan, rikastuttamaan toistensa elämää. Tässä tilanteessa on kuitenkin iso mutta… kerron teille pienen tarinan omista kokemuksistani:

Minä olen itse kolmen lapsen äiti, joista vanhin on siinä iässä, että ymmärtää jo paljon asioista, on oikeus omiin mielipiteisiin, ja osaa näyttää jo tunteensa hyvässä ja pahassa. Olin tämä yksinäinen aikuinen, joka kaipasi kipeästi toista aikuista jakamaan ilot ja surut, tukemaan arjessa ja olemaan läsnä. Janosin sitä niin kovin, että ajauduin parisuhteeseen miehen kanssa, jolla oli edellisestä liitostaan kolme omaa lasta joista vanhin oli jo esiteini. Kuten arvata saattaa, kolmen oman lapseni lisäksi minä sain elämääni kolme bonuslasta, eli lapsia oli kaiken kaikkiaan toisinaan kuusi saman katon alla. Tähän yhtälöön laitetaan vielä ikäerot, jotka eivät päätä huimanneet omien lasteni ja mieheni lasten kanssa keskenään.

Kuva James Besser. Ylin kuva Kelly Sikkema.

Kyllähän sitä jokainen arvaa, että helpoksi ei tätä yhtälöä tehty, se jokaisen oman paikan löytäminen ei kuitenkaan ollut haasteistamme suinkaan suurin, isoimmaksi ongelmaksi kehkeytyi yhteisten pelisääntöjen asettaminen kaikkia tyydyttäväksi, ja kas kummaa, mieheni ex puoliso, joka teki kaikkensa, tuhotakseen suhteemme ja yhteisen perheemme. Koimme yhdessä uhkailua, kiristystä, vaatimuksia, elämämme kulun pompottelua ja määräilyä siitä mitä, milloin, tai miten saimme olla ja elää.

Minua myös mustamaalattiin mieheni lapsille, puhuttiin pahaa ja syyteltiin. Voi jestas kuinka se sattuikaan, kun lapset tulivat kotiimme, ja heidän katseestaan näki, miten kovin tahtoivat olla iloisia minut nähdessään, mutta äidin sanat kotona saivat heidät olemaan varuillaan, näyttämättä liikaa tunteita, kiintymyksestä puhumattakaan.

Aikaa kului, omat lapseni saivat tuntea uutta miestäni kohtaan juuri sen miltä heistä itsestään hyvältä tuntui, halata, leikkiä, pelata. Olla lapsia joilla oli uusi turvallinen aikuinen elämässään, rikkaus kun sai vielä monta uutta ”sisarustakin”. Minä räpiköin kuin lammessa, joka oli tarpeeksi matala, pysyäkseni pinnalla, mutta riittävän syvä viedäkseen minut toisinaan pinnan alle. Välillä tuntui, etten koskaan saa riittävästi happea.

Unettomuus

Kuva Megan te Boekhorst.

Aikamme taisteltuamme kuitenkin pääsin mieheni lasten sydämiin, miten palkitsevaa se olikaan. Se tuntui minusta hyvältä, minusta oli tullut heille turvallinen aikuinen, jonka viereen käpertyä sohvalle, jolle näyttää kaikki tunteet, jota halata tavatessa ja lähtiessä, ja jonka puoleen kääntyä kun oli paha olla ja tarvitsi juttukaveria. Olin aikuinen, jonka ajasta kinasteltiin, jolle kerrottiin ikävästä ja rakkaudesta, jolle toivotettiin hyviä äitienpäiviä, jonka kanssa koettiin iloja ja suruja, uusia kokemuksia, opittiin uutta, ja tunnettiin ennen kaikkea rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Meistä tuli perhe. Me kaikki kahdeksan, olimme oma perhe iloineen, suruineen ja haasteineen. Me koimme paljon, me opimme paljon, me hyväksyimme, me sopeuduimme, me rakastimme.

Lapset olivat elämän keskipiste, ja kuten arvata saattaa, elämä oli toisinaan aika hektistä, mutta samaan aikaan myös lapset oppivat, mikä rikkaus oli uusioperhe, jossa oli aina aikuisia ja kavereita ympärillä. Tuli aikoja jolloin jaettiin ruokapöytä, jossa keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä, jossa puhuttiin kaikesta avoimesti. Tuli aikoja, jolloin lasten nauru raikasi huoneista toiseen, ja aikoja, kun lasten kinastelu kantautui aikuisten korviin. Kinasteluja, joihin vastattiin lempeästi asiayhteydessä sopivin tavoin. Tuli aikoja, kun kyläiltiin uusien mummojen ja paappojen luona, missä oltiin kuin oltaisiin aina sinne kuuluttukin, ja tuli aikoja, kun joulua vietettiin kahden tai kolmen paikan sijasta tuplasti useammassa paikassa.

Kuva Hudson Hintze.

Tuli hetkiä kun itkettiin ikävää, joka tulee lähtiessä, ja hetkiä kun halattiin ilosta tavatessamme jälleen. Tuli hetkiä kun lapset itkien tulivat kertomaan ikävästään uusia sisaruksiaan kohtaan, ja ilon hetkiä aamupalapöydässä yhteisistä ajoista. Hetkiä kun mentiin yhdessä nukkumaan, hihiteltiin, naurettiin, keksittiin aikuisille jäynää ja pieniä kepposia. Hetkiä kun huumori loisti kaikkien puheensorinan keskellä, ja hetkiä kun rakkaus koko perheen ollessa kasassa oli käsin kosketeltavaa. Ennen kaikkea arki koostui ilosta ja naurusta, joka oli mahdollista yhdessä, me olimme yhtä.

Tuli kuitenkin myös hetki, jolloin kaikki sortui. Tuli aika jota lapset olivat mahdollisesti pelänneet, osa ehkei koskaan edes osannut ajatella sitä tapahtuvaksi. Kaiken kokemamme jälkeen. Kaikki taistelu, kaikki tahto, kaikkien pelkojen voittamisen jälkeen, minä ja mieheni kuitenkin päädyimme eroon. Mikä pahinta, en lasteni kanssa eronnut vain miehestäni, erosimme myös mieheni rakkaiksi ja tärkeiksi tulleista lapsista. Omat lapseni menettivät kaverinsa, sisaruksiksi kokemansa lapset, minä menetin mieheni ja rakkaat bonuslapseni, joista oli tullut minulle yhtä rakkaita kuin omistanikin. Toivoin hartaasti, että voisimme unohtaa omat katkeruutemme, pitääksemme yhteyttä lapsiin aivan kuten ennenkin, olimmehan aikaa sitten päättäneet, että ei ole minun lapsia ja hänen lapsia, vaan on Me. Tuli aika, joka peitti kaiken hyvän harmaalla sumuverhollaan. Aika, jossa lapset menettivät ympäriltään monia ihmisiä, joihin olivat luottaneet.

Kaikesta huolimatta pyrin pitämään yhteyttä mieheni lapsiin minkä kykenin, kunnes tuli se kerta, kun sain ex-mieheltäni viestin, jossa hän suorastaan käski minut jättämään hänen lapsensa rauhaan. En saisi pitää heihin yhteyttä, se oli kuulemma hänen ja ex-vaimonsa yhteinen päätös, johon minulla ei ollut sananvaltaa. Se oli kuulemma lasten parhaaksi, tätä kuitenkin kyseenalaistin. Miten minun, ja monen minun suvussa olleen ihmisen, oleminen lasten elämässä olisi huono asia, kun meistä tuli läheisiä, tärkeitä ja rakkaita toisillemme, kun sain ”minulla on ikävä sinua, olisi kiva tavata” viestejä hänen lapsiltaan? Miten minä olisin turvallisena ja välittävänä aikuisena huono asia lasten elämässä?

Sydän

Kuva Jude Beck.

Jos luet tätä tekstiä, olet jaksanut lukea jokaisen sanan ja lauseen. Ennen kaikkea, jos tämä koskettaa sinua tavalla tai toisella. Pyydän sinua miettimään näitä kysymyksiä: Onko ero oikea syy riistää omilta lapsiltaan aikuista/aikuisia, ”sisaruksia”, ja läheisiä kavereita elämästään? Onko meillä aikuisilla oikeus päättää mitä, ja ketä, kohtaan meidän lapsilla on oikeus tuntea ja ikävöidä? Onko kohtuullista päättää siitä, etenkin jos tiedossa on, että lapset ovat turvassa. Onko aikuisten välinen viha ja katkeruus oikeutettu syy katkaista välit ex-puolison piiriin?
Oletteko koskaan miettineet, miltä lapsista se ero ja menetys tuntuu? Se on on sama asia kun ajaisitte lapsenne takaisin käsittelemään sinun ja lastesi toisen vanhemman eroa, sillä erolla, että tässä tilanteessa bonusaikuisilla ei ole oikeuksia eikä lapsilla mahdollisuuksia. Ero on siinä, että lapsen kokema menetys on entistä suurimpi, kun joutuvat miettimään ja käsittelemään sen, etteivät koskaan enää näe heille tärkeää aikuista, vain koska katkeruus ottaa vallan. Katkeruus, jonka seurauksena oikeutatte riistää lapsellenne tärkeät ihmiset pois heidän tukiverkostostaan, jossa me menetetyt bonusäidit ja -isät haluaisimme olla edelleen tukemassa ja olemassa läsnä. Osoittamassa että tulimme lastenne elämään halustamme jäädä, emme lähteäksemme, hylätäksemme ja satuttaaksemme.

Me emme ole uhka, me olemme bonus, ja ennen kaikkea me voimme olla iso apu, tuki ja rikkaus niin teidän, kuin teidän lastennekin, elämässä. Vielä lopuksi haluan pyytää, hartaasti teitä miettimään, miksi päästää muita ihmisiä lastenne elämään, ja sen jälkeen riistää lapsilta se mitä rakennettiin yhdessä aiemmin. Miksi aiheuttaa lapselle kokemus jätetyksi ja hylkäämiseksi tulemisesta vasten kaikkien osallisten tahtoa?”

Nimim. Millä oikeudella kukaan päättää bonuslasten rakkaudesta ja ikävästä

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

11 vastausta artikkeliin “Missä on lasten oikeus bonusperheeseen?”

  • Äiti sanoo:

    Minulle olisi täysin ok että lasteni isän ”ex” olisi yhteydessä lapsiimme. Isä on tämän kuitenkin jyrkästi kieltänyt. Varsinkin tytölle tämä on kova paikka. Itse en ihmistä juurikaan tunne, mutta teini-ikäiselle tytölle hänestä ehti tulla 1.5v aikana juurikin tärkeä aikuinen.

  • Susanna sanoo:

    Ihana kirjoitus! Tee lapsille selväksi, että olet edelleen heidän tukena ja , että rakastat heitä edelleen. Kerro, että he voivat ottaa yhteyttä, jos haluavat. Turvallinen aikuinen on mahtava juttu!

  • 888888 sanoo:

    Tulee se päivä kun lapsi on 18, ja silloin kukaan ei häntä määrää enää. On surkeeta että aikuinen ihminen luulee että se on jotain häneltä pois jos lapsella on monta turvallista aikuista elämässä…ei muuta kun; onko idiotismilla mitään rajaa? No ei ole.

  • Ei onneksi aina niin sanoo:

    Minuun taas päinvastoin bonuslasten äiti otti yhteyttä pyytääkseen, että voisin edelleen toisinaan tavata lapsia. Sanoi, että minusta on tullut menneen viiden vuoden aikana tärkeä. Olin hyvin liikuttunut, koska emme olleet varsinaisesti olleet keskenämme yhteydessä kuin hyvin harvoin ja lyhytsanaisesti.

  • Ainuinen suhde sanoo:

    Kun kaipaa toista aikuista elämääsä, mikä pakko on sekoittaa kaikkien elämä ja niin usein muuttaa yhteen? Itselläni on neljä lasta, enkä voi kuvitellakaan, että muuttaisin yhteen miesystäväni kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo viisi vuotta. Haluan olla täysin läsnä omille lapsilleni,kun he ovat luonani.

  • Koi sanoo:

    Onko lakimuutos jo voimassa että tapaamisoikuden saa myös muut lapselle tärkeät ihmiset? Jos on, vaadi sitä.

    • Jep sanoo:

      https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1983/19830361

      ”Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Myös muita lapselle tärkeitä ihmissuhteita on vaalittava. … Lapselle voidaan vahvistaa oikeus tavata hänelle erityisen läheistä henkilöä, jonka kanssa hänellä on lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen verrattava vakiintunut suhde. Tapaamisoikeus vahvistetaan tuomioistuimen päätöksellä.

      Tässä pykälässä tarkoitettua tapaamisoikeutta vahvistettaessa ja toteutettaessa sovelletaan muuten, mitä lapsen ja vanhemman välisestä tapaamisoikeudesta säädetään.”

  • Äiti 74 sanoo:

    Ei ole oikein, olen erittäin surullinen teidän kaikkien puolesta, mutta he eivät voi estää lapsia pitämästä yhteyttä. Kerro lapsille, että he saavat aina olla yhteydessä sinuun, jos haluavat. Heillä on se oikeus. Kerro, että sinä et saa pitää yhteyttä, mutta he saavat. Kun viestiä tulee, kukaan ei voi estää sinua vastaamasta ❤️

    • sanoo:

      Juuri näin, hyvin sanottu!

      Minulle olisi riittänyt yksikin aikuinen joka olisi ollut: ”…turvallinen aikuinen, jonka viereen käpertyä sohvalle, jolle näyttää kaikki tunteet, jota halata tavatessa ja lähtiessä, ja jonka puoleen kääntyä kun oli paha olla ja tarvitsi juttukaveria. ”.
      Vaikka minulla oli äiti, jonka luona asuin ja isä, jonka luona vierailin sekä äitipuoli, joka oli mukava mutta etäinen, ei minulla silti ollut yhtään aikuista johon olisin voinut turvautua. Kunpa olisikin ollut joku, joka olisi sanonut, että minulle voit aina puhua, olen aina sinun tukenasi.

      Eli sano lapsille, että olet aina heitä varten vaikka et voikkaan olla se, joka pitää yhteyttä. Ja kannusta lapsia tulemaan käymään, kun haluavat.

  • Uusperheellinen sanoo:

    En tiedä yhtään uusperhettä, jos ongelmia olisivat aiheuttaneet lapset. Kyllä suurin vaikuttaja on aina ex.

    • Helsinkiläinen sanoo:

      Eivät lapset aiheuta ongelmia. Aikuiset aiheuttavat. Kun paska vanhempi kieltää lapsensa yhteydet ex-bonusvanhempaan, on se ongelma siinä paskassa vanhemmassa joka yhteydet kieltää, ei lapsissa.