Uskon ja tiedän, että tarinani on hyvin monelle naiselle tuttu. Eli se, kun oma marttyyriäiti pilaa loman. Tai no, oikeastaan välillä enemmänkin. Minulla on lapsuus, jossa elin äitini mt-ongelmien ja henkilökohtaisten kriisien varjossa. Tuo aika jätti ikuisia haavoja, joita olen puinut aikuisiällä terapiassa.

Nykyään äitini on jo yli 70-vuotias ja ”näennäisesti” hyväkuntoinen ja aktiivinen ihminen. Hyvää hänessä on se, että hän rakastaa paljon lapsenlapsiaan ja haluaa viettää heidän kanssaan aikaansa. Onneksi välillämme on kuitenkin yli 500 km:n ”turvaväli”, koska mikäli asuisimme samalla paikkakunnalla en usko, että välimme olisivat hääppöiset. Välit ovatkin hyvät aina niin kauan, kun emme ole samassa tilassa päivää kauempaa. Tiedän, että olen äidilleni tärkeä ja hän osaa olla myös hyvin kannustava ihminen. Luulen myös, että hän jopa rakastaa minua. Anteeksi hän ei pyydä, koska hänellä ei mielestään ole koskaan mitään anteeksipyydettävää ja asia on ollut näin niin kauan kuin muistan.

Äidilläni on pahemman luokan uhriutumisen tunnelukko, joka saa hänet ajattelemaan, ettei mikään hänen tekemänsä kelpaa minulle (vaikka asia ei todellakaan ole näin ja olen sitä koettanut monesti hänelle todistella). Kun olemme vanhemmillani kylässä hän väittää ettei saa apua, mutta jos teen jotain oma-aloitteisesti, niin hän kääntää asian niin, ettei hänen tekemänsä kelpaa minulle. Hän ei voi hetkeksikään rentoutua vaan häärää koko ajan, joka johtaa siihen, että hän on parin päivän jälkeen väsynyt ja alkaa nakella niskojaan. Tunnelma on välillä todella kireä.

Kuva Rob King.

Minulle hyvin rakas ja rauhantahtoinen isäni on puun ja kuoren välissä ja toivoo, että ymmärtäisin äitiäni. ”Hän on vanha ja vaikea ihminen”. Tottakai ymmärrän sen, mutta rentous lomasta on tipotiessään, kun äitini huokailee kovaan ääneen ja välillä avautuu sanoen aivan kamalia asioita. Myös lapset ovat olleet kerran kuulemassa tällaista välikohtausta ja silloin mietin, että tämä oli viimeinen kerta, kun suostun tapaamaan häntä! Totuus on kuitenkin se, ettei hänelle jää sen jälkeen isäni lisäksi yhtään ihmissuhdetta, koska on riidoissa kaikkien tuttujen ja sukulaisten kanssa.

Pidän häntä elämän katkeroittamana ihmisenä, joka ei koskaan osannut käsitellä omia kriisejään. Ne ratkaistiin olemalla hiljaa ja katkaisemalla välit ihmisiin. Ja tietysti uhriutumalla. Haluaisin vain olla tapaamatta häntä ja jatkaa elämääni ilman pelkoa siitä, että saan taas kuulla olevani nirsoileva, vaikea ja laiska nainen, jolle ei kelpaa mikään. Silti annan hänen aina lakaista asiat maton alle ja mykkäkoulun jälkeen sama tilanne toistuu. Hänen kohdallaan kamelin selän saattaa katkaista hyvin pieni asia; jos esimerkiksi ehdotan, että laittaisin ruokaa, mutta hän on jo päättänyt mitä syömme. ”Ai se minun laittama ei kelpaakaan”.

Kuva Engin Akyurt.

Hän on myös hyvin itsepäinen ja tekee asiat juuri niinkuin itse haluaa. Vaikka hän tietäisi, että kukaan muu ei pidä tonnikalasta, niin hän varmasti tekee ruokaa tonnikalasta, koska itse pitää siitä (tämä oli vain esimerkki, mutta pätee lähes kaikkeen). Muut myötäilevät, koska eivät jaksa draamaa. Tiedän, että moni ehdottaa, että ota etäisyyttä. Mutta miten ottaa etäisyyttä, kun vanhemmillani on kuitenkin oikeus lapsenlapsiinsa, enkä halua sitä heiltä viedä? Asian puheeksi ottaminen on täysin sula mahdottomuus ja kaikki hyväntahtoiset keskustelun aloitukseni johtavat siihen, että hän haukkuu minut alimpaan maanrakoon ja kuten asiaan kuuluu – kaivaa esiin asioita kymmenien vuosien takaa (jolloin olin lapsi ja kuulemma vaikea sellainen).

Näitä asioita kipuilen sitten terapiassa, jossa on kyllä suositeltu rajojen vetämistä. Se on kuitenkin osoittautunut ihan mahdottomaksi. Tuntuu että tilanne on todella vaikea, eikä vähiten perheen muiden osapuolien takia, jotka ovat tässä sijaiskärsijöinä. Olen turhautunut, väsynyt ja helvetin pettynyt. Jälleen kerran.

Nimim. Marttyyrin tytär

Artikkelikuva Charles Deluvio.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

23 vastausta artikkeliin “Marttyyriäiti pilaa taas lomani”

  • Ikä ei oikeuta sanoo:

    Eihän isovanhemmilla ole lapsiin oikeutta, vaan päinvastoin. Jos sitä siltä kantilta ajattelee… eikö lapsesi voisi tavata hankalaa isoäitiä ilman sinua eli äitiään? Jos hän silloin pystyisi olemaan kunnolla. Jos ei pysty niin sittenhän se on kyllä hyvin vaikea yhtälö. Yleensä vaikeat tunteet koskevat vain vanhempien ja lasten, ei isovanhempien ja lastenlasten suhteita. Se on kurja, että isoäidin mt-ongelmat ovat ilmeisesti osin jääneet hoitamatta, tuon ikäisiä ei paljon enää mihinkään terapiaan päästetä ainakaan yhteiskunnan varoilla. Eli se terapia pitää sinun hänen lapsenaan tehdä käytännössä, niin, että huono käytös = ei tapaamisia. Jos ei hän ole holhouksenalainen niin hän on vastuussa käytöksestään siinä missä nuoremmatkin. Vanhuus ei ole mikään vapaalippu tökeröön ja jopa törkeään käytökseen.

  • Linda sanoo:

    Mulla sama tilanne ja vasta 50-vuotiaana tajusin,että äitini on narsisti. Katkaisin välit kokonaan ja nyt olen tyytyväinen elämääni. Hänkään ei ole väleissä kenenkään kanssa kun vika on aina toisessa.

  • Äitipuoliäiti sanoo:

    Tilanne on tosi kurja, mutta kirjoittaja on nyt ilmeisesti huomaamattaan itsekin uhriutuja ja ryhtynyt marttyyriksi viettämällä lomaansa paikassa, josta tulee itselle vain ahdistus ja paha mieli. Nyt kannattaa katkaista tuo sukupolvelta toiselle siirtyvä uhriutumisen kierre ja viestiä hyvin selvästi ne omat rajat tai olla kokonaan menemättä.

    Kun etäisyyttä on niin paljon, yhtenä vaihtoehtona voisi olla yöpyminen hotellissa/vuokramökissä tms. vanhempien asuinpaikkakunnalla. Tällöin voisi ihan suoraan sanoa äidille, että koska hänellä tuntuu aina olevan jotain ikävää sanomista, jos saman katon alla ollaan, niin parempi, että yövytte muualla ja voitte nähdä päivisin, mikäli äidille sopii. Tällä tavalla voisitte nähdä ainakin isää, jos äiti vetää herneet nenään.

  • uhrilampaat sanoo:

    Onpa teillä huonoja ihmissuhteita! Sääliksi käy. Kulkeekohan moinen hankaluus suvussa, johtuuko perintö- vai ympäristötekijöistä?

  • Kunnioita vanhempiasi jos he ovat sen arvoisia. sanoo:

    Ei isovanhemmilla ole mitään erityisoikeutta lapsenlapsiinsa. Jos isoäidin käytös on vanhemman mielestä haitallista niin silloin etäisyyden ottaminen on velvollisuus, ei vaihtoehto.
    Ihminen kasvaa kuolemaan asti, ei läheisten tarvitse sallia huonoa käytöstä minkään ikäiseltä.

  • Mursu sanoo:

    Tunnen tällaisen ihmisen. Siskoni. Lisäksi hän on sellainen tarkanmarkan-tyyppi, kitsas ja laskee sentin tarkkuudella kaiken. Jotenkin puhuu asiat aina niin, että nostaa itsensä jalustalle sillä, että painaa muut alas. Jos joku tekee/sanoo hyvän teon, kääntelee asian omaksi/itsensä teoksi tai ainakin ajatteli niin ensin. Ja jos itse mokaa, se on muiden vika, aina jotenkin. Itsekäs, omahyväinen paskiainenhan se on, mutta sisko kuitenkin. Mahdollisimman vähän ollaan tekemisissä, minun herkempi luonne ei kestä sellaista epäoikeudenmukaisuutta ja vouhotusta, marttyyriutta, vallanhimoa ja anteeksipyynnön vaikeutta (ei, ei vielä koskaan pyytänyt, vaan syyttää myös omista virheistään muita/olosuhteita/tähtien asentoa/toisen ajatuksia). Hyvin, hyvin vaikeita ja raskaita ihmisiä nämä.

  • Äiti sanoo:

    Kirjoita hänelle kirje. Näin hän ei pääse heti keskeyttämään sinua ja saat rauhassa muotoilla asiat niin kuin haluat ne perusteluineen sanoa. Jätä sen jälkeen yhteyden ottaminen hänen hommakseen – jos hän haluaa katksista välit niin oma on häviönsä.

  • Tyllerö sanoo:

    Narsistihan hän on. Itse en ole väleissä yli 80v mummuni kanssa, joka on juuri tuollainen. Hänellä ei ikinä ole anteeksi pyydettävää, koska hän saa sanoa toisista asioita jos ne hänestä ovat totta. Mikään muiden tekemä tai järjestelemä ei kelpaa – toisen juhliinkin hän tuo tullessaan vähintään 7 erilaista kakkua… Omat juhlansa hän ilmoittaa päivän varoitusajalla ja loukkaantuu verisesti, jos en pääse esimerkiksi siksi, että olen töissä.

    Isäni ja setäni kärsivät, miniät kärsivät ja itsekin lapsenlapsena näin ja koin kaikenlaista. Nyt kun on omia lapsia, hänen lapsenlapsenlapsiaan, niin hän ei heitä näe kuin ihan hyvin harvoin. (Ja tästäkin: ”niin sitä hylätään vanhat sukulaiset”) Ikinä en jättäisi lapsia hänen hoitoonsa ja itsekään en häntä näe ilman toisen aikuisen läsnäoloa. Puhelimessa en puhu, jollei kaiutin ole päällä ja toinen aikuinen kuulemassa.

    Sain tarpeekseni ja omat lapset saavat näin säilyttää hyvän muiston isoisomummustaan, kun eivät opi kunnolla tuntemaan.

    • Mursu sanoo:

      Narsisti on ihan eri asia. Älä viljele sanaa sellaisissa paikoissa, johon se ei kuulu.

      Mielestäni kirjoittajan äidin pitäisi itse mennä johonkin terapiaan. Hänellä on varmasti käsiteltävää. Jos varaisitte isäsi kanssa hänelle ajan terapeutille? Tuo kaikki käyttäytyminen johtuu jonkinmoisista traumoista omassa elämässänsä.

      • Ripu sanoo:

        Kyllä nuo tunnusmerkit on hyvin vahvasti myös narsismissa läsnä. Ei kykene pyytämään anteeksi, ei näe vikaa ikinä omassa toiminnassa, syyttelee muita ihmisiä asioista, painaa muita alas ja nostaa itseään ylös jatkuvalla uhriutumisella, välit poikki kaikkiin läheisiin kun kukaan ei jaksa. Olen kyllä kanssasi samaa mieltä että narsismi-sanaa viljellään nykyään liikaa, mutta mielestäni kaikki jutussa mainitut luonteenpiirteet ovat vahvasti narsistisia piirteitä.

  • Liina sanoo:

    Tunnistan tarinasta oman äitini. Täsmälleen samanlainen persoona. Hän sairastui ja menehtyi äkillisesti kaksi vuotta sitten. Tietysti ikävä on välillä mutta toisaalta hän oli myös haastava ihminen. Minun on vaikea uskaltaa itseni ajatella hänestä mitään pahaa koska hän on kuollut. Olisin toivonut hänelle helpomman elämän. Äidilläni oli mahdollisuuksia vaikka harrastaa tai matkustella eläkkeellä mutta hän sulkeutui itseensä eli oli itse oma esteensä täysipainoiselle sosiaaliselle elämälle ja uusille kokemuksille. Välillä pelkään että itsestäni tulisi samanlainen. Olen matkustellut ja kokenut niin paljon kuin mahdollista ettei sitten hautuumaalla aikanaan lepää kahta katkeroitunutta naista joilla osa elämästä jäi elämättä. Lapsena luulin että oli minun tehtäväni tehdä äidistäni onnellinen.

  • Hyvä toimii paremmin sanoo:

    Koita hyvällä. Kehu, kannusta ja kiitä. Näe kaikki pienikin edistys.

    Pidä lempeästi puolesi.

    Jos tuo ei auta, anna sen olla yksin.

  • Piku sanoo:

    Äidille pitää kertoa suoraan miten hänen käytös vaikuttaa sinuun. Ja kertoa ettet hyväksy enää mitään mollausta. Jos äitisi jatkaa edelleen huonoa käytöstään niin toistat taas rajasi.
    Ei ole auttanut minulla kuitenkaan. Siitä tulee iso riita.
    Olen huomannut että mitkään sanat eivät auta. Äiti ei muutu.

    Ehkei kannata ottaa hänen sanojaan niin vakavasti? No vaikeaa sekin..

    Olen huomannut saman että 2 päivää menee jotenkuten, mutta kolmantena päivänä tulee ”sota”.

    Minun äitini ei suostu että kukaan tekee ruokaa hänen keittiössään. Muutaman kerran olemme tehneet ruuan siellä koko porukalle ja äiti tekee samaan aikaan omaa ruokaa koko porukalle !
    Sitten on kilpailu kuka syö kenenkin ruokaa. (Vaikkakin tästä ruuanlaitosta on infottu jo monta kertaa etukäteen.)

    Voimia ja tsemppejä !

  • eevia sanoo:

    Voisitko suhtautua asiaan niin että vedät kokohomman pelleilyksi?

    ”eikö ruokani kelpaa” – no ei tieteskään, täytyyhän lasten luonnetta välillä kasvattaa kärähtäneellä nakkisopalla. Istuhan nyt alas ennen kun käry alkaa käymään.

    ”Olit vaikea lapsi” – juhuu ja kuule vaikeammaksi vaan muuttusin. Istuhan alas niin tuon kupposen kahvia ja saat muistella vanhoja hyviä aikoja.

    ”Olet laiska” – katos joo, hyvä ku sanot, just alkokin ramaseen, meen tuonne patiolle lepään, jäähän sää raataan tänne tuvan puolel.

    ”olet kiittämätön” – oi kauhia melkee lipsahti, nys pitääki äkkiä häipyä etten vaan vahingossakaa ala kiittelemää.

    Se mitä hän tekee on hallinta keino, tieto siitä millaisen reaktion asiat saavat aikaan, jokin syvä tarve siihen että hän saa satuttaa.
    Jokin äitisi elämässä on jättänyt arven jota hän ei osaa muuten peitellä kun hyökkäämällä.
    Vie häneltä aseet. Ala pitämään häntä mielessäsi aavistuksen höperönä. Laske leikkiä, vaihda puheen aihetta. Kun hän saa kohtauksen kohtele häntä kuin lasta. Ole viileä viilipytty, tiedosta se että sanat ovat uhmaa ja tarkoitus satuttaa. Jos vitsailu ei tilanteeseen toimi niin toteasin ääneen sen mitä tapahtuu:
    -ikävä että ajattelet minusta noin paljon negatiivisia asioita. Minä en ajattele sinusta niin.
    -minusta kielenkäyttösi on rumaa ja tarpeetonta. en ymmärrä miksi haluat satuttaa minua. olet äitini ja rakastan sinua.
    -sanasi ovat minusta ilkeitä ja tuntuvat pahalta. sinä olet hyvä ihminen et tarvitse ilkeitä sanoja.

    Jos sättiminen jatkuu, kiitä kovaan ääneen ja ilmoita lapsillesi että vierailu päätty, tulette toisen kerran.

    Hiljenemällä hyväksyt, puolustamalla itseäsi, hatusta vedettyihin asioihin, menet mukaan hänen peliinsä.

    Josko laitat kortit heti pöydälle niin sinä päätät pelin tai naurat koko homman etkä lähde edes mukaan..
    Sinun äitisi on vain ihminen, hän ei ole ylivaltainen eikä sinun tarvitse pelätä hänen sanojaan.
    Olet hyvä, rakastava, ahkera ihminen ja äiti lapsillesi. Sydämmessään äitisi tietää sen, siksi hän näitä asioita sanookin. Jos minulta kysytään niin veikkaan että ne ovat sanoja joita joku sanoi hänelle. Sillä lailla ihminen saa kurkistaa aidan toiselle puolelle ja ymmärtää miksi joku satutti häntä.

    Tsemppiä, perhe on pahin 😁

  • Eve sanoo:

    Ei isovanhemmilla kyllä ole mitään oikeutta lapsiisi. Suosittelen katkaisemaan välit, tapaa isääsi vaikka erikseen. Sinulla ja lapsillasi on vain yksi elämä, älä enää mahdollista tunnetaakan siirtoa eteenpäin ja anna äitisi pilata elämäänne. Olen itse tehnyt samoin, elämä ei ole koskaan ollut parempaa.

  • Tuttua sanoo:

    Tämä! ”anteeksi hän ei pyydä, koska hänellä ei mielestään ole koskaan mitään anteeksipyydettävää ja asia on ollut näin niin kauan kuin muistan.” Todellakin tuttua. Koko lapsuuteni on onllut mykkökoulua, käsittämätöntä raivoamista ja maton alle lakaisua. Eikä IKINÄ ole ollut äidibn vika, tai mitään syytä pyytää anteeksi. Nyt viime raivokohtauksesta (jonka hän sai kotonani joten lapseni ja siskoni lapset saivat osansa) vedin pelin poikki. anteeksipyyntö tai ei sitten enään tavata. En halua opettaa lapsille, että ihminen joka sanoo rakastavansa saa käyttäytyä miten vaan, eikä ikinä tarvitse pyytää anteeksi. Lapset ovat todella pettyneitä, ja ikävä heillä on. Ukkiakaan kun ei pääse tapaamaan. Nyt mennyt 7 kk ja vielä odotellaan………

  • Kesäheinä sanoo:

    Ei vanhemmillasi ole mitään oikeuksia lapsiisi. Jos meno on tuollaista ja joudut käymään äitisi takia terapiassa, niin kannattaako sinne mennä. Tai käy edes todella harvoin. Et sinä ole heille mitään velkaa. Niin makaa kuin petaa.

  • Jenkka sanoo:

    Kuulostaa tutulle. Meillä äiti on hämmentävän itsekeskeinen. Loukkaantuu siitä ettei käydä, mutta kun mennään käymään, joutuu samalla herkästi piiaksi ja terrrorisointi alkaa jo ennen pihaan saapumista. Suurperheellisenä se ei enää innosta, lähteä viettämään vapaa-aikaa piikana hyväkuntoiselle, yksinelävälle työssäkäyvälle äidilleni lapsikatraan kanssa ja kuuntelemaan sammakoita.

    Äiti aloittaa jo matkalla tietäessään meidän olevan tulossa, soittelun: minä en sitten ainakaan tee sitä, älä luulekaan että hoitaisin.. jne. Mikä saa etsimään jarrua ja mieluusti suuntaamaan auton takaisin kotiin. Teinimme ovat jo kyllästyneet mummoon, mutta pienin vielä haluaa käydä. Mieheni pitää koko naista lähinnä huonona vitsinä. Jos pienin ei toivoisi kyläilyä, en menisi enää ikinä.
    Takaovea ei saa avata, lasten on kierrettävä takapihalle talon ympäri, etuovi täytyy lukita myös kun lapset pihalla, ihan vaan jotta voin koko ajan juosta sitä avaamassa, ja äitini pääsee valittamaan ovikellon käytöstä. Ruokailu on ihan vastaava katastrofi kuin tekstissä. Saattaa ilmoittaa välillä että tekee ruoan valmiiksi, joka on ihanaa, mutta paikalla ilmenee ettei ole tehnyt sitä soveltuvaksi meidän allergiatytölle, vaan ilmoittaa että tolle en kyllä tehnyt mitään, kun mä haluan oikeeta ruokaa.
    Öisin pyöritään räpsimässä valoja päälle, ja iltaisin myöhään huudatetaan telkkaria kovalla vaikka joku jo nukkuisi. Ja jos vaan uskallat mennä pyytämään että voisiko hiljentää hiukan, vastataan ”Minä saan tehdä omassa kodissani mitä haluan!” Jos taas herää ennen muita, täräyttää radion ja tv:n päälle ja lähtee itse ulos. Samaan aikaan loukkaannutaan kun emme tule tekemään äidin remonttia, ja siitäkö marina on loputon. Hänen kun pitäisi tilata ihan itse joku tekemään. Selitetty on, ja meillä kaikilla lapsilla on isot perheet ja vaativat työt, että ei me ehditä eikä edes osata, mutta ei.

    Ja se loukkaantumisen määrä, jos häntä ei pyydetä johonkin, tai hänelle ei soitella.
    Olemme kaikki lapset muuttaneet kauas, eikä kukaan halua enää nähdä koko naista. Olen enää ainoa joka joskus käy pienimmän takia, sekin pitkin hampain ja pyrin vähentämään miten vaan voi.

    Vahingossakaan äitini ei meidän luona käy, vaikka muuten autoilee ympäri suomea – edellinen vierailu taisi olla 2-3v sitten.

    • On helpompi olla sanoo:

      Kuullostaa niin tutulta. Mykkäkoulua, jos en tehnyt miten hän halusi. Jos tuli käymään, niin meidän juhlien olisi pitänyt pyöriä isovanhempien ympärillä, riippumatta kenen juhlia vietettiin. Vaatteiden arvostelua yms. Ongelmahan oli aina vain minussa tai perheessäni, jos emme suostuneet yhden ihmisen aikatauluun tai tapoihin. Samaa kuin kirjoittajalla. Elämä helpottui, kun vedin rajat ja irtisanoin välit. Ja kumma juttu. Eipä myöskään muu perheeni halunnut pitää yhteyksiä yllä, kun se oli aina vain toispuoleista. Eli sitä saa mitä tilaa.

  • Mielenrauhaa sanoo:

    Tuttuahan tuo on. Olen itse kärsinyt siitä että olen yrittänyt olla kiltti ja tuntosarvet pystyssä jotta äidillä ei olisi paha mieli. Minullahan se on aina ja on aina ollut se paha mieli äitini aiheuttamana.
    Äitini on vahinkolapsi eli siihen aikaan äpärä eikä ole elänyt äitinsä kanssa ja isää ei ole näkynyt. Siltä osin voin jotenkin ymmärtää äidin käytöstä mutta en sitä että sillä syyllå pitää pilata kaikki hyvä mitä elämässä on ja pilata sillä myös lähimpien elämää. Me emme ole syypäitä siihen.
    Äitini on äärettömän raskas, katkera, kateellinen ja pahansuopa sekä lisäksi tuulella käyvä joka sanoo tänään näin mutta huomenna noin ihan siitä ilosta että voi saada toisille pahan mielen. Äidin kanssa ei voi puhua hänen tavastaan kohdella muita koska hän lyö luurin korvaan tai poistuu paikalta mökottämään jonnekin.
    Äitini suosii toisen lapsen lapsia ja sivuuttaa minun. Minä olen sitten se pa.kalaari johon kaikki myrkky kaadetaan.
    Huomasin joku aika sitten että äitini käyttäytyy minun suhteeni niin kuin minä olisin äiti ja hän joku huonokäytöksinen teini jonka oloa minun pitää ymmärtää ja hyvitellä kaikin tavoin. Siitä roolista on vaikea päästä irti. Koen syyllisyyttä siitä että hänellä on paha mieli!
    Mikä tahansa loma, juhlapyhä tai merkkipäivä on aina kohta jossa äiti sotkee ja venyttää asioita niin että asiat menee muille mahdollisimman hankalaksi ja jotta kaikki tanssii hänen pillinsä mukaan. Viimeisen vuoden ajan en enää ole suostunut em. sählinkeihin vaan tehnyt niin kuin meille sopii ja äiti tekee, tulee ja menee minne menee. On ollut helpompaa mutta sitten takaraivossa istuu se ajatus että äidillä on paha mieli ja ikääkin jo…
    Olen pyytänyt miestäni sanomaan minulle jos alan muuttua katkeraksi, kateelliseksi jne niin kuin äitini. Pääni sisällä olen usein raskassuotuinen ja ahdistunut. Ajatus laukkaa ja karkaa ikäviin asioihin ja pelkään.

    • Nyt elämä on mallillaan sanoo:

      Tässä vastaan nyt kaikille kirjoittajille. Onkohan tuo noin, että se äiti on aina syyllinen. Vuorovaikutukseen tarvitaan kaksi. Ikäihmisten kanssa näistä on juteltu. Keski-ikäiset lapset voivat itse taantua murrosikäisen asteelle lapsuuskotiin tullessaan. Usein lastenlasten kanssa kanssakäyminen on luontevampaa. Usein kuulee tuota väitettä, että toisen lapsenlapsia kohdellaan paremmin, eikö se ole kateutta. Lapset on hoidettu ja kasvatettu 70-80 luvun olosuhteiden mukaan, niitä puutteitako pitäisi nyt 70v pyydellä anteeksi. Tuon äidin parjaamisen sijasta miettikää, miten itse käytätte henkistä väkivaltaa häntä kohtaan. Hyvä olisi, kun sukupolvet pärjäisivät omillaan. Ketju jatkuu. Ei kannata hampaat irvessä yrittää. Kuitenkin isovanhempien ja lastenlasten suhde on ainutlaatuinen, sitä älkää estäkö. Voihan olla, että se äitikään ei halua velvollisuudesta tehtyä jatkuvaa yhteydenpitoa. Pitkän työuran jälkeen voi jo hengähtää. Käyttää aikaa ja rahaa matkustamiseen ja esim heitä arvostavien ihmisten tapaamiseen. Te voitte satsata omien lasten hyvin vointiin, koulutukseen, harrastuksiin ym. Ja käydä siellä terapiassa odottamatta, että vanha äiti anelee teiltä anteeksi vanhoja asioita. Ja kun hän on siirtynyt ajasta iäisyyteen, voitte aina kirjoittaa kirjan, kuinka huonosti äiti teitä kohteli. Jos siitä on apua, hyvä. Häntä se ei enää satuta.😁

      • Mielenrauhaa sanoo:

        Joko et ymmärrä mistä tässä ketjussa keskustellaan tai sitten tunnistat itsesi aloituksesta.
        Aloituksen kaltaiset ihmiset om ihan todellisuutta ja he saavat energiansa jatkusta muiden hyppyyttämisestä ja pahan mielen aiheuttamisesta.
        Heidän kanssaan ei voi olla koskaan normaalissa kanssa käymisessä vaan muut tekevät aina väärin. Esim itse en ole ikinä koskaan pyytänyt lastenhoitoapua äidiltä niinpä hän vattuilee että hän voisi alkaa jonkun usean lapsen yh-äidille avuksi, hän joka ei suo hiuskarvan vertaakaa iloa tai onnea kenellekään! Vain hän ansaitsee.
        En taannu lapseksi äitini seurassa vaan on kuin tosiaankin minä olisin äiti jonka pitää toteuttaa mielensä pahoittaneen lapsen toiveita ja vaikka teen niin tai näin niin aina teen väärin. Mieheni on aivan ihmeissään äidistäni tai siis koko lapsuuden perheestäni.
        Ja se että vanhempi suosii räikeästi yhtå lasta on tosiasia ja jos siitä ei siitä saa pahoittaa mieltään niin on kyllä kumma.
        Mutta jos nämä kirjoitukset kolahtivat sinuun niin voit pohdisskella ja mennä hiukan itseesi.
        Minä teen kaikkeni että marttyyriäitiys päättyy meidän suvussa äitiini.

      • Kaikella "rakkaudella" sanoo:

        Minäkin epäilen, että olet itse kyseisenkaltainen tyranni, lähinnä siksi että kuvittelet ettei asioita voisi pyytää anteeksi vuosien päästäkin. Olet ehkä juuri sellainen totuudenlaukoja, joka ei näe tässä toimintatavassa mitään vikaa, vaan koet että jostai syystä sinun mielipiteesi on niin olennainen että se on tyhmä, joka siitä loukkaantuu. Kukaan ei ole niin täydellinen, ettei tekisi virheitä joita ei voisi myöhemmin pahoitella.
        Lasten ja lastenlasten epätasapuolinen kohtelu on isäni suvussa aivan avointa, se ei ole kateellisen kuvitelmaa vaan sukupolvien ketjun ”totuttu” tapa. Arvaamattomat kiukuttelut, takana päin haukkumiset ja mielistelyt kuuluvat tietysti settiin. On onni, että nykyään on sallittua puhua, käydä terapiassa. Jospa kirjoituksessa kuvailtu käytös ei pääsisi enää vahingoittamaan uusia sukupolvia.