Marttyyriäiti pilaa taas lomani
Uskon ja tiedän, että tarinani on hyvin monelle naiselle tuttu. Eli se, kun oma marttyyriäiti pilaa loman. Tai no, oikeastaan välillä enemmänkin. Minulla on lapsuus, jossa elin äitini mt-ongelmien ja henkilökohtaisten kriisien varjossa. Tuo aika jätti ikuisia haavoja, joita olen puinut aikuisiällä terapiassa.
Nykyään äitini on jo yli 70-vuotias ja ”näennäisesti” hyväkuntoinen ja aktiivinen ihminen. Hyvää hänessä on se, että hän rakastaa paljon lapsenlapsiaan ja haluaa viettää heidän kanssaan aikaansa. Onneksi välillämme on kuitenkin yli 500 km:n ”turvaväli”, koska mikäli asuisimme samalla paikkakunnalla en usko, että välimme olisivat hääppöiset. Välit ovatkin hyvät aina niin kauan, kun emme ole samassa tilassa päivää kauempaa. Tiedän, että olen äidilleni tärkeä ja hän osaa olla myös hyvin kannustava ihminen. Luulen myös, että hän jopa rakastaa minua. Anteeksi hän ei pyydä, koska hänellä ei mielestään ole koskaan mitään anteeksipyydettävää ja asia on ollut näin niin kauan kuin muistan.
Äidilläni on pahemman luokan uhriutumisen tunnelukko, joka saa hänet ajattelemaan, ettei mikään hänen tekemänsä kelpaa minulle (vaikka asia ei todellakaan ole näin ja olen sitä koettanut monesti hänelle todistella). Kun olemme vanhemmillani kylässä hän väittää ettei saa apua, mutta jos teen jotain oma-aloitteisesti, niin hän kääntää asian niin, ettei hänen tekemänsä kelpaa minulle. Hän ei voi hetkeksikään rentoutua vaan häärää koko ajan, joka johtaa siihen, että hän on parin päivän jälkeen väsynyt ja alkaa nakella niskojaan. Tunnelma on välillä todella kireä.
Minulle hyvin rakas ja rauhantahtoinen isäni on puun ja kuoren välissä ja toivoo, että ymmärtäisin äitiäni. ”Hän on vanha ja vaikea ihminen”. Tottakai ymmärrän sen, mutta rentous lomasta on tipotiessään, kun äitini huokailee kovaan ääneen ja välillä avautuu sanoen aivan kamalia asioita. Myös lapset ovat olleet kerran kuulemassa tällaista välikohtausta ja silloin mietin, että tämä oli viimeinen kerta, kun suostun tapaamaan häntä! Totuus on kuitenkin se, ettei hänelle jää sen jälkeen isäni lisäksi yhtään ihmissuhdetta, koska on riidoissa kaikkien tuttujen ja sukulaisten kanssa.
Pidän häntä elämän katkeroittamana ihmisenä, joka ei koskaan osannut käsitellä omia kriisejään. Ne ratkaistiin olemalla hiljaa ja katkaisemalla välit ihmisiin. Ja tietysti uhriutumalla. Haluaisin vain olla tapaamatta häntä ja jatkaa elämääni ilman pelkoa siitä, että saan taas kuulla olevani nirsoileva, vaikea ja laiska nainen, jolle ei kelpaa mikään. Silti annan hänen aina lakaista asiat maton alle ja mykkäkoulun jälkeen sama tilanne toistuu. Hänen kohdallaan kamelin selän saattaa katkaista hyvin pieni asia; jos esimerkiksi ehdotan, että laittaisin ruokaa, mutta hän on jo päättänyt mitä syömme. ”Ai se minun laittama ei kelpaakaan”.
Hän on myös hyvin itsepäinen ja tekee asiat juuri niinkuin itse haluaa. Vaikka hän tietäisi, että kukaan muu ei pidä tonnikalasta, niin hän varmasti tekee ruokaa tonnikalasta, koska itse pitää siitä (tämä oli vain esimerkki, mutta pätee lähes kaikkeen). Muut myötäilevät, koska eivät jaksa draamaa. Tiedän, että moni ehdottaa, että ota etäisyyttä. Mutta miten ottaa etäisyyttä, kun vanhemmillani on kuitenkin oikeus lapsenlapsiinsa, enkä halua sitä heiltä viedä? Asian puheeksi ottaminen on täysin sula mahdottomuus ja kaikki hyväntahtoiset keskustelun aloitukseni johtavat siihen, että hän haukkuu minut alimpaan maanrakoon ja kuten asiaan kuuluu – kaivaa esiin asioita kymmenien vuosien takaa (jolloin olin lapsi ja kuulemma vaikea sellainen).
Näitä asioita kipuilen sitten terapiassa, jossa on kyllä suositeltu rajojen vetämistä. Se on kuitenkin osoittautunut ihan mahdottomaksi. Tuntuu että tilanne on todella vaikea, eikä vähiten perheen muiden osapuolien takia, jotka ovat tässä sijaiskärsijöinä. Olen turhautunut, väsynyt ja helvetin pettynyt. Jälleen kerran.
Nimim. Marttyyrin tytär
Artikkelikuva Charles Deluvio.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 30 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kuulostaa tutulle! Tämä on jo toisessa sukupolvessa eli tämä näkyy jo mummossani sekä äidissäni pelkään kovasti että itse olen vanhana samanlainen. Yritän nyt hobkeskittyä asioiden valoisaan puoleen koska en halua olla seniori ikäisenä katkeroitunut ihminen joka karkoittaa kaikki ihmiset pois.
En uskalla läheisiin ystävyyssuhteisiin kun pelkään että jos joskus avaudun negatiivisesti, vaikkapa juuri äidistäni niin olisin jo kolmannen sukupolven marttyyri (vai narsisti?)
Hyvä Marttyyrin tytär,
Kommenteissa on monenlaisia neuvoja. Hyvältä vaikuttaa esim. että kirjoittaisit äidillesi näkemyksesti tilanteesta kirjeessä, jonka hän saa rauhassa lukea voimatta keskeyttää mitä haluat sanoa. Käytä kirjeen muotoiluun kaikki aika mitä siihen tarvitset! Tilanne on jatkunut niin kauan ettei tämä todellakaan ole päivistä/viikoista/kuukausista kiinni.
Tärkeintä olisi kuitenkin ehdottomasti vapauttaa itsesi tilanteesta. Ei sinun tarvitse antaa hänen kohdella itseäsi huonosti, siihen ei ole minkäänlaista velvollisuutta. Ei nk. verisiteiden, vanhusten kunnioittamisen tai minkään muunkaan takia! Muista että kaikella mitä teet, mutta myös kaikella mitä et tee, annat esimerkkiä omille lapsillesi. Haluatko heidän jossain vaiheessa tulevaisuudessaan tuntevan itsensä syylliseksi toisten käytökseen ja velvolliseksi kestämään moista pelleilyä, tuli se vanhemmilta sukulaisilta tai esim elämänkumppanilta, sillä `niin äitikin teki, joten se varmaan kuuluu asiaan`.
On hyvä että käyt terapiassa, mutta älä sivuta siellä saamiasi neuvoja tyyliin `en voi tehdä niin` vaan ota etäisyyttä äläkä jää vapaaehtoisesti hankkimaan lisää terapoitavaa. Tarkoitus on vapautua entisistä kahleista, ei antaa uusien kasvaa ympärilleen.
Onko äitisi jotenkin väsynyt ja ei pääsee siitä roolista mihin hänet on kasvatettu eli naisten pitää passata vailla ei jaksaisi. Ymmärrän, että isäsi vaikuttaa suorastaan pyhimykseltä kun vertaat häntä äitiisi. Mutta kuinka paljon isäsi teillä on tehnyt tai tekee asioita. Kuulostaa vanhanaikaiselta roolijaolta. Positiivista on toki se, että sinä voit tehdä toisin. Äidilläsi ei ole ehkä ollut siihen mahdollisuutta. Eikö isäsi voisi ottaa enemmän vastuuta, esim.leikkiå tai puuhastella jotakin ulkona lasten kanssa. Jäin miettimään mikä hänen roolinsa tuossa kuviossa on. Entinen anoppini oli sellainen, että hän hääräsi aina meilläkin pyytämättä. Tosin ei uhritunut, mutta kukaan muu ei hänen mielestään osannut tehdä asioita ja hänelle piti olla kiitollinen vaikken edes halunnut, että hän häärää kotonani. En osaa antaa oikein mitään toimivaa neuvoa muuta kuin sen, että itse voit ainakin yrittää näyttää toisenlaisen mallin.
Oma äitini on myös samanlainen ja lapsuuteni oli mielenterveysongelmien ja kriisien setvimistä.
Jouduin jo monta vuotta sitten asettamaan rajat ja koska äidillä on vaan tapana rikkoa kaikkien ympärillä olevien rajoja, lopetin yhteydenpidon. Minulla ei ollut isää kuvioissa, joten varmasti vaikeampi juttu koska pappa varmasti on lapsille myös läheinen.
Minusta sinun pitäisi olla kovana. Sanoa äidillesi, että jos hän haluaa nähdä teitä, tulette silloin ja silloin ja odotat hänen käyttäytyvän teidän edessään asiallisesti. Jos hän ei jaksa kuin yhden päivän iltaan ilman purkauksia, menette hotelliin yöksi että äiti saa levätä jne. Mitään en tiedä kamalampaa kuin olla yötä vanhemmilla ja kuunnella iltamyöhään isovanhemman avautumista ja vanhojen asioiden puimista (kyllä, meilläkin puidaan kymmenien vuosien takaisia asioita).
Joudut varmasti olemaan tässä aika napakka, mutta pidä pää kylmänä. Tiedän myös kokemuksesta sen kun lapsena on lojaali vanhemmilleen ja vielä aikuisenakin sitä toivoo ja uskoo että vierailu menisi hyvin ja että isovanhempi osaisi käyttäytyä normaalin isovanhemman tavoin. Se on hirveä tunne aikuisenakin, tavallaan se oma pieni lapsi sinun sisälläsi pettyy ja on surullinen asiasta edelleen. Terapia on myös hyvä apu tuossa, itse aikanaan kävin 3 vuotta ja ikäänkuin elin lapsuuteni ja kasvoin aikuiseksi siellä uudelleen.
Omat lapseni ovat jo isompia ja alkavat tajuamaan asioita, joten myös heitän ajatuksen siitä, että miten he ymmärtävät isompana sen että annat äitisi kohdella sinua niinkuin hän kohtelee?