”Ulkopuolisen silmin elän hyvää ja onnellista elämää. Omakotitalo, hieno uusi auto, ihania lemmikkejä, täydellisiä lapsia ja aviomies. Ja näistä olenkin niin kiitollinen ❤ Olen se ylipirteä ja yltiöpositiivinen mutsi, joka jakaa treenikuvia instassa. Sisälläni on kuitenkin jatkuva myllerrys.

Krooninen kipusairaus tekee elämästä ajoittain helvettiä, mutta pääosin hymyilen ja hoidan hommat kaikesta huolimatta. Olen kuitenkin niin uupunut fyysisesti ja henkisesti, etten jaksa mitään ylimääräistä. Tämä ja kivut taas johtaa siihen, ettei parisuhteessa ole miehelle riittävästi seksiä, mikä rasittaa parisuhdetta. Yritän edes kerran viikossa ”pakottaa” itseni seksiin, mutta se tuntuu välillä niin väärältä. Tuntuu, ettei mies ymmärrä, kuinka kipeä oikeasti olen. Ehkä pitäisi valittaa enemmän ja tehdä vähemmän…

Toinen iso sydäntäni kalvava asia on se, ettei minulla ole ystäviä. Olen niin kateellinen miehelleni, joka voi viikonloppuisin lähteä kavereiden kanssa juhlimaan ja harastaa. Minä olen yksin kotona lasten kanssa. Joskus olen jopa suutahtanut miehelle, kun hän on lähdössä kavereiden kanssa johonkin ja itse jään taas kotiin jumiin. Eihän se miehen vika ole, ettei minulla ole ystäviä tai paikkaa, mihin sitä omaa aikaa mennä viettämään. Ja jonkunhan ne lapsetkin on hoidettava…

harmaa sormikas maassa

Olen jatkuvasti ihmisten ympäröimä, mutta silti niin yksin. Kaipaisin ihan oikeaa yksin oloa ja hiljaisuutta, ja toisaalta kaipaisin niitä ystäviä, joiden kanssa nähdä ja jutella. Tuntuu, että olen jotenkin loukussa elämässäni sekä kehossani. Tuntuu, että kehoni on pettänyt minut ja enää ei toimi pääkään.

Olen hakenut apua terveydenhuollosta, mutta en ole sitä saanut. Olen käynyt perhekerhossa, mammakerhossa ja tapahtumissa, mutta piireihin ei vaan pääse. Omiin harrastuksiin ei yksinkertaisesti ole varaa, eikä täällä periferiassa paljoa vaihtoehtoja olisikaan, joten teen yksin kotona kaikenlaista mukavaa piristääkseni itseäni, mutta ei niitä ystäviä kotoa löydä.

Tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei kuitenkaan. On vaan niin raastavaa, kun ei ole ketään kelle voisi soittaa, että lähdetkö kahville tai lenkille. Vaalikaa ystäviänne ja kertokaa, kuinka tärkeitä he ovat. Moni meistä antaisi toisen kätensä hyvästä ystävästä.”

Nimim. Yksinäinen

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 21 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

21 vastausta artikkeliin “Loukussa kehossa ja yksinäisyydessä”

  • Helsinkiläinen sanoo:

    No mitäpä jos lopettaisit sen instamammaelämän? Erehdyt jos luulet että elämäsi näyttäisi jotenkin onnelliselta koska postaat treenikuvia instaan ja sinulla on uusi auto. Kuulostaa hämmentävän materialistiselta ja pinnalliselta ajattelulta. Ja seuraavassa kappaleessa voivottelet kun harrastuksiin ei ole varaa. Annan vinkin: kuuden tonnin hintaisella käytetyllä autolla kulkee ihan yhtä hyvin kuin hienolla uudella autolla, ja jää hyvin rahaa harrastaakin.

    Lisäksi tuo materialisuus on varmasti merkittävä tekijä sille, miksi et löydä kavereita. Eli älä mainosta instaasi tai näytä autoasi, älä puhu rahasta tai kuluttamisesta. Huolehdi, ettei lastesi päällä ole merkkivaatteita, ja saatat hyvinkin löytää uusia ystäviä.

  • Tsemppiä sanoo:

    Moi!

    Kivustasi et tarkemmin kertonut, mutta täällä suuresti symppaa toinen äiti, jolla on nuorena tulleen tapaturman vuoksi kipusyndroomadiagnoosi. Kun kroppa petti lisää lasten teosta, oli tosiaan tunne, että oma ruumiskin pettää jo alle nelikymppisenä. Puoliso tiesi kaiken, kuuli kun kerroin kivusta, mutta ehkä se kivun ja tsempin määrä vain ei valkene kellekään, joka ei ole sitä kokenut. Tsemppaamalla ja yrittämällähän sitä elämää yrittää elää, ja niin kauan kuin pinnistämällä jaksaa, toiset luulevat, että se kipu on jotain pikku kolotusta, ja kyllähän se nyt jaksaa… Ja kun ei jaksaisi, niin on sitten vain pakko, kun kukaan ei usko minun tarvitsevan apua oikeasti, edes puoliso. ”Ainahan sä oot kipeä, mistä mä voisin tietää, että sä nyt tarkoitat sitä? ” on usein puolustus, kun itken puhdin loppuessa, että mä tarvitsen apua, etkö kuule, että olen kipeä, en pysty kumartumaan, hoitamaan kaikkea arjessa. Meidän lie vain elettävä rahkeillamme ja asetettava rajoja, otettava se aika levätä ja hoitaa kipua. Se on niin vaikeaa, etten vieläkään tiedä kuinka. Kun on ollut reipas ja tekevä, pinnistänyt pikkulasten eteen kaikkensa, niin roolista on vaikea päästä pois.

    Meitä on ehkä piilossa useampi. Minäkin asun pikku kylällä uutena, mutta onnekseni tällä kylällä uusia on yli puolet äideistä. Kipu ja väsymys tekee minusta, sosiaalisesta ihmisestä, introvertin, kun en jaksa olla reipas määrääni enempää. En tohdi valittaa kipua uusille tutuille, joten heikkouksinemme jäämme usein piiloon. Minä en jaa instassa kauniita kuvia tai ihania tarinoita, koen arkeni enemmän Huono äiti -palstan realismiksi. Ja niin lopulta, koulupihan ex tempore -keskustelut, päiväkodin eteisen pari juttuhetkeä, ja paljastammekim me kauniit reippaat äidit toinen toisillemme, että väsyttää, itkettää, työ stressaa, on liian kiire, ruokana on taas einestä, pyykkikone hajosi, lapsi riehui ja koira oksentaa, toisella on hitonmoinen migreeni ja toisella kipusyndrooma… Ja tarjoamme apua, vaihdamme numeroita, viemme makaronilaatikkoa toisillemme ja puramme parisuhdeitkua viestein. Emme ehdi lenkille, kun arki painaa, mutta olemme ihmisiä toisillemme, olemassa. Vinkkaamme apuväyliä, tarjoamme kyytiä. Onneksi. Uskon, että löydät sinäkin vielä ne toiset, jotka kokevat samoin, jakavat arjen. Ei pienen kylän vanhoissa piireissä aina ole niin helppoa kuin monen arki ulospäin näyttää.

  • Edelleen yksinäinen,mutta ei enää loukussa sanoo:

    Onko teillä isovanhempia,tai joitain muita tukihenkilöitä,joille saisi lapset hoitoon?
    Aika kummallista,että mies menee juhlimaan yksin,eikä yhdessä sinun kanssasi.
    Jos menisitte yhdessä,niin varmaan niitä ystäviäkin sen kautta löytyisi.
    Ei kannata suostua olemaan pelkästään ”lapsenlikkana”,että mies pääsee bilettämään.
    Meidän tapauksessa se ainakin johti eroon.

  • Kirsikka sanoo:

    Lähete kivunhoitoon tai sitten yksityiselle?

    Olet myös tod.näk. saanut diagnoosin, joten liity yhdistykseen ja vertaistukeen, ryhmiä voi olla myös Facebookissa esim.

    Sitä kautta voisit saada myös ystäviä? Ellet sitten ihan jostain ystäväryhmästä katsoisi omalta seudulta uutta kaveria.

    • CRPS-äiti sanoo:

      Kivunhoitoon on vaikea saada apua, joka auttaisi kaiken arjen. Kyllä, ehdottomasti kannattaa hakea apua kipuun joka reittiä, ja etsiä, kunnes saa itselleen oikeanlaisen avun. Se on ison rahan väärti, jos rahaa on siihen mistään ottaa. Julkisella monin paikoin ja yksityiselläkin, ennen kuin osuu oikealle osaajalle, aika kevyttä se apu kipuun on. Oma pelastukseni on nykyään säännöllinen fysioterapia todellisella ammattilaisella, joka osaa teipata akupunktion, sähkönkäytön, lymfan ja rentoutustuen kaiken toiminnallisen ohjauksen lisäksi ja tunnistaa pinnistävää minua paremmin, miten kehoni milloinkin tarvitsee. Sen saaminen edellyttää hiton moisen taistelun vakuutusyhtiön kanssa (minulla sentään on sellainen vastuussa hoitoni kuluista lakisääteisesti) joka vuosi, vaikka ilman en olisi edes työkuntoinen. Kipupolille on aika kerran vuodessa, ei ole resursseja, ja tk-lääkäri ei ole kuullutkaan mistään CRPS:stä puhumattakaan, että laittaisi kovan kivun akuuttihätään puudutuksia. Lääkkeitä on, mutta eivät ne usein riitä avuksi. Jos aikoo hoitaa lapset ja työn, ei myöskään voi syödä mitään, mistä pääkin on siten ihan sumussa. Elämä on tasapainoilua, ja kun siihen saa hyvää ohjausta, oppii löytämään keinot ja tunnistamaan varoitusmerkit, hoitamaan itseään ja sitkeästi kuntouttaa, elämä on ihan hyvää ja löytyy tavat elää sitä kipu mukana.

      • Nimetön sanoo:

        Minäkin liityin vertaistukiryhmään, mutta osuin sellaiseen, että se vain masensi. Sentään itse pääsin koko ajan sitkeästi eteenpäin ja jatkokouluttauduin omineni työhön, jota voin tehdä. Arvostan jokaista, joka ei voi, mutta koin itse vain masentavaksi vertaistukiryhmässä sen, että osalla ei ollut toivoakaan enää työelämästä. Minä halusin vielä pitää toivoa yllä ja pistää kivun syrjään, osaksi minua, mutten määrittämään elämääni. Sillä hetkellä tukiryhmä ei tuntunut kannustavalta vaan toivoa vievältä. Miten siellä voi sanoa, että aion jatkaa väitöskirjan tekoa, kun en pysty entiseen työhön kivulta kunnolla ja tarvitsen lisäkoulutuksen yletäkseni vammani sallimiin hommiin, kun samaan aikaan joku toinen pohtii, pystyisikö jotenkin opiskelemaan minkään ammatin tai iloitsee uudesta pyörätuolista… 🤔 Ja kaikki kunnioitus ja tsemppi heille, mutta aina vertaistuki ei auta yli hetkistä, joina usko on loppua itseltäkin. 10 v tähtäimellä kuntouttaen minä olen ollut yksi niistä onnellisista, joilla kipuvamma on jäänyt sivurooliin elämässäni, vaikka on aina mukana jossain muodossa, ja kun tiedän olevani harvinaisen onnellinen siinä, vertaistukiryhmä lähinnä muistutti, kuinka kuuta taivaalta tavoittelin kuntouttaessani kipua haltuun ja tehdessäni asioita, joihin minun ei olisi pitänyt ns pystyä. Onneksi oli pari oikeaa hoito ihmistä, jotka eivät hokeneet, että pitäisi olla onnellinen kun pystyy vähänkin töihin, vaan kannustivat ja etsivät apuna keinoja päästä siihen, mitä yritin.

  • Mymmeli sanoo:

    Täällä pitäisi olla chatti, jossa voi nimettömänä hakea vertaistukea, ystäviä, kahviseuraa tai mitä nyt sattuu kaipaamaan. Luin tuossa, että aikuisten adhd diagnoosit ovat lisääntyneet, itse sain ko. diagnoosin 40 vuotiaana. Minua pidetään vieläkin pikku-kylällä jotenkin outona, kun koulunkäynti ja ihmisten kanssa toimiminen oli lapsena/nuorena hankalaa. Leima omituisuudesta on ja pysyy. Itsellä tosin on muutamia hyviä ystäviä (yhtä hulluja kuin itekin olen) mutta monilla kohtalotovereilla ei. Nimimerkin takaa, kirjoittaen, tutustuminen uusiin ihmisiin olisi monelle helpompaa. Ja tämä huono äiti yhteisö olisi hyvä siihen, koska lukijoilla on kaikilla ainakin yksi yhteinen puheenaihe.

    • Yksinäinen sanoo:

      Tämä olisi kyllä ihan huikea idea! Toivottavasti Huono Äiti bongaisi tämän.

      Itselläkin on juuri diagnosoitu ADHD, mikä kyllä selittää paljon. Ja tiedostan, että se vaikuttaa paljonkin siihen, miksi olen yksinäinen. On vaan niin turhauttavaa, että vaikka itse yrität, menet, teet ja järjestät niin vastakaikua ei vaan tule. Tällainen yksinäisten äitien/naisten foorumi olisi kyllä ihan parasta.

      • Mymmeli sanoo:

        Tiedän, että nämä pikkukylät ovat hyvin sisäänpäin lämpiävä. Mutta, jos esim. kaupassa tulee vastaan se ihme-hiippari, joka miettii ääneen, mitä pitikään ostaa, juttelee kaikille, sählää ja panikoi, se saatan olla minä. Ja ainakin itsestäni voin sanoa, että jos kysyt juttelemaan viereiseen kahvilaan, todennäköisesti vastaus on tottakai, ellei satu olemaan kauhee kiire, eli unohtunut pellit auki, hella päälle tms.

    • Huono Äiti -toimitus sanoo:

      Hoksattu ja huomioitu, pistetään ajatus hautumaan!

  • Ei hätää yksinäinen sanoo:

    Hei! Näistä kaverisovelluksista löytyy uusia ihania ystäviä kun rohkeasti lähtee liikkeelle 🌞😌😊

    https://www.kaverisovellus.fi/

    https://www.kaverihaku.net/

    Vina
    Buble
    Discord

  • Anonyymi sanoo:

    Voisitko pyytää miestäsi kutsumaan teille kylään jonkun kaverinsa vaimoineen? Ehkä löytyisi toinen yksinäinen, lasten kanssa olija. Entäs, jos pyytäisit naapurin rouvaa kahville? Voisit saada lenkkiseuraa.

    • Heidi sanoo:

      Nämä ideat kuulostavat todella kokeilemisen arvoisilta!

    • Yksinäinen sanoo:

      Hei! Kiitos vastauksesta ❤ Naapurissa ei valitettavasti asu rouvan rouvaa, ja miehen kavereiden ja heidän kumppaneidensa kanssa olenkin yrittänyt ystävystyä, mutta valmiiksi tiiviiseen porukkaan on ollut vaikea päästä sisälle. Olen järjestänyt parit illanistujaiset vuosien varrella ja yrittänyt pyytää kylään ja kyläillä itsekin, mutta ei vaan tunnu saavan vastakaikua. Pienen kylän pieniin piireihin on niin vaikea päästä muualta muuttaneena. Välillä ihan unohdan, että olen jo melkein 10v asunut täällä, kun ei vieläkään tunnu kodilta.

  • Joku äiti vaan sanoo:

    Oisko apua miehestä ensin? Vedät hihasta ja purat itsesi hänelle. Ja jos se oma yksin olo aika on myös kortilla niin, kun hänellä on oikeus lähteä kavereiden kanssa niin pitäisi sinulla olla oikeus lähteä vaikka yksin kävelylle. Järjestelyä se vaatii, mutta minusta puolison pitäisi olla se tuki ja turva, eikä ainoastaan seksin mankuja?

    Ystävien tekeminen aikuisiällä on todella haastavaa, tiedän. Onko lapsillasi kavereita? Oisiko heidän vanhemmista seuraa?

    Hiukan tuosta paistaa läpi jonkin asteinen masennus ja/tai uupumus. Vaikka olet lääkärissä käynyt kävisin uudestaan. Tietyt puutostilat voivat myös edesauttaa pahaa mieltä ja uupumusta.

    Onko sinulla työtä? Krooninen kipu varmasti rajottaa, mutta sekin voisi helpottaa jos olisi joku oma juttu mikä poikkeaa arjen pyörittämisestä.

    Toivottavasti tilanne muuttuu positiivisemmaksi. Jatkuva rämpinen aamusta iltaan ei sovi kellekkään. Tsemppiä siis sinulle!

    • Yksinäinen sanoo:

      Kiitos tsempistä ❤ Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon ja hän kyllä tekee minkä pystyy vuokseni. Yrittäjällä vaan usein on epäsäännölliset työajat ja päivät venyy välillä jopa 16h, joten käy vaan kotona nukkumassa.

      Lapsilla on kavereita koulussa ja päiväkodissa, mutta ei vapaa-ajalla. Täällä selvästi on omat kuppikuntansa vanhemmilla ja heidän lapset leikkivät keskenään, eikä ulkopuolisia huolita joukkoon. On ollut surullista katsoa kuinka puistossa oma lapseni yrittää kaveerata ja muut sanovat, että ei meidän leikkiin mahdu. Ja vanhemmat eivät puutu tilanteeseen mitenkään. Sama kaava tuntuu vallitsevan aikuistenkin kesken.

      Olen töissä, mutta sekin on niin kuormittavaa, että mieluummin välillä jäisin kotiin. Työni myös asettaa minut toisinaan kiusalliseen asemaan muiden vanhempien kanssa, sillä olen sosiaalialalla. Sekin varmasti vaikuttaa tähän asetelmaan.

      Minua on onneksi tutkittu perusteellisesti ja kaikki mahdolliset arvot tsekattu, eikä niistä löydy mitään poikkeavaa. Masennus toki on aina mahdollinen vaihtoehto, mutta en kuitenkaan löydä niitä oireita itsestäni eikä testitkään kyllä antaneet pisteitä.

      Joskus tuntuu, että muutto isompaan kaupunkiin ratkaisisi kaikki ongelmani. Se vaan ei ole mahdollista muehen työn vuoksi.

      • Entinen uupunut sanoo:

        Hienoa että arvoja on katsottu. Onko myös rautavarastot (ferritiini) katsottu? Ja mikä oli tulos. Monet lääkärit sanovat sen olevan hyvä kun on viitteissä eli >10 tai >15 labrasta riippuen. Oikeasti arvon pitäisi kuitenkin naisillakin olla ainakin 50, mieluummin lähellä 100. Alle 30 on aina täysin tyhjä rautavarasto. Lisäksi jos krooniswt kivut johtuvat tulehduksesta se voi valheellisesti nostaa ferritiiniarvoa, jolloin pitäisi olla vielä korkeampi. Monet raudanpuutteiset on virheellisesti luokiteltu masentuneiksi ja lääkitty sen mukaan, mutta masennus poistunutkin raudalla. Itse oli arvolla 9 aivan loppu niin henkisesti kuin fyysisesti, ja siitä kärsi myös koko perhe ja parisuhde. Kun arvot oli 40 alkoi vähän helpottaa ja 100 tienoilla olin taas kiinni elämässä.

        Eihän tuo ystäviä tuo, mutta voi auttaa edes jaksamaan arkea. Onko sinulla nuoruuden yatäviä tms, joihin ottaa yhteyttä, vaikka pidemmänkin välin jälkeen? Jos voisit vaikka lähteä viikonlopuksi heitä tapaamaan. Saisit omaa aikaa, levätä ja olla sosiaalinen, ladata akkuja. Ja mies saisi arvokasta omaa aikaa lasten kanssa.

        • Yksinäinen sanoo:

          Kiitos kun vastasit! Ferritiinit oli 34, mutta syön rautaa omatoimisesti. En ole kuullutkaan, että tulehdus vaikuttaisi ferritiiniin. Täytyypä tutkia ja miettiä, jos söisikin vahvempaa rautaa. Nuoruudesta on jäänyt yksi kaveri, jonka kanssa viestitellään. Hän vaan asuu yli 500km päässä ja on myös kovin kiireinen, eikä kyllä kovin läheisiä enää ollakaan. Mutta arvostan kyllä, että hän edes joskus kysyy kuulumisia ❤

          • Nimetön sanoo:

            En tiedä, mikä olosi on, mutta minä nuorruin paljon saatuani ferritiinin ylemmäs. Mie sain ferritiinin vuoksi lopulta rautainfuusion, ja elämä urkeni 10 v ”lapsiperheäodille normaalin”(HAH!) väsymyksen jälkeen jo kuukaudessa eri virtapiirille. Kipukin välilevyjen kanssa helpotti, mikä ihaninta, kun ei ole enää koko kroppa väsynyt ja raskas. Kannattaa sitä rautatssapainoakin miettiä hyvän lääkärin kanssa 🤗

      • Tässä ollaam sanoo:

        Ymmärrän. Minulle muutto pienemmälle mutta erilaiselle paikkakunnalle oli pelastus. Edellinen ei ollut minua varten, täällä olen enemmän kotonani ja löydän aidommin ihmisiä. On kyllä yhä ajoin ikävä ja haikeus opiskelupaikkakunnan kaupunkiin, jossa oli enemmän vaihtoehtoja kaikkeen ja ympärillä läheisiksi tulleet kämppäkaverit… Mietin monesti muös, että minä muutin ennen miehen perässä, luovuin omistani, ja nyt en sitä enää tee. Mies ei muuttanut minun perässäni ja lähti kokonaan, kun emme enää perheenä seuranneet häntä uusimmalle työpaikka kunnalle 😟