Nimimerkillä Liisa avautuu:

”Yksinäisyys… sananakin se jo kalskahtaa kurjalta.

Ei toki aina, joskus yksinäisyys tekee jopa hyvää. Ennen nautin siitä, että mies lähti päiväksi pariksi johonkin lasten kanssa ja sain olla ihan YKSIN. Nyt kun lapset on jo melko isoja, saan useinkin olla rauhassa ja tehdä omia juttujani. Mutta nyt olen huomannut, että oikeastaan olenkin aika yksinäinen jatkuvasti.

Toki perhe on ympärillä, mutta ystävät…mihin ne kaikki ovat jääneet???? Joskus itse kysymällä, saan jonkun mukaani elokuviin, museoon tms., mutta oikeastaan minua ei kukaan kysy mihinkään. Ja se sattuu, tuntuu pahalta, ahdistaa. Varsinkin näin kesäaikaan tulee somessa nenän eteen jatkuvasti ihmisten päivityksiä siitä, kun ovat olleet ystävien kanssa siellä ja täällä.

Kuva Priscilla du Preez.

Mietin monesti, että miltähän sellainen tuntuisi, viettää aikaa ystävien kanssa. Perhe on rakas ja perheenä teemme kaikkea kivaa yhdessä, mutta kaipaan myös ystäviä tai oikeastaan edes yhtä ystävää. Ystävää, jonka puoleen voin kääntyä niin ilossa kuin surussa. Ystävää, jonka kanssa voin välillä lähteä tuulettumaan ja parantaa maailmaa. Surullista, että tällaista ihmistä ei ole. Ehkä olen niin huonoa seuraa, että kukaan ei halua olla kanssani. Mene ja tiedä.”

Nimim. Liisa

Artikkelikuva Edu Grande.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “”Kaipaan rakkaan perheeni lisäksi ystäviä””

  • Manna sanoo:

    Olisin tyytyväinen, että on perhe! Eron jälkeen olen sitä kaivannut eniten. Nyt asun 17-vuotiaan kuopukseni kanssa, joka tietenkään ei voi olla äidin seurana aina. On miesystävä, mutta hänellä omat lapset, ja välimatkaakin on. Haluaisin jonkun joka jakaisi arjen. Aikaa on liikaakin. Ystävien kanssa käydään elokuvissa, kahvilla tms. ja siinä se sitten on – aika yksinäistä elämää.

  • Jiisku sanoo:

    Minulla on monia ystäviä. Pakko oikeastaan, koska olen yh ja sukulaisia ei juurikaan elossa enää. Satsaan heihin paljon ja pidämme yhteyttä monta krt viikossa, osan kanssa päivittäin viesteillä. Näemme kun ehdimme mutta tärkeintä on tiivis yhteydenpito.

    Minusta on turha ajatella ettet kelpaa. Olet pärjännyt hyvin ilman heitä eikä sinulla ole ollut aikaa heille. Nyt heillä on sama tilanne kuin sinulla oli aikaisemmin. Kyse on elämäntilanteesta.

    Tarvitset 1-2 tuttavaa joilla on myös nyt enemmän aikaa ja sitten lähdet rakentamaan syvemmäksi sitä ystävyyttä, vähitellen.

  • JustMe sanoo:

    Tunnistan tämän kyllä itsekin, mutta oma syyni kun olen ollut kiireinen lasten ja töiden kanssa.

    Tiedän, että myös ystäväni elävät ruuhkavuosia ja kun lapsia on eri-ikäisiä, niin harvoin nähdään tai edes kuullaan, kun en itse ole se aktiivinen osapuoli ollut.

    Omat lapset kun oli pieniä, niin olin kiinni 24/7 heissä, ei ollut lapsenvahtia samalla paikkakunnalla vaan piti saada 200-500km päästä, mies teki aina illat ja viikonloput töitä.

    Jos jotain halusi tehdä, niin se oli kauhean ennakoinnin ja stressauksen tulos ja vaati sen että koko viikonlopun ”joutui” sitten olemaan myös niiden sukulaisten kanssa joten harvemmin viitsin nähdä sitä vaivaa.

    Nyt kun pärjäävät keskenään muutamia tunteja niin olisi kiva käydä museossa, lounaalla tai lasillisella alkuillasta, mutta nyt sit taas kavereilla on pieniä lapsia joissa ovat kiinni tai lasten (tai omat) harrastukset, jotka valloittaa 2/3 elämästä ja tosi vaikea sopia mitään etenkään hetken mielijohteesta.

    Olen ajatellut sen niin että kunhan tästä vie vähän itselle vapaus laajenee lasten kasvun myötä, niin täytyy yrittää elvyttää niitä ystävyyssuhteita olemalla itse aktiivinen. Ei nytkään mitään suora tyrmäystä tule ja jos annat ymmärtää että tosissaan haluat tavata niin aika löytyy kyllä.

    Ei minusta kannata itsesäälissä velliä ettei oma seura muka kelpaisi, koska en usko että siitä kyse van puhtaasti itse kunkin ajasta ja viitseliäisyydestä.

    Edelliset kommentoijan lapsenvahtitarjoukseen, niin on mun sinkkukaverit sanonut, että kysy jos tarvitset mutta tosi nihkeästi olen sitä tehnyt, koska se tuntuu jotenkin siltä, että jos sillä kaverilla on vapaa ilta, niin miksi en viettäisi sitä hänen kanssaan vaan sidon hänet omiin lapsiin että pääsen jonkun muun kanssa ulos.

    Eri asia jos on joutunut esim töiden tai kampaajan tmv takia pyytämään lapsenvahtiapua.

  • Kuu sanoo:

    Ymmärrän. Itse pidin suht aktiivisesti yhteyttä hyviin ystäviini vaikka lapset olivat pieniä, vaikka olin sairaslomalla, vaikka olin kiireinen. Nyt huomaan olevani yksinäinen ja menettänyt mm. Parhaan ystäväni. Se päätös tosin oli omani koska se ystävyys perustui enää vuosittaisiin lasten synttärikutsuilla käymisiin. En halunnut olla enää taakkana kun toinen jatkoi kloriitilla kotinsa hinkkaamista. Arvot ratkaisivat ystävyyden kohtalon.
    Ystäviä kaipaa ja se on ihan normaalia. Miten niitä sitten saisi? Aikuisiässä ei kovin helposti ellei harrasta mitään.

  • Piiku sanoo:

    Kyllä sitä usein saa olla se kysyvä/ järjestävä osapuoli. Oikeastaan aina saan ystäviä mukaan, mutta koen kyllä itsekin että harvemmin kukaan kysyy mukaan. Saattaa toki olla, että ystävät ovat tottuneet siihen että olen aktiivinen itse?

  • Mari. sanoo:

    Voi, niin tutun kuuloista! Minulla ei ole ollut yhtään ystävää kohta 30 vuoteen. Lapsena ja nuorena oli muutama hyvä ystävä, mutta kun he perustivat perheitä, jäin minä unohduksiin. Alkuun yritin olla yhteyksissä, tarjouduin jopa lapsenvahdiksikin, mutta en edes siihen kelvannut. Itse perustin perheen vasta myöhemmin ja nyt minulla ei ole muuta seuraa kuin mieheni ja poikani. Edes siskoni eivät pyydä minua ikinä mukaansa matkoille ym., vaikka käyvät vuosittain yhdessä ulkomailla.

  • SusanneB sanoo:

    Kirjoitus oli kun omasta elämästä. Juu tykkään olla perheen kanssa ja välillä olla yksinkin mutta se että näkee ja kuulee kun muut ihmiset tekevät kaikenlaista yhdessä ystävien kanssa välillä satuttaa minua. Jos kysyn/kutsun niin usein joku tulee mukaan leffaan, syömään tai kyläilemään MUTTA minua ei kukaan kutsu! On niin sanottuja ystäviä jotka olen tuntenut 20 vuotta ja en koskaan ole ollut niitten kodissa tai nöhnyt niitten puolisot. Olen varmasti niin huono seura tai tyhmä tai jotain muuta. Itkettää ja olen tullut hyvin varovaiseksi muiden ihmisten seursssa.