Mulla on ystävä, joka on vuosien saatossa muodostunut todella tärkeäksi. Omassa elämässäni on ollut kaikenlaisia haasteita, ja ystävän kanssa vietetty aika on auttanut pitämään asiat tasapainossa. Itselläni ei ole ollut vanhempia enää pitkään, ja olen myös ainoa lapsi. Ystäväni perhe on toiminut itselleni varaperheenä, ja ollaankin ystäväni kanssa leikillisesti puhuttu aina, että ollaan kuin siskokset.

Lapsemme ovat leikkineet keskenään ja me olemme käyneet risteilyillä, Lapissa, kylpylälomalla… tehneet paljon asioita yhdessä. Meillä oli tapana soittaa aina työmatkalta kotiin, juttelimme päivän kuulumiset. Kun toinen oli kipeä, toinen saattoi tuoda ruokaa tai kun mieli oli maassa, ystävä toi suklaalevyn tai skumppapullon. Molemmat olimme tahoillamme naimisissa, takana pitkät avioliitot ja kyläilimme myös pariskuntina, kävimme toistemme mökeillä ja joskus golfasimme kaikki yhdessä. Ystäväni avioliitto alkoi kuitenkin rakoilla, ja hän erosi. Olin koko ajan tukena, kuuntelin ja lohdutin.

Kuva Sam Manns.

Sitten alkoi sinkkuaika, ja kävin hänen kanssaan välillä baarissa ja välillä istuimme sohvalla ihmetellen hänen Tinder-seikkailujaan. Kun kävi hassusti, lohdutin – mutta olimme yhä yhtä läheisiä. Sitten ystäväni tapasi ”sen oikean” – uuden miehen, joka ui hänen elämäänsä niin, että yhtäkkiä minulle ei enää ollut aikaa. En tiedä, joko ystäväni kyllästyi minuun tai sitten tämä uusi mies on läheisriippuvainen, eikä halua antaa ystävälleni enää tilaa nähdä minua.

Tapasimme muutaman kerran, mutta uusi mies ei ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, mieheeni tai lapsiini, hän lähinnä keskittyi ystäväni lääppimiseen. Niin tai näin, emme ole nyt yli vuoteen nähneet kuin silloin, kun isompi kaveriporukka on muutaman kerran kokoontunut. Puhelut loppuivat. Hänellä ei enää koskaan ole aikaa harrastaa kanssani, eikä hän myöskään kerro mitään tästä miehestä – ei että on ihanaa tai kamalaa. Minua ei enää kutsuttu ystäväni mökille, ei hänen vanhempiensa rapujuhliin, ei minnekään. Ystäväni lapsetkaan eivät oikeastaan enää ole tavanneet minun lapsiani.

Kuva Anthony Tran.

Kun olen ottanut asian puheeksi, on ystäväni vedonnut työkiireisiin, väsymykseen ja milloin mihinkin, ei kuitenkaan tähän mieheen. Lisäksi ystäväni on vakuuttanut että olemme ihan yhtä lailla ystäviä kuin ennenkin. Olen kuitenkin murheen murtama. Ei minulla ole muita yhtä läheisiä ystäviä, ja tuntuu kuin osa elämästäni olisi huudeltu aaltojen mukana mereen.

Meillä ei ole kesämökkiä, joten tänä kesänä tulee eka kesä kun emme mökkeile. Harrastukseen pitäisi löytää uusi kaveri, puolisoni ei pelaa golfia. Minulla toki on ihan kunnossa oleva avioliitto, mutta parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen on vaikea muuttaa asioita varsinkin, kun aina totuimme siihen että molemmilla oli omat jutut tahoillamme.

Minulla on ihan sellainen olo, että minusta olisi erottu ja olen jäänyt yksin ystäväni toimesta. Kaipaan myös hänen perhettään, mutta enhän minä nyt heihin voi olla yhteydessä ilman ystävääni kuitenkaan. Tämä on lähes noloa, olenhan jo kohta nelikymppinen aikuinen nainen ja itken usein sitä, että kävi näin. Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Nimim. Yksinäinen

Artikkelikuva Lauren Richmond.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 29 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

29 vastausta artikkeliin “Pitkäaikainen ystäväni jätti minut”

  • Ikuista ei ollutkaan sanoo:

    Ymmärrän surusi. Minä menetin lapsuudenajan ystäväni. Hän alkoi yhä enemmän keskittyä omiin uusiin asioihinsa, uuteen työhön. Kodin siisteys oli hänelle pakkomielle ja se oli asia jota en täysin ymmärtänyt
    Ystävän menettäminen koskee. Siinä menettää puolet itsestään, koska ystävä on se joka usein jää vaikka muut menevät
    Aika ajoin mietin, onko hän nyt onnellinen? Minä en pyytele kylään tai odota mitään. En jaksanut olla junan veturi.
    Kipeää tämä on tehnyt mutta sille en mitään voi. Minä en aio ottaa yhteyttä. Olen ollut aina aktiivisempi ja nyt 42v. En ole enää