Keskenmenojen takia tunnen olevani huono äiti jo nyt
”Kohta 42 vee ja kaksi keskenmenoa takana. Tätä kirjoittaessa olen juuri kotiutunut sairaalasta ruumis ja erityisesti sielu arvilla sekä jäytävä pelko sydämessä, ettei minusta ole äidiksi.
Luin jostain, että keskenmenon jälkeen syylisyys on normaali ja yleinen tunne. Ainakin se on tämänhetkisen tunneskaalani vallitsevin tunne. Siihen on aihetta: Olen ollut naimisissa 19 vuotta ja kaiken kaikkiaan jakanut elämäni 21 vuotta paattisen miehen kanssa (lue empaattinen, sympaattinen…). Toisin sanoen sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa olisi luonnollista perustaa perhe. Myös sukulaisemme ajattelivat niin suunnilleen viiden ensimmäisen avioliittovuotemme ajan. Sitten perheenlisäystä koskevat kyselyt loppuivat.
Kuluneiden vuosien ajan mieheni on ollut se joka halusi lapsia. Minä en. Asiasta keskusteltiin rehellisesti ja avoimesti. Aviomieheni oli valmis hyväksymään näkökulmani ja silti valmis jatkamaan lapsetonta yhteiseloa.
Kuva Sharon McCutcheon, ylin kuva Zach Guinta.
Lapsille ei vain tuntunut olevan aikaa ja paikkaa. Aluksi meillä molemmilla oli menestyneet urheilu-urat ja aktiiviurheilun jälkeen minusta tuli yrittäjä. Kilpailuhenkisenä ihmisenä kehitin ja kasvatin yritystäni nauttien siitä mitä tein. Viime keväänä myin yrityksen sijoitusyhtiölle ja tajusin olevani vapaa työelämään liittyvistä sitoumuksista ensimmäistä kertaa elämässäni. Otin aikalisän ja tein matkan sisimpääni ymmärtääkseni mitä haluan tulevaisuudelta. Ja sieltä se löytyi, syvälle haudattuna ja olemattomiin uskoteltuna ja kuitenkin ehkä salaa kaivattuna. Toive omasta lapsesta.
Minä accojen acca, tiukkojen muijien suuri fani, tissiliivien peruspolttaja, kakkavaippojen kammoaja jouduin luomaan nahkani uudelleen ymmärtäessäni kaipaavani vauvan jokeltelua, lapsen kättä omaani, taaperoikäisen tuittuilua, murkun raivareita. Aviomieheni oli onnensa kukkuloilla kun plussasimme luomusti ja jakoi sieluni kivun kun pieni sydän lakkasi sykkimästä 12 raskausviikolla. Yhdessä käytiin läpi epäonnistunut lääkkeellinen tyhjennys, kaavinta jälkihoitoineen ja keskenmeno poliklinikan testit.
Näytin keskisormea yli 40 vee naisten hedelmällisyyttä koskeville tutkimustuloksille. Ja plussasin maaliskuussa 2019. 8 viikkoa myöhemmin nielin ylimielisyyteni rippeet puudutuksessa tehdyn imukuppikaavinnan aikana (toimenpide, jota en suosittele kenellekään tai ainakaan tällaisille hienohelmoille kuin minä) ja vannoin tulevani nöyremmäksi ihmiseksi itkiessäni epäonnistumisesta johtuvaa mielipahaa, syyllisyyttäni ja kivun aiheuttamaa järkytystä.
Kuva Alex Pasarelu.
Ja kuitenkin tiedän, että jos nyt voisin tehdä puoluejohtajat eli kirjoittaa kirjeen 18-vuotiaalle itselleni ei sen kirjeen ”viisauksilla” olisi muutettu sen- hetkisiä elämänarvojani tai vähennetty suorittamiseen liittyvää kunnianhimoani. Tekisin samat valinnat yhä uudelleen. Lasten aika olisi tullut joka tapauksessa vasta nyt. Silti syyllistän itseäni rakkaimmilleni aiheuttamastani surusta ja turhan toivomisesta. Sen syyllisyyden kanssa joudun elämään ja sen tunteen käsittelemään tullakseni ehjäksi jälleen.
Olen myös pohtinut onko tässä jälkikasvun tuotantoprojektissa kyse jälleen kerran omasta kilpailuhenkisyydestäni tyyliin kyllä minunkin pitää pystyä lapsi synnyttämään. Onko kyse lapsellisesta mut ku mä haluuuuuun…. -ilmiöstä. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Tiedän vain, että nyt minulla olisi aikaa ja rahaa olla läsnäoleva äiti (kaverit povaavat minulle kotiäidin nousujohteista uraa), olen henkisesti valmis äitiyteen, eikä minulla ole tarvetta niin sanotusti elää vain itselleni. Lähtökohdat voisivat siis olla huonommatkin, kai?
Hormonihirmun mieli tyyntyy, kohdun limakalvo uusiutuu ja jos hyvin käy ilmestyy pilke taas silmäkulmaan. Aviomiehen kanssa aloitetaan lapsettomuushoidot heti kun gyne näyttää vihreää valoa. Tekemiäni valintoja en saa muutettua. Enkä ehkä haluaisikaan muuttaa. Joten on aika elää seurausten kanssa ja toivoa saavani anteeksi kaikilta pettämiltäni läheisiltä ihmisiltä.”
Nimim. MeikäAcca77
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Oma tarinani on hiukan toinen, olisin halunnut lapsen jo 25- vuotiaana – siihen suhteeseen ei sopinut. Avioiduin 34-vuotiaana ja vauvaa yritettiin heti. Vuoden päästä tutkimuksiin, hoitojonoihin, hoitoihin. Yksityinen, julkinen, taas yksityinen. Koko hoitokalibri, mitä Suomessa mahdollista. Pettymyksiä, rankkoja hoitoja, surua, lakkaamatonta toivoa. Kateutta ja katkeruutta. 5 vuoden hoitojen jälkeen olin ensimmäistä kertaa raskaana, ikionnellisena. Varhaisultrassa ei löytynyt sydämen sykettä ja todettiin keskeytynyt keskenmeno. Edes keskenmeno ei onnistunut. Koin keskenmenon hoitamisen nöyryyttävänä ja kylmän kliinisenä. Fyysinen kipu oli pahempi kuin varsinaisessa synnytyksessä. Yritimme vielä puoli vuotta ja päätimme luopua unelmastamme. Jostain syystä motivoiduimme vielä yrittämään, neljä vuotta haavojamme nuoltuamme. Lääkäri ei aluksi edes halunnut hoitaa 43 – vuotiasta, jolla oli takana jo 9 vuotta yritystä. Minulle tehtiin kaikki mahdolliset fyysiset ja psyykkiset kartoitukset, suositeltiin luovuttamaan. Saimme kuitenkin jotenkin lopulta vihreää valoa yrityksellemme päästä vanhemmiksi. Jälleen puoli vuotta lahjasolujen odotusta. Ensimmäisen kierron hoito ajoittui väärin, alkionsiirtoon ei päästy. Toisessa yrityksessä saatiin alkiokin siirrettyä. Alkoi jälleen kahden viikon toivo/epätoivo ennen laboratorion raskaustestiä. Tutut oireet ja kotitestit toivat toivon pilkahduksia – olin raskaana. Joka ikinen vessakäynti pelkäsin verta, joka ikinen lauantai juhlimme uutta täyttynyttä raskausviikkoa kiitollisina siitä, että olen saanut kokea edes niin ja niin pitkälle edenneen raskauden. Ensimmäinen neuvola, ultra, rakenneultra. Viimein, 44- vuotiaana minusta tuli äiti jopa lääkäreiden ihmeeksi. Tie oli todella pitkä ja kuoppainen, katkera ja tuskainen. Kallis, todella kallis ja henkisesti ja fyysisesti kipeä. Kuitenkin lasta katsoessani ja uutta elämää ihmetellessäni koen tämän kaiken sen arvoiseksi. Ja vaikka tilastot olisivat miten vastaan, voi pitkienkin epäonnistuneiden hoitojen lopputulos olla myös unelmoitu äitiys. Usko pois, ihmeet eivät tapahdu vain muille.
Jokainen katuu jotakin tai syyllistyy jostakin vaikkei myöntäisi, väistämätöntä. Kokeile vielä muutaman vuoden ajan, ja jos toive on hyvin vahva suosittelen lahjasoluhoitoa. Se merkitsee tuossa iässä hyvin paljon korkeampia onnistumisprosentteja.
Meillä on kaksi lasta, joista toista tehtiin pitkään ja monilla hoidoilla, tunnistan epätoivon, vaikka fyysisesti kestin keskenmenotkin erittäin hyvin. Tunnen myös ihmisiä, joiden hoidot epäonnistuivat, mutta vaikka se onkin kriisin paikka, kaikki ovat kyllä ainakin omien sanojensa mukaan selvinneet siitä ja elävät täyttä ja mielenkiintoista elämää. Lopulta jopa viiden vuoden hoitoputki on lyhyehkö hetki.
Ja jos toivottu tulos saavutetaan, en usko että hoitotausta tai ikä vaikuttaa äitiyteen sen enempää, persoonallisuudella ja perhedynamiikalla on suurempi merkitys.
Minä en saanut edes plussaa kertaakaan aiemmin kuin siitä raskaudesta kuin lapsi. Kaikki tehtiin ja monta vuotta, lähes kymmenen. Ja sitten kaikki oli pienestä kiinni, kohtua harjattiin.
Minulla on yksi keskenmeno takana muutaman vuoden takaa, ja nyt toinen raskaus menossa puolivälissä. Keskenmenoon liittyy hyvin tyypillisesti epäonnistumisen ja viallisuuden tunteet ja ”huono äiti” -fiilis, iästä riippumatta. Siinä kokee epäonnistuneensa maailman vanhimmassa asiassa, jonka pitäisi luonnistua jokaiselta naisihmiseltä.
Itse en voinut kuvitella hankkivani lapsia ex-mieheni kanssa ja ajattelin jo, etten ehkä halua lapsia. Nykyinen suhde kuitenkin tuntui alusta asti sillä tavalla turvalliselta, että lasten hankkiminen alkoikin tuntua hyvältä ajatukselta.
Raskautuminen, raskausaika ja äitiys olisi ehkä ollut helpompaa nuorempana, mutta en missään tilanteessa ole katunut sitä, etten hankkinut lapsia eksän kanssa.
Et ole huono äiti. Olet omanlaisesi äiti. Toivottavasti joskus vielä äiti, ja jos ei, niin ainakin olet yrittänyt.
Onnea matkaan. Vaikea pysyä tyynenä, kun kello käy jo noin pitkällä. Toivotaan parasta!
Vaikka olenkin 10-v nuorempi,niin itsellä oli kolme keskenmenoa putkeen. Ei se vaan aina onnistu, oli sitten ikää enemmän tai vähemmän.
Tsemppiä teille, toivon että saatte oman nyytin <3