Olen ihmisriekale. Kehoni on sykkinyt ulos viimeisetkin rippeet hänestä, jota ei oltu suunniteltu. Hänestä, josta ei juuri ehtinyt edes muistoja syntyä. Itken silmät päästäni. Mieheni elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hänelle menetys ei tunnu olevan niin suuri kuin minulle. Siltä se ainakin minun silmissäni näyttää.

Minulle keskenmeno on kokonaisen ihmiselämän kokoinen menetys, kuin maailmanloppu. Tunnen olevani yksin, enemmän kuin koskaan. Itken menetettyjä unelmia, itken sitä, etten koskaan saanut syliini tätä lasta. Menetän elämäniloni. Kuljen kuin sumussa.

Salaan tapahtuneen läheisiltä ystäviltäkin. Eristäydyn tietoisesti ja keskityn työhöni ja itseeni. Olen haavoittuvaisempi kuin koskaan. En pysty iloitsemaan ystävieni raskausuutisista ja ilonaiheista. Huudan äänettömästi pimeyteen, että ”miksen minäkin saa”…

Kunpa he vain tietäisivät tuskani, mutta eivät he tiedä, sillä en kerro heille siitä. Vähitellen elämäni kuitenkin jatkuu. Kipu tuntuu edelleen, mutta pidän sen visusti sisälläni. En tunne olevani kokonainen. Jokin on mennyt rikki, enkä tiedä, tulenko enää eheäksi.

Menee vuosi. Melkein toinenkin. Minulla on vuoden kiireisin työrupeama edessä. Istun vessassa raskaustesti kädessäni. Kädet täristen katselen hentoa viivaa, joka testiin muodostuu. Sisimmässäni myllertää, mutta silti huomaan hymyileväni kuin typerys. Olen raskaana.


Ylin kuva Aditya Romansa.

Sisimpäni täyttää samantien huoli ja menettämisen pelko. Pelkään keskenmenoa, pelkään kohtukuolemaa, pelkään pilalle mennyttä synnytystä. Pelkään, etten saa tätäkään lasta syliini asti. Tulee ensimmäinen ultra, toinen ja kolmaskin. Pelkoni osoittautuu vääräksi. Raskaus ei mene kesken. Odotan tervettä lasta.

Raskauteni on hankala. Jään sairauslomalle supistusten vuoksi ja vietän yli puolet raskaudestani kotona, lähinnä vaakatasossa. En tahdo tehdä mitään, mikä riskeeraisi pienen lapseni kehittymisen kohdussani. Kun raskaus lähenee täysiaikaisuuden rajaa, supistukset loppuvat kuin seinään, eikä niitä enää tule. Alan jo luottaa siihen, että saan lapsen syliini asti rakastettavaksi, mutta en uskalla pedata vauvan sänkyä valmiiksi, jos vauva ei tulisikaan kanssani kotiin.

Synnytyssairaala. Joulu 2017. Pitelen sylissäni vastasyntynyttä tytärtäni. Vaikka synnytykseni ei ole mennyt toivomallani tavalla ja olen kiireisen sektion jäljiltä kipeä, olen onnellisempi kuin vuosikausiin. Menetykseni asettuu viimein omiin uomiinsa. Pelkoni hälvenevät. Tiedän, että tämä lapsi tulee eheyttämään minut. Hän on tehnyt sen jo.

Nimim. Sittenkin onnellinen

P.S. Olisiko parempi, että keskenmenoista puhuttaisiin avoimesti?

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 8 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

8 vastausta artikkeliin “Keskenmeno rikkoi minut”

  • Timo sanoo:

    Kyllä se miehinkiin sattuu, voin sen kertoa. Kun menetimme keskinmäisemme oli vaimoni aivan hajalla. Elämän on kuitenkin jatkuttava sillä olihan meillä jo se vanhempi lapsi. Jonkun oli kannateltava perhettä kohti valoa, ne pimeimmät tunnit. Iltaisin muiden mentyä nukkumaan itkin tunteja autotallissa. Aika parantaa sanotaan ja niin myös tapahtuu. Parin vuoden päästä aloimme yrittää lasta uudestaan ja tälläkertaa onnistuen.

  • Leijonamami sanoo:

    Aivan kuin itse olisin tämän voinut kirjoittaa. Meidän keskimmäinen, jota ei koskaan syliimme saatu.
    Muistan aina päivystävän gynekologin kiireiset ja töykeältä tuntuvat sanat:” kyllä te olitte raskaana, mutta ette ole enää.”
    Siinä se. Täysin ilman selityksiä, ilman minkäänlaista empatiaa. Onneksi hoitaja oli ihana ja hänellä oli aikaa jutella ja lohduttaa.
    Kolmosen raskaus oli vaikea. Makasin sairaalassa pari kuukautta rukoillen joka päivä pienen tyttäreni puolesta. Ja hän selvisi ja kuinka ihana hän onkaan❤️

  • Johanna sanoo:

    Kätilön näkökulma: joka päivä töissä kohtaan teitä, joita keskenmeno koskettaa, saman päivän aikana saatan käydä saman, surullisen keskustelun ja hoito-ohjauksen useammankin kanssa. Olen pahoillani siitä, että meillä sairaalan päivystyksissä on niin kovin vähän mahdollisuuksia ja aikaa auttaa siinä akuutissa hetkessä ja tiedän kokemuksesta, että alkusokissa 3/4 sanomastamme menee ohi. Toivoisin, että jaksaisitte etsiä vertaistukea ja uskaltaisitte puhua, teitä on niin paljon jotka surette hiljaa. Ette ole tehneet mitään pahaa tai väärin, teillä ei ole hävettävää. Uskaltakaa itkeä, maailma ei mene siitä rikki mutta te voitte mennä, jos tunteet pääsevät liiaksi patoutumaan. Keskusteluapua löytää esim. netistä, terveyskeskuksen kautta ja sairaalateologeilta (ovat koulutettuja terapeutteja, jotka eivät ota uskonnollista lähestymistapaa ellette sitä itse toivo). Voimia teille jotka keskenmenon olette joutuneet käsittelemään.

  • Wendy sanoo:

    Tämä olis voinu olla mun kirjoittama. Mitä pidempään keskenmenosta kului, sitä pahemmalta tuntui. Elämä oli sumua eikä mitään muuta mahtunut mieleeni. Varmasti olisin saanu jonkun masennus diagnoosin, jos olisin lääkäriin mennyt. Itkin vuoden keskenmenoa, yhtä kauan kun meni uudelleen raskautumiseen. Nyt rv 39 ja edelleen pelkään menettäväni vauvan. Minua ei pelota synnytys, aivan sama mitä joudun kärsimään, kunhan lapsi selviää.

  • Mari sanoo:

    Tunnistan menettämisen pelon ja vieläkin välillä nousee pelko.Olen kokenut kolme epäonnistunutta raskautta peräjälkeen saman vuoden aikana.Keskimmäinen niistä oli kohdunulkopuolinen raskaus ja oli todellakin viedä minun hengen.Neljäs raskaus onnistui ja saimme ihanan tytön.Ainut asia mikä edes jollakin tavalla minua auttoi oli puhuminen avoimesti tapahtuneista. Kannan aina kolmea enkeli pienokaista mukanani ❤

  • Satu sanoo:

    Itselläni ainakin auttoi kun puhuin ja puhuin keskenmenoista, lähipiiristä löytyi monesta sukulaisesta ja kaveristakin keskenmenon kokeneita jotka eivät olleet puhuneet kellekään asiasta aikaisemmin. Ei kenenkään pitäisi pitää sisällään niin isoa asiaa, odotat ja toivot että saisit uuden elämän alun ja kohta se jo viedäänkin pois.
    Toivon kaikille saman asian kokeneille avoimuutta puhua asiasta.
    Menettämisen pelko on aina mukana.
    Minulla on kohta 18-vuotias lapsi, neljä keskenmenoa ja yksi enkelilapsi joka kuoli kohtuun rv 40.

  • Kirsi sanoo:

    Tiedän niin tuon menettämisen pelon. Keskenmenoissa menetin kolme lasta. Peräkkäin. Neljännen raskauden kohdalla uskalsin tunnustaa olevani raskaana vasta, kun gyne kertoi vauvan selviävän hengissä jos nyt syntyisi. Silti menettämisen pelko ei ole hellittänyt. Reilussa seitsemässä vuodessa.