Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Rakastan lastani niin paljon! Sairastuin psyykkisesti, kun lapsi oli kolme vuotta. Olin kahden lapseni kanssa. Se oli ihanaa ja raskasta samalla. Ajattelin, että kyllä me selvitään ja pianhan lapsi on 18 vuotta. Sain apua monesta paikasta. Oli perhetyöntekijä, kodinhoitaja siivoamassa välillä, tukiperhe ja tuettuja lomia.

Vuodet vierivät ja lapsi sairastui psyykkisesti. Hän oli osastohoidossa. Sain keskusteluista tukea sen aikaa kun lapsi oli hoidossa. Lapsi asui muualla useita vuosia. Hän sai käytyä peruskoulun loppuun. Hän ei ollut kiinnostunut menemään opiskelemaan. Nuori ”syrjääntyi”, mikään ei kiinnostanut, ei ollut kavereita. Hieman iloa antoi pyöräily, mopon korjaaminen ja tietokonepelit.

Kun nuori muutti takaisin kotiin, niin vaikeudet alkoivat. Hän viilteli itseään(en tiennyt), oli suljetun oven takana huoneessaan ja vältteli minua. Hän puhui epäkohteliaasti minulle, kun kohtasimme kotona toisemme. Meillä oli molemmilla paha olo. Kerroin ystäville, että kotona on hankalaa nuoren kanssa. Ajattelin, että meidän ei ole hyvä asua saman katon alla. Muutin serkkuni luokse. Myöhemmin sain vuokra-asunnon. Vierailin joskus nuoren aikuisen lapseni luona. Hänellä oli siisti koti ja hän puuhaili mopon ja tietokoneen kanssa. Hän ei enää puhunut minulle epäkunnioittavasti.

Nyt on tilanne, että en näe häntä ollenkaan. Saan harvoin viestin häneltä. Hänellä on psyykkistä oireilua, eli hänen elämänsä on haastavaa. Hän on mielessäni joka päivä monta kertaa. Olen tehnyt hänestä huoli ilmoituksen, mutta en tiedä onko se johtanut mihinkään. Autan häntä taloudellisesti vähän tarvittaessa.

Taas on hänen synttärinsä, joulu ja uusi vuosi tulossa. Emme ole yhdessä nytkään. Kyyneleet nousevat silmiin ja kurkkua kuristaa! Muistelen menneitä aikoja; kun lapsi oli 2-3 vuotias ja oli iloinen ja puuhakas. Olen naimisissa ja parisuhteeni toimii hyvin. Mieheni pitää minua ”pinnalla”. En ole töissä. Korona-aika on ollut raskasta, kun muutoinkaan elämäni ei ole helpoimmasta päästä.Taloudellisesti on tiukkaa myös. Uskomme,että miehelleni löytyy taas töitä. Henkistä kasvua minulla on varmasti tapahtunut paljon, koska koettelemuksia on ollut paljon. Läheinen kuoli viime vuonna. Taloudellisesti ollut rankkaa vuosia. Terveys reistailee.

Yritän pitää mottonani, että ”Periksi ei anneta”! Älä sinäkään anna periksi vaikka olisi miten vaikeaa. Kaikesta selviää!”

Nimim. Kaipaus sydämmessä 

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

5 vastausta artikkeliin “Ikävä kuristaa kurkkua – kaipaan aikuista lastani”

  • Älä ole rajaton sanoo:

    Oletko ajatellut, että kenties lapsellesi tekee hyvää pitää sinusta etäisyyttä? Tekstistäsi tulee vahvasti sellainen vaikutelma, että sinun oma elämäsi olisi paljon haastavampaa ja ongelmallisempaa kuin lapsesi elämä. Ehkäpä lapsi ei jaksa kantaa sinun huoliasi tai murehtia sinun puolestasi? Varsinkaan, jos se johtaa siihen, että aiheutat ylimääräisiä hankaluuksia ”huoli-ilmoituksilla” ja muilla.

    Anna hänelle tilaa, ja keskity hoitamaan oma elämäsi kuntoon. Kyllä hän hakeutuu jälleen seuraasi jos ja kun jaksaa taas.

  • Minna sanoo:

    Keskitä energiasi siihen, että löydät hänelle apua. Sitä hän sinulta toivoo. Tsemppiä!

  • Kuu sanoo:

    Oli riipaiseva kirjoitus. Mutta ei kovin harvinainen sellainen. Hyvä kun olet tehnyt huoli-ilmoituksen. Olisi tärkeää jos lapsesi saisi vaikka tukihenkilön. Aikuisillekin niitä on. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada kontaktia lapseen. Kerro hänelle tunteistasi, ikävästä. Se varmasti auttaa. Hän ei osaa ehkä sanoa mitään mutta pienillä asioilla saat luottamusta takaisin. Kirjoita vaikka kirje.

  • Bo sanoo:

    Ottakaa yhteyttä kunnan etsivään nuorisotyöhön! Helsingissä myös Diakonissalaitoksella ainakin ollut sellaista yoimintaa. Jos ei enää, he osaa neuvoa, missä.

  • Marenta sanoo:

    Kirjoituksesi osui ja upposi.. asun aikuisen lapseni kanssa kahden, hän on selkeästi masentunut; ei opiskele, ei ole työelämässä, ei edes etsi töitä. On omissa oloissaan ja hiljainen. Varasin hänelle lääkäriajan jonka hän käski edellisenä päivänä perua. Keinot vähissä…