”Väittäisin, että jokainen äiti tietää ne suorituspaineet mitä äitiys tuo tullessaan, varsinkin kun vertailukohtia on monia kun seikkailee somen ihmeellisessä maailmassa.

Kaikki tekee täysillä ja suorittaa. Kaikki jollain asteella janoaa sitä hyväksyntää muilta äideiltä. He tuntuvat olevan ne kriittisimmät tuomarit, kun pohditaan kuka on kasvattanut lapsensa parhaiten.

Itse olin se äiti joka oli todella onnistunut, sain paljon kehuja ja hyväksyntää. ”Kuinka fiksu, vastuullinen nuori äiti oletkaan”. Rakastin sitä kun sain muilta krediittiä omasta äitiydestäni ja söpöstä vauvastani. Varsinkin siksi, kun paineet tuntuivat kovilta sen takia että olin äärimmäisen nuori ja muiden hyväksyntä tuntui hirveän tärkeältä.

Halusin olla äänessä ja näkyä, halusin olla esikuva muille nuorille äideille ja näyttää että me pystytään tähän vaikka ollaankin nuoria, ja teiniäitien ympärillä leijuu tietynlainen stigma. En tajunnut että tuo tarve suorittaa ja hakea hyväksyntää ajaisi ajan myötä tähän tilanteeseen.

Halusin olla kunnon äiti, sellainen oppikirjasta repäisty. Kuinka hassulta ja turhanpäiväiseltä se kaikki tuntuu näin jälkikäteen kun ajattelee ja vertaa nykytilanteeseen.

Tästä on nyt muutama vuosi. En edelleenkään ole vanha, mutta kokeneempi. Tämä mun söpö vauva on nykyään jo iso, upea ja rakkain leikki-ikäinen. Paras tyyppi ikinä, huumorintaju on huikea ja onhan se edelleen söpö. Mä voin olla vaan kiitollinen siitä, että olen saanut osallistua noin persoonallisen tyypin kasvattamiseen. Varsinkin nyt kun päävastuu hänen kasvattamisestaan on jollain muulla kuin mulla.

kaksi tyhjää keinua

En olisi silloin vauvavuoden aikana uskonut että tälläinen skenaario olisi mahdollinen, olihan se lapsi mun elämän keskipiste. 1,5 vuotta sitten tämä lapsi muutti uuteen kotiin, kun lastensuojelu oli saanut tarpeekseen tilanteesta, kun itse en pystynyt enää nukkumaan kuin ehkä 3 tuntia yössä. Lapsen isä oli täysin kykenemätön kantamaan osansa taakasta ja kun kaikki tuntui hajoavan muutenkin käsiin.

Oma hyvinvointini oli täysin toissijainen asia, ja näin jälkikäteen ajateltuna, niin taisi olla lapsenkin. Rakastin ja vihasin omaa lastani. Rakastin, koska niinhän mun kuuluukin ja vihasin, koska olin niin täysin epäonnistunut siinä mitä yritin, ja mun oma lapsi oli elävä ja hengittävä todiste siitä että en pystynyt olemaan äiti.

Yritin olla hyvä äiti, huolimatta omista lapsuuden traumoista, huolimatta siitä että valvotun vauvavuoden jälkeen en ikinä oppinut nukkumaan kunnolla, huolimatta siitä että hyväksynnän tavoittelu ja ylisuorittaminen ajoivat mut loppuun, huolimatta siitä että omalla lapsella tuntui olevan poikkeuksellisen pahaa uhmaa eikä itsellä ollut keinoja selvitä niistä, ja huolimatta siitä että olin lyhyen ajan sisällä menettänyt monta ihmistä ja käynyt liian monissa hautajaisissa. Liian paljon kaikkea kerralla.

Mä muistan ne viimeiset sossupalaverit jotka pidettiin ennen kuin ”väliaikainen sijoitus” vahvistettiin, mutta en muista mikä oli se viimeinen hetki kun lapsi oli mun luona. En muista viimeistä yhteistä yötä tai viimeisiä sanoja ennen kuin lapsi lähti uuteen kotiinsa. Kai olin niin väsynyt. Tai shokissa. En tiedä itsekään.

Kamalinta on se, että edelleen muistan sen kuinka paljon toivoin että joku veisi tuon lapsen multa ja ottaisi vastuun, koska itse en enää jaksanut tai kyennyt.

En tosissaan muista mitkä olivat viimeiset sanat tai mikä oli viimeinen hetki yhdessä, mutta muistan sen kuinka paljon halusin omasta lapsestani eroon. Tuntui että ainut vaihtoehto oli se että olisin hankkinut itselleni pituutta lisää köydestä, jos joku ei pian ottaisi koppia mun hädästä.

Tämä väliaikainen kolmen kuukauden sijoitus on muuttunut ajan kuluessa huostaanotoksi, jonka loppua ei toistaiseksi näy. Lapsi rakastaa uutta perhettään ja puhuu heistä paljon kun nähdään. Perheen vanhempi on mahtava, jaksaa aina toitottaa mulle kuinka hyvä etä-äiti olen, kuinka suurin osa etävanhemmista ei näe lastaan joka viikko kahden yökyläilyn verran niin kuin itse näen.

Silti tuntuu pahalta ajatella asiaa, mun ei kuuluisi olla se etä-äiti. Mun kuuluisi olla lähivanhempi, mun kuuluisi olla se ihminen jota lapsi näkisi eniten. Kun lapsi puhuu kodeistaan, hän erittelee kolme eri paikkaa. On koti, äidin koti ja isin koti. Tavallaan tuntuu pahalta että tämä asunto missä nyt olen ei ole se ”the koti” vaan tämä on ”äidin koti”.

Tuntuu myös pahalta että minun pitää sosiaalitoimistolta erikseen varmistaa, että voinko pitää omaa lastani tietyn ajan tai voinko mennä oman lapseni kanssa paikkaan x vaikka se olisikin pitkän matkan päässä. Ja samalla tiedän että tämä kaikki on lapsen edun mukaista. Ja oman etuni mukaista.

Koska vaikka kuinka haluaisin, en pysty olemaan se oppikirjaäiti, joka aina halusin olla. Helvetti sentään, en pystynyt olemaan edes se keskivertoäiti, johon jokaisen pitäisi pystyä!

Paras mihin pystyn, on olla äiti lapselle kahtena päivänä viikossa. Ja senkin jälkeen olen aivan loppu. Etä-äiti, sanan pienimmässä mahdollisessa merkityksessä. Kuinka väärin se on?

Tämä tilanne on hirveän raskasta salata, mutta hävettää puhua asiasta. Suoraan ja salailematta asiasta tietää ehkä viisi ihmistä virallisia tahoja lukuunottamatta. En jaksa pitää yllä ihmissuhteita, koska kokoajan joudun keksimään selityksiä ja ihme valheita sille miksi oma lapseni ei ole kotona juuri nyt, tai kanssani ylipäätään.

Kaikki tämä siksi, että häpeän tilannetta niin helvetin paljon. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun kirjoitan asiasta suoraan, vaikka tämä tuleekin anonyyminä. Väistämättä tilanne on ajautunut joidenkin ihmisten tietoon, koska lapsen perhehoitajalla ja minulla yhteisiä tuttuja ja ovat lapsen varmasti tunnistaneet. Heitä minä välttelen. En halua kohdata ihmisiä, jotka ovat tajunneet oman heikkouteni. Pelkään mitä näkisin näiden ihmisten kasvoilta. Sääliä, halveksuntaa, jopa kiukkua?

Pahalta tuntuu myös se, että oma lapsi tuntuu osittain vieraalta, hänessä näkyy selvästi tämän nykyisen kodin ”kädenjälki” kasvatuksen suhteen. Ei negatiivisessa mielessä, mutta tuntuu oudolta katsoa omaa lastaan ja huomata hänessä ja käytöksessä jotain, joka ei tule kummaltakaan vanhemmalta.

Tuntuu vaikealta jatkaa elämää, vaikka oma elämäntilanne on muuttunut radikaalisti sinä aikana kun lapsi asunut pääsääntöisesti muualla. Myös tulevat muutokset aiheuttavat lisää pelkoa sen suhteen mitä muut ihmiset ajattelee.

Hassua, miten tämä tarina alkoi sillä, miten halusin kaiken huomion mitä someäideillä on tarjota ja päättyy siihen, että toivon ettei kukaan enää huomaisi minua ja tajuaisi kuinka totaalisesti olen epäonnistunut. Siitä olen onnellinen, että lapsella on tasainen ja rakastava ympäristö ja paljon aikuisia jotka hänestä välittävät, itseni lisäksi.”

Nimim. Oppikirjaäiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

14 vastausta artikkeliin “Olin se oppikirjaäiti…kunnes lapseni otettiin huostaan”

  • Nainen 64v., 4 lasta ja 3 lastenlasta sanoo:

    Olet rohkea ja upea!
    Minulla olisi niin paljon sanottavaa että haluaisin istua alas kanssasi ja halata sinua. Voin samaistua kaikkeen sydämestäni. Omat lapseni asuivat kanssani, mutta jälkeenpäin ajateltuna oli aikajakso jolloin heidät olisi pitänyt sijoittaa, joko väliaikaisesti tai kokonaan.
    Äitys oli minulle rankka kokemus, isoäitiys mahdottomuus.

  • Emilia sanoo:

    Kaikkea hyvää ja voimia! Olet ollut hyvin vastuullinen ihminen, kun annoit lapsesi eri perheeseen kasvatettavaksi. Rohkeutta on uskaltaa lupua silloin, kun ei jaksa itse. On täysin inhimillistä, että joskus omat voimat loppuvat, jolloin loogisinta on turvautua muiden apuun.

    Ylipäätään tunteitaan ei noin vain valita, joten se mitä tulee vastaan, voi opetella hyväksymään vaikka vähän kerrallaan. Halaus ja toivoa tulevaisuuteen!

  • Zoned sanoo:

    Ihana teksti, susta tulee tosi sydämellinen fiilis! Oon itse vasta äidiksi tulossa, mutta oma äitini tuli mieleen. Hän kamppaili 6 vuotta väsymyksen, masennuksen ja piilotellun itsetuhoisuuden kanssa, ennen kuin suostui hakemaan apua. Mut sijoitettiin 7v tätini, tämän miehen ja kahden serkkuni luo. Ja haluan kertoa sulle, että vaikka tämä sijaisperhe oli ja tulee aina olemaan todella rakas, rakastan äitiäni aivan omalla tavallaan. Oon kiitollinen siitä, että hän rakkaudestaan minuun antoi minut kasvatettavaksi muualle. Tänä päivänä meillä on ihana, meidänlainen äiti-tytär-suhde(:

  • Äitinä 40vuotta sanoo:

    Ihailen sinua ja rohkeuttasi. Olen 60v ja minulla on 3 lasta jotka tietysti nyt ovat aikuisia. Oikeesti kenenkää ei tarvii jaksaa yksin. Eikä kenenkään pitäs vaatii itteltään täydellisyyttä. Tää some vääristää todellisuutta. Sä oot tehny aivan oikeen ku oot hankkinu apuu ja toivon sydämestäni et lopetat ittes syyttelyn. Haluaisin olla sun ystävä.

  • Meeri sanoo:

    Voimia sulle! Muista, että some ei ole todellinen elämä, eikä ne some äidit ja some kodit ole täydellisiä. Sinne laitetaan vain ne parhaat hetket!
    Sä olet ja tulet aina olemaan sun lapselle se rakkain äiti❤️!

  • karhuäiti sanoo:

    Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi ja kaikkea hyvää sinulle! Toivon, että jonain päivänä osaisit olla armollisempi itsellesi❤️
    Olet kuitenkin lapsellesi THE ÄITI!! Vaikka lapsellasi olisi sijaisäitiä, varaäitiä, isoäitiä, äitipuolta niin kokemuksesta tiedän, että olet kuitenkin hänelle THE ÄITI. Ja lapsen sydämmeen mahtuun samaan aikaan kaikki jotka vilpittömästi haluavat hänen parastaan. Kirjoituksestasi todella huokuu, että halaut hänen parastaan ❤️❤️❤️

  • Jenni sanoo:

    Voi miten tämä kosketti syvältä. Minäkin halusin pärjätä ja todistaa kaikille miten hyvä äiti olen, enkä myöntänyt olevani masentunut, kunnes väsyin niin että halusin kuolla. Sitten hain onneksi apua, lääkkeet ja terapia oli minulle se mitä tarvitsin, ja se mitä en sano ääneen kovin monelle. Voimia ja halauksia❤️

  • Tahtolapsen äiti sanoo:

    Voi miten mahtavaa että haluat olla lapsen kanssa niin paljon kuin suinkin pystyt ( että olet uupunut sen jälkeen), vaikka siihen joutuu tekemään sopimisen koukerot, ja vois olla helpompi luovuttaa! Ja vaikka itseä hävettää ajatus että muut tietäisivät, et ole alkanut teeskennellä että lasta ei ole. Toivottavasti pääset tunteissasi kohtaan missä ei tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Tavallista pahempi uhma ei ole mikään leikin asia, varsinkaan kolmen tunnin unilla. Sitä ne vanhemmat joiden lapsi on saanut rauhallisemman tempperamentin, ei aina ymmärrä. Univaje itsessään aiheuttaa masennusta ja muita riskejä. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä.

  • Kaisla sanoo:

    Oletko ajatellut koskaan niin, että suurinta rakkautta lastaan kohtaan voi olla myös se, että ymmärtää antaa vastuun jollekin muulle? Se, että olet antanut lapsesi pääasiallisen kasvatusvastuun toiselle, voi olla asia, mistä lapsesi sinua aikanaan tulee kiittämään. Kukaan ei koskaan pysty olemaan äitinä täydellinen, kaikki me teemme virheitä, kaikki me väsymme. Suurta viisautta on myöntää virheensä ja vielä suurempaa viisautta on osata pyytää apua ja ottaa sitä myös vastaan. Äitiys on jatkuvaa huonoa omaatuntoa milloin mistäkin asiasta, ollaanpa sitten lähi- tai etä-äitejä. Loppupeleissä tärkeintä on lapsen hyvinvointi (omaa hyvinvointia unohtamatta) ja se, että lasta rakastetaan ehdoitta. Ja suurinta rakkautta on osata laittaa lapsi etusijalle, vaikkakin se tarkottaisi huostaanottoa. Älä anna tämän olla asia, mikä määrittää sinua ihmisenä/äitinä. Ole ylpeä siitä, että sinä olit se äiti, joka uskalsi tehdä sen, mitä moni ei uskalla, vaikka se olisi lapsen kannalta paras ratkaisu.

  • Missä muruseni on sanoo:

    Tsemppiä 💓 tää oli aivan kuin omasta elämästäni, tosin lapsi on mitä ihanin teini, vaikka ei edelleenkään asu kanssani, vaan päädyin adoptioon. Lapsen etu on kuitenkin se mitä jokaisen äidin pitäisi pystyä ajattelemaan, vaikka se ei aina ole helppoa. Lapseen voi saada hyvän suhteen vaikka hän ei asuisi kanssasi. Ja sinulla on vielä hyvin pieni lapsi, jonka kohdalla tilanteet voivat vielä muuttua…

  • Hippunen sanoo:

    Komppaan edellisiä kirjoittajia. Olet rohkea, kun olet uskaltanut hakea apua ja ottanut sitä vastaan (huolimatta siitä, että liian usein tällaisiin tilanteisiin liitetään häpeä, vaikka ei pitäisi!). Liikaa on niitä, jotka eivät ole edes hakeneet tai saaneet apua, ja joiden tarinalla on siksi surullisempi jatko. Toivon todella, että tämä kirjoituksesi rohkaisee muita samanlaisessa tilanteessa olevia. Ja toivon, että jonain päivänä häpeä väistyy, olet varmasti tehnyt parhaasi siinä tilanteessa ja niillä eväillä jotka olet saanut. Ole armollinen itsellesi!

  • Other mom sanoo:

    Voi kuinka surullinen, mutta myös lohdullinen tarina. Olen iloinen, että olet saanut apua kun olet sitä tarvinnut, koska tarina voisi olla todella erilainen jos olisit salannut tilanteesi ja ajanut itsesi täysin loppuun. Ihanaa, että olet lapsesi elämässä ja välitit hänestä niin paljon, että teit ratkaisun, joka oli varmasti paras hänelle ja sinulle. Voimia ❤️ Äläkä suotta häpeä; kukaan ei tunne sinua ja tarinaasi niin hyvin, että saisi tuomita sinua!

  • Sijaisäiti sanoo:

    Et missään tapauksessa ole epäonnistunut. Olet hakenut apua silloin kun olet ymmärtänyt että on pakko. Miten asiat olisivat, jos et olisi saanut apua. Häpeän ja epäonnistumisen tunne on yleistä. Esim PeLalla on ryhmiä vanhemmille, joiden lapsi on sijoitettu.
    Sitten kun lapsesi on vanhempi, voitte keskustella tästä asiasta ja voitte rakentaa suhdettanne uudelleen. Olet sijoiteuksesta huolimatta lapsellesi hyvin tärkeä ja hienoa, jos myös sijaisvanhemmat ja stt sen huomaavat. Itse olen myös äidin toiveesta sijoitetun lapsen sijaisvanhempi ja arvostan suuresti, että sijaislapsemme äiti on aikoinaan tähän ryhtynyt.