Rohkeutta on sanoa Ei

”Muutama viikko sitten, olin tekemässä ruokaa, kun puhelimeni soi. Vastasin tuntemattomaan numeroon, ja kuulin tutun äänen. Tuttu, ystävällinen ääni jota en ollut kuullut muutamaan vuoteen. ”Hei, ajattelin soittaa pitkästä aikaa. Kuulitko jo, että rajat aiotaan ehkä sulkea? Eikös sinulla ole perhe rajan toisella puolella?” ääni kysyi. Epäröin hetken jutella hänen kanssaan, sillä muistin että häneen luottaminen ei ole kannattavaa. Jostain syystä päädyin kuitenkin rupattelemaan hänen kanssaan hetken, olihan hän joskus ainoa ystäväni.

Kului muutama päivä ja televisiosta tuli tiedotustilaisuus jossa pääministeri kertoi että rajat tullaan sulkemaan. Osasin tavallaan odottaakin sitä, mutta säpsähdin silti kun puhelin soi. Sama ääni osoitti minulle myötätuntoa itkiessäni. Juttelimme siitä, miten kurja tilanne on kaikille. Samalla kerroin hänelle että meillä on töissä käynnissä Yt-neuvottelut ja kuten osasin odottaa, hän sanoi ”Noniin, sä oot varmasti ensimmäinen joka lomautetaan tai irtisanotaan, voi ei! Tosi ikävä juttu.” Sitten kerroin, että tilanteen takia myös terapiani on peruttu. Minulle tarjottiin kyllä terapiaa puhelimessa mutta eihän se onnistu, kun olen töissä, eikä se onnistu kotoakaan koska lapset, pienet koululaiseni ja pieni taaperoni, ovat kotona silloin myös. En mitenkään voisi puhua terapeuttini kanssa tarvittavia asioita lasten kuullen enkä taaperoakaan voi jättää valvomatta. Hän huokaisi syvään ja sanoi ”sä oot kyllä tosi huonossa tilanteessa, ihan paskaa. Sun elämä on kyllä tosi paskaa. Sulla ei koskaan mee mikään putkeen.”

Niin siinä kävi, että sain töistä käteeni lomautuslapun. Siispä, en voi tavata perhettäni, enkä pääse terapiaan. Olen yksin eristettynä kaikesta lasteni kanssa, nyt meni työtkin eli rahaa ei tule mistään. Miten selviän? Mistä pyydän apua? Voinko pyytää? Miten? Miten saan pidettyä katon päämme päällä, mistä taion lapsille ruokaa? Olen epäonnistuja ja surkea äiti.

Seuraavan päivänä olin juuri imuroimassa kotona, kun ovikello soi. Oven takana seisoi kuka muukaan kun tämä vanha ystäväni. Hänellä oli kädessään putkikassi. Iloisesti hän sanoi ”Heippa! Ajattelin tulla tänne sun luo, kun tää sun tilanne on mikä on” Hetken ajattelin, että kutsun hänet sisälle mutta sitten vastasin ettei se nyt sovi. Hän näytti hämmentyneelle ja vastasi ”ai, miksi? Jos muutaman päivän olisin sun seurana. Juteltais ja katseltais vaikka elokuvia?” Ei, vastasin jämäkästi. Sinä olet tehnyt samoin jo monta kertaa. Tulet kotiini etkä lähdekään pois. Sotket ja teet minut surulliseksi. Et anna minun nukkua etkä syödä. Ystäväni näytti uhkaavalta ja otti askeleen lähemmäs ovea. Laitoin oven kiinni hänen nenänsä edestä.

Ensin oven takaa kuului lempeitä kehoituksia, päästäisin nyt hänet sisälle. Muistelisin nyt miten mukavaa meillä oli yhdessä, muistelisin kuinka hän oli joskus ainoa joka välitti minusta. Sitten hän alkoi koputtamaan. Koputus voimistui ryskytykseksi ja lempeät kehoitukset huudoksi, uhkailuksi. Otin puhelimen käteeni ja soitin oikealle ystävälleni. Juttelimme niitä näitä, hän kertoi että olen hänelle hyvin rakas ja hyvin tärkeä ja että me selviäisimme tästä kriisistä yhdessä. Muistutti että olen ihana äiti joka jumaloi lapsiaan. Äiti jota rakastetaan valtavasti. Puhelun aikana ulkona riehuva entinen ystäväni lähti pois, mutta pidän ovet lukossa sen varalta että hän yrittää palata.

Minä en päästänyt masennustani takaisin. Nyt on se hetki, kun meidän kaikkien täytyy pitää huolta toisiamme ja itsestämme. Elämme valtavaa kriisiä joka järisyttää kaikkia. Se on todella todella vaikeaa, MUTTA… Ystävä rakas. Tee kaikkesi, ettet päästä häntä sisälle. Yritä olla edes vastaamatta hänelle puhelimeen. Olet rakas, olet tärkeä ja arvokas. Me selvitään! ❤️”

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.