Eikö ystävyyden pitäisi olla kaksisuuntaista?
Huono Äiti sai avautumisen:
Pitääkö ystävyyden olla vastavuoroisesti toimiva? Minullakin on lapsia, lemmikit, työ ja opiskelu ja parisuhde, mutta silti löytäisin aikaa myös ystäville. Saan seuraa, jos pyydän, mutta minua ei ikinä kysytä mihinkään. Ei kylään, ei elokuviin, ei niin mihinkään. Enkö ole pidetty vai mistä tämä kertoo? Saan aloitettua uusia tuttavuuksia tehden aloitteen pyytäen kahville ja muuta, mutta se jää siihen ellen itse toimi moottorina. Kahdelle ystävälle sanoin, että toivoisin vastavuoroisuutta ja pufff, he katosivat elämästäni kokonaan.
En tiedä mitä tekisin. Jäänkö vain yksin vai tyydynkö aina olemaan se moottori, tuntien kuitenkin samalla epävarmuutta siitä, että pidetäänkö minusta oikeasti?
Nimimerkillä: Pitääkö ystävyyden olla kaksisuuntaista?
RSV vei terveen taaperon sairaalaan – pikkulapsilla suurin riski sairastua vakavasti
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ehkä murehdit turhaan sen suhteen ettei sinusta pidettäisi ja kyse on vain siitä, että kaipaat enemmän seuraa kuin ystäväsi? Minun korviini kuulostaa, että sosiaalinen sykkeesi on intensiivinen. Itselläni arjen kiireet ja introverttiys lähtökohtana en yksinkertaisesti jaksa paljoa muuta. Minulla on kuitenkin useita ystäviä, heilläkin kiireitä, pyrimme pääsääntöisesti (ja ikään kuin sanattomalla sopimuksella) jokaisen kanssa näkemään suunnilleen kerran vuodessa. Aina ei onnistu tuokaan vaikka kuinka yrittäisi. Paria ystävää, joilla perhettä, lapsia ja kiireitä ei ole, olen nähnyt jopa muutaman kerran vuodessa juurikin, kun he ovat oman tilanteensa vuoksi tiiviimmin yhteyksissä ja kyselevät näkemisen perään. Joskus kun jollakulla on jokin vaikeampi kausi, pyrin olemaan läsnä ainakin puhelimitse ja soittelemaan. En koskaan pidä kirjaa kuka tai kumpi on ollut yhteyksissä ja milloin, mutta minullakin on kokemuksia, kun ystäväni ovat näin tehneet.
Yhdellä ystävälläni oli tapana soitella minulle pahimmillaan jopa useita kertoja viikossa. Puhuimme puhelimessa noin kerran viikossa. Olin tilanteesta jo vähän ahdistunut, koska kaipasin omaakin rauhaa ja tuo yksi ystäväni vei introverttiminäni sosiaaliset mehut enkä näin tullut soittaneeksi muillekaan ystävilleni, kun sosiaalinen kiintiöni täyttyi jo noista puheluista. Ystävä sinänsä oli ihana, mutta toivoin ettei hän soittaisi niin useasti. En kuitenkaan kehdannut sanoa asiasta hänelle, jottei hän loukkaantuisi. Yhteen viikkoon hän ei soittanut lainkaan. Ajattelin että josko yhteydenpito luonnollisesti alkaisi hieman harventua, ja olin tilanteeseen tyytyväinen. Jos hän ei olisi soittanut vaikkapa reiluun kuukauteen, niin varmasti olisin minäkin sitten rimpauttanut jo kuulumisia, kun kuitenkin tiiviisti oltiin juteltu jo pitkään, mutta hän soittikin viikonlopun jälkeen heti maanantaina ja ripitti minua siitä kuinka hän oli aina se joka otti yhteyttä. Sanoin että varmasti minäkin ottaisin yhteyttä, jos hän ei soittelisi niin tiiviisti. Tuota seurasi pieni konflikti, mutta ihan hyvä. Nyt olemme sovittaneet aallonpituuksiamme yhteen. Soittelemme enää harvemmin kuin kerran kuukaudessa, joskus menee kolmekin kuukautta kun kumpikaan ei soita, ja nyt minäkin soitan hänelle.
En ole itse koskaan hävinnyt *puff* kenenkään elämästä (vaikka on ollut tilanteita, että olisi ehkä ollut jopa fiksua..), mutta tuollaisessa kuvaamassasi tilanteessa saattaa olla kyse siitä, että ystävääsi on alkanut ahdistaa intensiivisyytesi. (huom. ! saattaa olla kyse tuosta, en väitä mitään. Ja useammin kuin kerran puolessa vuodessa näkemisen kysely voi olla liian intensiivistä hyvin useillekin). Kuvaamasi kaltaisessa tilanteessa, jossa perhettä, töitä ja muita arjen kiireitä, on normaalia nähdä yhtä ystävää ehkä kerran vuodessa etenkin, jos on rutkasti muitakin ystäviä joita nähdä. Minun tilanteessani ei olla läheskään jokaisen kanssa kyetty edes tuohon.
Itselläni yksi tällainen yhteydenpidon tarpeen eriparisuuskokemus vuosia vuosia sitten yhden ystävän kanssa, joka oli työtön, kun minä painoin burn outin partaalla 60-tuntista viikkoa. Tällä ystävälläni oli masennusta, joten parisuhteeni kustannuksellakin pyrin hälle aikaa löytämään kerran viikossa, mikä oli todella PALJON (ja liikaa) tuossa tilanteessani. Aina ei onnistunut ja saattoi venyä 2 viikkoakin näkemiseen. Kerran hän sanoi, että oli surullinen, koska ’sinulla ei ole koskaan aikaa minulle’. Tuolloin suutuin, mikä purkautui niin, että aloin vollottaa. Sain burn out-diagnoosin tuosta hetkestä melko pian. Ystäväni vietti päivät yksin eikä hän ymmärtänyt, että minulle viikoittain tai melkein viikoittain näkeminen tarkoitti tuohon aikaan ihan maksimia mihin oma jaksamiseni venyi. Tai oikeammin taisin ylittää sen oman maksimini monella tapaa tuohon aikaan, mistä kyllä maksoin sitten kipeät oppirahat. Aika on suhteellista ja kokemus yksinäisyydestä hyvin subjektiivista. Paitsi sosiaalisten suhteiden tarpeemme, myös niiden sietokyky, vaihtelee.
Vielä haluan sanoa, ettei kuulosta siltä, ettei sinusta pidettäisi, koska kuitenkin kutsustasi sinun kanssasi sovitaan tapaamisia. Minusta siis kuulostaa nimenomaan siltä, että sosiaaliset tarpeesi ja/tai lähtökohtasi ovat eri paria ystäviesi kanssa. Älä ota asiaa henkilökohtaisesti. Tiedän, että tuo on vaikeaa, mutta toivon että ajatus ja asian tiedostaminen auttaisi sinua olemaan vaipumatta synkkyyteen.
Vastavuoroisuus olisi tietty ihanteellista, mutta oma kokemukseni on, että jompi kumpi/ joku aina toimii koollekutsujana. Se joka ei sun suuntaan sitä tee, todennäköisesti on koollekutsujana jossain toisessa ystävyyssuhteessa.
Meillä oli opiskeluporukka, joka kokoontui pari kertaa vuodessa yhteen, aika tietyn tyypin kutsumana. Kaikki oikein odotti sitä ja oli kivaa. Kun tämä koollekutsuja menehtyi,, kukaan muu ei ottanut sitä roolia, vaikka useasti puhuttiin että olisi kiva kokoontua.
Toisen lapseni kummitäti on se, joka ahkerammin ehdottelee näkemistä. Olen joka kerta iloinen kun hän niin tekee ja vastaan nopeasti ja meillä on kivaa yhdessä. Hänellä vaan näkemisen tarve on suurempi niin että tekee aloitteen 4/5. Jos en ole reiluun kuukauteen kuullut hänestä mitään, ehdotan itse tapaamista.
Vastaavasti omien kummilasten äitiä saa houkutella ja ehdotella pitkin vuotta useamman kerran, että nähdään kerran vuodessa. Joka kerta on hauskaa ja puhutaan että pitäisi nähdä useammin, mutta jos jää hänen aloitetta odottamaan niin sitä ei tule ikinä.
Parin kaverin kanssa synkkaa tarpeet sikäli yksiin, että ehdotellaan puolin ja toisin jotain muutaman kerran vuodessa.
Lopulta minulle ihan se ja sama, jos kaipaan seuraa, ehdottelen sitä itse. Jos joku muu kysyy ja haluan seuraa, suostun mielelläni. Jos epäilen että oma seura ei kiinnosta toista, niin jätän oven auki sanomalla että ota sinä yhteyttä sit kun sulta löytyy aikaa/ tekee mieli tavata ja vastavuoroisesti jos en itse haluaisi tavata jotakuta enää niin ottaisin vastuun itselleni ja sanoisin että mä otan yhteyttä sitten jos haluan tavata uudelleen.
Täällä toinen samanlainen. Jos en huutele perään ja järjestä tapaamisia ja juhlia, ei minulle soiteta tai laiteta viestiä. Saan aina kuulla samat syyt ”Olen niin laiska ja niin väsynyt.” Onhan minullakin perhe ja kaikki muut jutut, mutta ystävät kuuluvat silti elämääni. Minä en näemmä vain heidän. Aika epätoivoinen olen jo tässä asiassa ja ajatellut heittää hanskat tiskiin. Jollei kelpaa niin olkoot kelpaamatta. En jaksa huudella ja huhuilla enää. Menen yksin kahville ja viinille.
Ehkä joku päivä vielä tapaan sen oikean ystävän, jonka kanssa saan juosta ja hullutella vielä mummoinakin.