”Luin erään lastensuojelussa työskentelevän tuttavani somepäivityksen siitä, että lapsella on oikeus tuntea kuuluvansa johonkin. Hän kirjoitti, että olipa lapsi syntynyt perheeseen, sijoitettu tai uusperheen jäsen, on aikuisten tehtävä luoda lapselle maaperä, joka antaa lapselle mahdollisuuden tuntea kuuluvansa perheeseen. Kirjoitus kosketti syvästi, koska omassa lapsuudessani vanhempieni eron jälkeiset tulehtuneet välit aiheuttivat sen, etten tuntenut, että minulla olisi ollut lupa kuulua enää kumpaankaan perheeseen. Enemmänkin koin molempia vanhempiani kohtaan velvollisuuden olla kuulumatta ”sen toisen vanhemman ”perheeseen eli molempiin. Itselleni tämä on aiheuttanut irrallisuuden tunnetta, kuulumattomuutta mihinkään.

Nyt todistan vastaavaa tilannetta omassa kodissani. Lapsuuden muistot nousevat pintaan, kun nyt aistin samaa vaikenemista mieheni lapsessa. Ei ole lupaa kertoa toisen kodin asioista, ei kuulua tänne. Tässä kuitenkin nyt olen hänen elämässään ja pohdin, onko minun parempi olla turvallinen aikuinen etäämmällä, jos hän joskus minua tarvitsee, vai tulisiko yrittää enemmän ja luoda parempaa suhdetta. Etäisyys toistaisi omaa kokemustani, mikä ei ollut kovin hyvä.

Vasta aikuisena olen saanut isäni puolisosta ystävän. Se on harmi, vaikka rikkaus tietysti nyt. Toisaalta vaihtoehto voi olla huonompi, koska siihen liittyy riskejä riidoista. Niihin liittyvät tunteet ovat myös riittävästi muistissani. Vastaavia kokemuksia on varmasti valtavasti erilaisista näkökulmista, niin uus-kuin sijaisperheistä, ja kuulisin mielelläni niistä. Onko olemassa työkaluja, joilla helpottaa tilannetta helpottaa lapsen näkökulmasta.”

Nimim. Sivullinen omassa elämässä

Miten sinä neuvoisit kirjoittajaa? Onko juuri sinulla tarjota vinkkejä, näkökulmaa, tai vertaistukea? Keskustellaan kommenteissa.

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

10 vastausta artikkeliin “Kuinka olla hyvä bonusäiti?”

  • Meeri sanoo:

    Hyvä bonusäiti on sellainen, joka hyväksyy puolisonsa lapset edellisestä liitosta. Hyvä bonusäiti ei käyttäydy niin, että lapset ei näe enää isäänsä, ihan vaan siksi kun bonusäiti ei halua.
    Näin meillä kävi aikoinaan.

  • Väritttyneet lasit sanoo:

    Entäs jos käsittelet ensin omat traumat ennenkuin alat soveltaa lastensuojelun abc-kirjaa tai näkemään asiat tietyllä tavalla näkemällä mörköjä siellä missä niitä ei ole. Kuulostaa kirjoittaja kovin nuorelta ja ehkä taida vielä tuntea lapsia kovin paljoa. Entä jos kokeilisit lastenhoitoa ensin vaikka tuttujen lasten kautta tai päiväkodissa.

  • Muiden lapset sanoo:

    Voi että. Ehkä se on lapsen oikeus myös pitää omat defenssit eikä alkaa juttua jokaista uutta puolisoa äitikseen. Kuten naapurin lapsille, et voi olla äiti muiden lapsille ja lapsella on oikeus tuntea epämiellyttävää oloa ja reagoida jos tuputtaudut. Eipä tulisi mieleenkään alkaa miesystävän lapsia omikseni kutsua, ei vaikka sen exä olis mikä risteytys mielestäni.

  • Nimetön sanoo:

    Ole turvallinen aikuinen ja juuri oma itsesi. Riittävä riittää. Juuri sinä sellaisena kuin todella olet. Äiti on aina äiti ja ykkönen, vaikka todellisuudessa olisi mitä tehnyt.

    T. Äiti omalle lapselle ja bonus äiti

  • Ei kannata sanoo:

    Paras keino on vaan antaa olla, bonus lapsista on vain murheita

  • Bonusäiti sanoo:

    Meillä on vähän samanlaista, eikä minulla ole vastausta ongelmaan. Meillä ongelma on siinä, että miehen lapsi on tottunut olemaan passattu ainoa lapsi, jolle tuodaan kaikki nenän eteen ja jonka mielen mukaan asiat tehdään. Meillä asuu kuitenkin myös minun lapseni. Ei ole heille reilua, että ruokana on aina bonuslapsen suosikkeja, ei muiden, koska bonuslapsi inhoaa kaikkea paitsi suosikkiruokiaan, ja he joutuvat kotitöihin, mutta bonuslapsi ei. Mieheni on lähivanhempi, joten kotimme on bonuksen pääasiallinen koti. Bonuslapsi ei tunne oloaan kotoisaksi, jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Vähitellen tässä opetellaan kuinka ryhmässä toimitaan ja kuinka huomioidaan muitakin, mutta vaikeaa tuntuu olevan. Uskon, että tästä kasvatuksesta on bonukselle hyötyä tulevaisuudessa, itsekeskeiselle kun ihmissuhteet ovat haastavia, mutta miten kasvattaa, kun bonuslapsi vaan vetäytyy, jos ei mene hänen mielensä mukaan tai koittaa vaikka opettaa jonkun kotityön. Tunteakseen kuuluvansa perheeseen bonuksen pitäisi saada olla kaiken keskipiste, ei riitä, että on muiden kanssa samalla viivalla. Siihen on vaikea suostua, eikä se ole lapselle itsellekään hyväksi pitkällä tähtäimellä.

  • ? sanoo:

    Voihan hemmetti. Bonusäiti? Äiti et tule koskaan olemaan. Miksi ette vaan voi kutsua etunimellä?

    • Irma vaan täällä hei sanoo:

      Oletko tyhmä vai vaan provo? Bonusäiti on roolin nimi. Sopii käytettäväksi tällaisessa artikkelissa. Nimellähän sitä kotona kutsutaan.

      • Ex-bonusäiti sanoo:

        Itse asuin vain reilun puoli vuotta saman katon alla exän ja vuoroviikoin hänen poikansa kanssa, ja 9v poika kutsui (varmaan vahingossa) välillä äidiksi. Loppujen lopuksi taisi poika välittää minusta enemmän kuin isänsä… Miksei voisi siis tällaisissa yhteyksissä nimittää itseään tai jotakuta toista bonusäidiksi? Luulen, että monesti lapsille riittää, että on turvallinen aikuinen – ainakin minulle puhuttiin sellaisiakin asioita, joita poika ei isälleen suuttumisen pelossa uskaltanut kai puhua.

  • Puolimutsi sanoo:

    Me ollaan oltu uusperhe yli 20v reilusti,oli sun ja mun lapset iältään 3-19 7 kpl.Alku oli hankalaa mutta teimme yhdessä perheen järjestyssäännöt joista pidettiin kiinni tiukasti,pikkuhiljaa alkoi homma toimiin.Olin iloinen kun miehen lapset alkoi kiukuttelemaan mulle,ihanaa että uskalsivat tunsin itseni hyväksytyksi.Miestäni mun lapset rakastivat heti alkuunsa jo.On ollut vaikeuksiakin kun oli yksi käytöshäiriöinen erityislapsi mutta siitäkin selvittiin.Vinkkaan ettei kannata liikaa yrittää on vaan tavallinen ja kuuro tietyissä asioissa eikä saa loukkaantua lapsen puheista eikä muustakaan.Se on sitä sopeutumista joka ei tapahdu sormia napauttamalla vaan vaatii aikaa.Huumoria peliin.