”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut. (PMMP Joku raja)”Shoot me down, but I get up
I’m bulletproof, nothing to lose
Fire away, fire away..

Kaikui vuosia sitten paikallisen baarin tanssilattian kaiuttimista. Muistan tuijottaneeni kattoon ja miettineeni, että mie selvisin hengissä. Selviän mistä vaan. David Guettan Titanium biisistä on siitä asti tullu minun voimabiisi. Joka kerta sitä kuunnellessani palaan tuohon hetkeen ja muistan sen tanssilattian katon. Kuinka voittamattomaksi tunsin itseni. Sitä edeltävää vuotta taas hädin tuskin muistin, se oli kuin sumua.

Ihmisen kokiessa trauman hän voi reagoida monella eri tavalla. Minun aivot rakensi pääni sisälle ikään kuin muurin ja piilotti trauman sen taakse, suojellakseen kantajaansa. Niin voi käydä, kun ihminen kokee jotakin niin järkyttävää, ettei hänen mieli pysty käsittelemään sitä. Minun tapauksessani kyse oli pitkään jatkuneesta alistamisesta ja hengen uhkaamisesta. Luulin kuolevani.

Pään sisällä oleva muuri, trauman ”unohtaminen” on vain aivojen väliaikainen ratkaisu. Pikkuhiljaa muuri alkoi murenemaan ja muistoja tulvimaan mieleen. Muistin mitä minulle oli tehty. Muistin kuinka minulta oli viety ihmisyys.

Olen parisuhdeväkivallan uhri, minkä seurauksena minulla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. En itse tykkää sanasta ”uhri”, koska en koe olevani sitä enää. Pikemminkin selviytyjä. Tapahtuneesta on lukuisia vuosia aikaa, enkä mielelläni muistele sitä. Koen käsitelleeni asian loppuun terapiassa. Jokin kuitenkin sai minut nyt tarttumaan kynään. Ehkä viimein olen valmis kertomaan tarinani. En halua sääliä, vaan herätellä ja rohkaista ihmisiä. Haluan uskoa, että saisin käännettyä tuon kauheuden hyväksi ja auttaisin muita samaa kokeneita.

Aika vääristyy ihmisen eläessä jatkuvassa pelossa. En muista tapahtuminen järjestystä, enkä kaikkea mitä silloin tapahtui. Mutta jotku asiat taas muistan niin elävästi, kuin ne olisi tapahtunut eilen. Esimerkiksi kuinka tuijotin vessan peilistä käsivarsiani. Kuinka ne oli täynnä sormenjälkien jättämiä mustelmia. Tai kun seisoin -20 asteen pakkasessa sukkasillani, kun minut lukittiin ulos. Tai kun autossa vauhti kiihtyi moottoritiellä kaidetta kohti ja korvissani kaikui huuto ”tapan meidät molemmat.” Elävimmin muistan kuitenkin seiniin paiskomisen. Se oli vakio. Kerran meinasin saada iskun kasvoihini, mutta kerkesin väistää saaden osuman ohimoon. Väkivalta kohdistui aina paikkoihin, mitkä pystyi peittämään vaatteilla. Menin sekaisin laskuissa montako aivotärähdystä olen saanut. Muistan vain, että ne sattui eniten. Pääni hakkaaminen tiiliseinään.

Miksi en lähtenyt ensimmäisestä iskusta? Minusta syy on verrattavissa Tukholma-syndrooman kaltaiseen psykologiseen tilaan. (Siinä panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa.) Väkivalta harvoin alkaa suhteessa heti. Minunkin tapauksessani suhdetta oli takana jo vuosi, ennen kuin fyysinen väkivalta alkoi. Näin jälkeen päin ymmärrän, että ensimmäisen vuoden minua manipuloitiin, eristettiin läheisistäni ja mollattiin. Se oli henkistä väkivaltaa ja alkoi pikkuhiljaa minun huomaamattani. Fyysisen väkivallan alettua tunsin itseni jo niin arvottomaksi, ettei kukaan muu voisi rakastaa minua. Minun täytyi vain kestää suhteen huonot puolet. Ja jokaisen pahoinpitelyn jälkeen tuli ruusuinen aika. Silloin mies oli mitä hurmaavin, rakastavin ja katuvaisin. Ja valehteli hakeneensa ammattiapua väkivaltaisuuteensa varaamalla terapiakäynnin. Myöhemmin minulle selvisi, että odottaessani autossa, tämä oli istunut ”terapiakäynnin” odotustilassa, eikä koskaan oikeasti edes hakenut apua.

Annoin aina anteeksi ja uskoin lupauksiin, kunnes ymmärsin, että mulla on enää kaksi vaihtoehtoa. Minut uhattiin tappaa jos lähden, mutta tiesin kuolevani jos jään. Minulla oli suuremmat mahdollisuudet selvitä hengissä lähtemällä. Ja tässä mie yhä seison, vahvempana kuin koskaan.

Suomi on Euroopan unionin toiseksi väkivaltaisin maa naisille. Meidän hyvinvointivaltio? Tuntuu aivan käsittämättömältä. Voi kumpa jokainen perheväkivallanuhri pääsisi pois. Toivon, ettei yhtäkään avunhuutoa jätettäisi huomiotta. Jos epäilet jonkun joutuneen väkivallan uhriksi, tai kuulet naapurista avunhuudon – soita hätänumeroon. Vaikka sinun soittosi ei olisi juuri se, minkä avulla uhri uskaltaisi lähteä suhteesta. Voit pelastaa ihmishengen. Mielummin aina turha soitto, kun ettei soittoa ollenkaan. Minkä arvoinen on sinulle ihmishenki? Kyllä yhden puhelinsoiton arvoinen.

Jos tekstini tavoittaa perheväkivallan uhrin haluan sanoa: et ole yksin, eikä koskaan ole liian myöhäistä lähteä. Helvetistä pääsee takaisin.

En usko, että tässä maailmassa on mitään, tai ketään, joka saisi lannistettua minut.

..You shoot me down, but I won’t fall
I am titanium”

Nimimerkki:
Titanium

Apua väkivaltaisessa suhteessa eläville tarjoaa esimerkiksi Nollalinja

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

9 vastausta artikkeliin “Jos lyöt vielä kerran”

  • Mahdollisuuksia sanoo:

    Aina voi mennä turvakotiin vaikka taxilla, vaikka ei olisi rahaa. Myös toiseen kaupunkiin voi mennä.

  • Irtipäässyt sanoo:

    Kirjoitus oli koskettava ja toi jälleen kerran esille ikävän tosiasian siitä, että Suomessa on kammottavan paljon lähisuhde- ja perheväkivaltaa. Uhrit jäävät usein kuulematta, niin jäävät myös tekijät. Molemmat osapuolet tarvitsevat apua, niin väkivaltaa tekevät kuin myös sitä kokevat. Itse koin lähisuhdeväkivaltaa seurustelusuhteessa, kun olin vielä alaikäinen. Seurustelin hieman vanhemman miehen kanssa, ja kaksi vuotisen suhteemme aikana hän ehti musertaa itseluottamukseni, itsetuntoni ja turvallisuuden tunteeni pirstaleisiin, joita en ole vieläkään (11 v jälkeen) saanut täysin kasaan. Kaikki alkoi henkisellä ja taloudellisella väkivallalla. Sitten tuli fyysinen väkivalta. Aluksi pientä, mutta lopuksi niin vahingoittavaa, että aloin varomaan kaikkea mitä tein ja sanoin, ettei vaan olisi seurannut uusi lukkopainiottelu, jonka aina hävisin.
    Pääsin suhteesta onneksi irti. Minun olisi kuitenkin pitänyt ottaa asia puheeksi jo suhteen aikana. Jos olisin tehnyt niin, olisin säästynyt paljolta. Apua on saatavilla. Ei tarvitse hävetä tai epäröidä sen pyytämistä. Älä pelkää suhteen loppumista. Kipu ja väkivalta eivät kuulu mihinkään suhteeseen.

  • Väkivalta ei ole rakkautta sanoo:

    Täällä yksi selviytyjä. Syvät arvet jäi ja vuosikausien painajaiset väkivaltaisesta suhteesta. Onneksi uskalsin lähteä, koska jos olisin jäänyt, en olisi enää tässä. Pikkuhiljaa olen saanut ihmisarvoni ja elämäniloni takaisin, vaikka se ihminen koitti ne kaikintavoin viedä.

  • Kirsikka sanoo:

    Sain nuorempana eri suhteissa kaikenlaista väkivaltaa.

    Myöhemmissä suhteissa olen saanut ”vain” henkistä väkivaltaa.

    Sekin edellisessä suhteessa vakavaa.

    Ihmiset vähättelevät eivätkä ymmärrä, että minulla on C-PTSD.
    Se on jotain järkyttävää, että väkivallan tekijää tosiaan saatetaan pitää normaalina tai hyvänä tyyppinä jolle soitellaan ”Mites sulla menee?”
    Vaikka kyseinen hemmo pitänyt huolen siitä että minulla on vakavia mielenterveysongelmia ja menetin lisää terveyttäni (krooninen stressi ja traumat).

    Jos joku teitä lyö, pahoinpitelee tai haukkuu, lähtekää heti kun siihen on mahdollisuus. Hoitakaa asiat salaa siihen pisteeseen, hankkikaa apua ja tukea, ja vaikka asianajaja jos sellaista tarvitset. (mikäli avioero tai lapsia tms).

    Turvakotiin voi myös mennä jos sellainen lähistölläsi on.

    Voimia kaikille!

    PS: olen myös tajunnut että olen saanut henkistä väkivaltaa myös ystäviltä ja joskus jopa sukulaisilta.

  • Entistä vahvempana nyt sanoo:

    Sitä vaan turtuu ja luulee, että kaikilla muillakin puoliso vittuilee ja vahtii. Ulkopuoliset sanoi aina, että ollaan unelmapari. Ajoittain varmaan oltiinkin, ainakin silloin kun tein niinkuin piti. Pikkuhiljaa vahtaaminen lisääntyi, uhattiin jokaisen pikkuriidan jälkeen itsemurhalla, jolloin lähdettiin ovet paukkuen ja soitettiin kuitenkin heti kännykällä, jossa haukuttiin mut alimpaan helvettiin. Mistään ei pystynyt keskustelemaan. Jos paska fiilis iski, meidän 2-vuotiaan tyttären ois pitäny puolisoa piristää. Autossa uhkailtiin monesti, että nyt mä tapan meidät, myös tyttären ollessa kyydissä. Joskus mietin, että ajaisinko ite kallionleikkeeseen kun puoliso nukkuu autossa vieressä ja ottaisin vyön häneltä irti. Halusin niin kovasti pois suhteesta. Lopulta puoliso tuli vasaran kanssa päälle, olin varma että nyt mä kuolen, itkin lapsemme puolesta joka jää orvoksi. Huusin ja mies lopetti, naureskeli etten mä sua satuttais. Luojan kiitos järkiinnyin ja lähdin siitä suhteesta. Nyt mietin miksen lähtenyt jo aiemmin, mun ois pitäny tietää, koska kohtaan juuri näitä naisia työssäni.

  • 🧡 sanoo:

    Kuulostaa ikävä kyllä tutulta. Mies ja jotkut läheiset vähättelivät kokemaani väkivaltaa koska lyönnit eivät kohdistuneet kasvoihin ja vammat olleet näkyviä (vaatteiden suojassa ja sielussa). Enkä kuulemma koskaan saanut oikeasti turpaani kun en joutunut nìiden vuoksi ensiapuun. Osa syynä tähän ehkä oli, että olin nuorena harrastanut itsepuolustuslajia ja osasin torjua potkuja ja iskuja. Henkisestä väkivallasta puhutaan, mutta ei vieläkään riittävällä voimalla. Ehkä nämä kirjoitukset ja kommenti avaavat ihmisten silmiä väkivaltaisuuden yleisyydelle. Mekin oltiin muuten ihan tavallinen perhe. Toivon kaikille vastaavaa kokeville että jostain löytyisi pieni voimanpyristys hakea apua (tiedän että ei ole helppoa kun itsetunto on ihan romuna) siihen saattaa riittää että kertoo tilanteesta jollekin.

    • Koiramäki sanoo:

      Tuo vähättely on kyllä kamalinta! Minut ex-mieheni hakkasi ekan kerran reilu kuukausi häitten jälkeen. Lähdin heti, samana iltana. Juttelin asiasta vähän myöhemmin 10 v vanhemman isosiskoni kaverin kanssa, ja hän tuntui pitävän ihmeellisenä että lähdin noin vain. Kun kysyin, että se ei siis riitä syyksi lähteä jos nukkumaanmennessä minua potkaistaan kylkiluihin, lyödään, heitellään ja häpykarvojani revitään tukkoina irti? Vastaus? ”Jaa, siis se löi oikeesti eikä vaan vähän avarilla?”
      Mistä lähtien edes se avarilla vetäiseminen on ollut OK?!! Ja siis niin OK, ettei lyöjää saisi jättää sen takia?!
      Nimenomaan tämä suhtautuminen on maailman myrkky. Että itseen kohdistuvaa väkivaltaa pitäisi jotenkin sietää, jos se ei ole tarpeeksi rajua? Että vasta kunnolla turpaan saatua saa lähteä, eikä yhtään ennen tai lyötyä ei oteta likein tosissaan.

      Tästä syystä olen ihan avoimesti kertonut, mitä minulle tehtiin ja että lähdin heti, enkä jäänyt odottamaan lisää. Lähisuhdeväkivalta on edelleen tabu ja uhrilla on aina perustelutaakka. Toivon, että voin asiasta puhumalla edes vähän lieventää tätä suhtautumista ja vaikka vain yksi ihminen pelastaisi itsensä paskasta parisuhteesta sen ansiosta.

  • R sanoo:

    ❤ selviytyjä minäkin! ❤
    Kaikkea hyvää, meitä on paljon! ❤

  • ❤️ sanoo:

    Kylmät väreet iholla luin kirjoitustasi. Olen kokenut melkein saman kuin sinä. Vasta vuosi tapahtumien jälkeen olen pystynyt käsittelemään asioita tai ainakin yrittänyt. On jännä mitenkä sitä jää vaan suhteeseen jossa on väkivaltaa ja kun olet päässyt eroon ihmisestä, on elämä hetken aikaa aika hajalla.. Mutta toivon sinulle ja kaikille ketkä ovat samaa kokeneet parempaa elämää. Se on edessä ❤️