”En koskaan missään kuulu joukkoon” – tuntuuko sinustakin tältä?
Tuntuuko sinustakin aina siltä, että olet ulkopuolinen?
Muilla on omat kaveripiirinsä, ne vähän paremmat ystävät. Muut löytävät työpaikalta sielunsiskon. Muut tutustuvat perhekerhossa niin, että yhdessä vietetään aikaa vielä kun lapset ovat ehtineet aikuisiksi. Muut löytävät uudelta paikkakunnalta heti sydänystävän. Muiden naapurissa asuu pelkkiä bestiksiä.
Mutta osa on niitä ainaisia kolmansia pyöriä, varasijakavereita ja moikkaustuttuja. Miksi toiset jäävät aina ulkopuolisiksi?
Sitä pohtii tämä nainen, joka kokee olevansa ihan tavallinen, mukava nainen, mutta siitä huolimatta hän on aina se, joka jää ulkopuolelle:
”Olen reilu kolmekymppinen, perheellinen nainen. Aika tavallinen ihminen sanoisinko. En ole mitenkään ujo tai liian puhelias.
Olen ollut elämäni aikana monissa työyhteisöissä, tutustunut uusiin ihmisiin lasten kautta, sekä käydessäni koulua. Sama tunne vaivaa minua näissä kaikissa yhteisöissä: En kuulu joukkoon ja koen olevani ulkopuolinen.
Minulla ei ole ympärilläni kaveriporukkaa johon kuuluisin, muutama läheisempi ystävä on, mutta he eivät kytkeydy mitenkään toisiinsa. Työpaikoissa en ole ikinä kuulunut mihinkään kuppikuntiin.
Suoraan sanoen olen kateellinen ja surullinen ihan pienistäkin asioista, kuten siitä, että ystäväni julkaisevat aina kivoista jutuista kuvia sosiaaliseen mediaan jonkun toisen ystävän kanssa. Eikö minun kanssani ole hauskaa? Eikö silloinkaan ollut, kun minusta tuntui siltä että olisi?
En ole se , joka kutsutaan illanviettoihin tai muuhunkaan. Usein myös kuulen toisten puheista miten paljon kivoja juttuja heille on tulossa, mutta joidenkin toisten kanssa.
Huomaan aina, että esimerkiksi äitiporukoissa jotkut muut löytävät yhteisen sävelen, mutta minä en kenenkään kanssa.
Mikä minussa on vikana, vai kuvittelenko tämän vain? Mielestäni en ole niin luotaantyöntävää tyyppiä, mutta siltä se usein tuntuu.”
Nimim. Outsider
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 128 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
minulla ei ole ollut koskaan sydänystävää aina ystävän ehdoilla eikä kestäviä kai se minussa on vika mutta nyt olen aivan yksin on hiljaista ei ole kuin kuoleman odotusta ei puhelin soi eikä ovikello olin aina miehen alistettu nyt yksin enkä osaa ystävystyäkun aina olin huono ihminen vaikka kovasti yritin mutta sain kuulla että ole näkymätön ei sinusta pidetä saispa vielä joskus ystävän mutta nyt on korona seurana
Ystäviä, kavereita ja tuttuja on. Enää en luota kehenkään. Ehkä johtuu minusta, tai siitä että kelpaan avuksi, tueksi ja kuuntelijaksi niin kauan kun toisella menee huonosti. Sit kun elämä muuttuu hyväksi, minulle sanotaan tai jätetään sanomatta että hei, mä oon nyt näiden omien asioiden kanssa aika ylikuormittunut että en jaksa sinun asioitasi kuunnella. Eli ei vastavuoroisuutta. Tai sit on näitä jotka kuuntelee kaikki sinunkin murheet ja hetken kuluttua kuulet muualta omista murheistasi, joista onkin tullut julkisia.
Nainen on naiselle pitkällä juoksulla susi.
Yksinäinen olen kun ei ole sitä oikeaa ystävää vaikka niin olen luullut. (Monta kertaa elämässä). Joten jatkan elämääni mielummin vain ja ainoastaan perheeni kanssa. Juttelen vaikka puille metsässä mielummin, kun perheen ulkopuolisille ihmisille.
Ulkopuolisuuden tunne on niin yleistä että moni ei sitä edes ymmärrä. Hekin, joilla näyttää olevan paljon kavereita ovat joskus paljastaneet kokevansa olevan yksin, sillä kaverit ovat olleet todellisuudessa pinnallisia ja vain näyttää siltä että oltaisiin muka ystäviä. Olen huomannut, että joudun katsomaan itseäni peiliin ja miettimään omaa suhtautumistapaa. Osaanko olla luontevasti aito, oma itseni muiden seurassa? Annanko toiselle ihmiselle tilaa ja aikaa, kuuntelenko? Olenko siis aidosti läsnä kohtaamisissa vai mietinkö vain omia asioitani kun toinen ihminen kaipaa minulta seuraa ja tukea? Olenko kohtaamisissa negatiivinen, valitanko kaikesta vai löydänkö asioista niiden valoisat puolet? Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanotaan. On myös mahdollista että muiden ihmisten kokemusmaailma ja kiinnostuksen kohteet ovat niin erilaiset, että on täysin mahdotonta pakottaa aitoa kohtaamista erilaisten ihmisten välillä. Silloin on jopa kivempi olla yksin omassa parhaassa seurassa. Itsestäni voin tehdä ensin oman parhaan ystäväni, ja vasta sen jälkeen etsiä toista, samankaltaista ystäväksi.
Tuntuu että haluan kommentoida, vaikka yleensä kiva vain lukea. Minä olen kokenut itseni aiemmin ulkopuoliseksi. Oikeastaan ala-asteen toiselta luokalta alkaen. Minä en koskaan mahtunut mihinkään porukkaan. Jos joku kaveri oli, hän oli minun kanssani koska ei saanut muuta kaveria, minulle ihan sanottiinkin tämä ääneen. Minulla puhkesi masennus kun yläasteen jälkeen lukiossakaan en osannut olla ihmisten kanssa. Olin yksin. Ja tuli jopa itsetuhoisia ajatuksia. En puhunut kenellekään näistä edes vanhemmilleni. Jälkeenpäin tajuan että kävin todella reunalla, mutta jotenkin selvisin. Minulla oli lukioaikana yläasteelta jäänyt yksi tällainen varakaveri, joka joskus oli minun kanssani, kun ei parempaa seuraa saanut, mutta hän ei ollut samassa koulussa kanssani. Lukiosta suoriuduin jotenkin ihmeen kautta. Lapsuuden kodissani oli vaikeaa, vanhemmilla oli isompia murheita kuin minä. Olin näkymätön lapsi kaikille. Ei siis ihme että kärsin masennuksenkin yksin. Vietin suurimman osan ajasta maaten omassa sängyssä, kouluun jotenkin sain itseni menemään. Jos en olisi mennyt, olisi joku puuttunut olemiseeni, mitä en halunnut kun en tajunnut että se olisi jotenkin hoidettavissaoleva tila. Koin olevani kaikille taakka, ja ylimääräinen rasite, ja opin olemaan näkymätön.
Sitten muutin kotoa. Ensin yksinäiseksi suureen kaupunkiin. Kesätöihin. Onnistuin saamaan töitä. Hanttihommia jotka ei kelvannut muille, omiaan siis minulle. En saanut kavereita, vaikka töissä minulle kuitenkin juteltiin. Esimieheni piti minusta koska tein työn hyvin. Opin näkemään itseni hyvänä työntekijänä. Olin hyvä edes jossakin, vaikkakin sellaisessa työssä jota kukaan ei arvostanut.
Muutin takaisin kotikaupunkiin. En tiennyt mitä haluan. Minulla ei ollut ketään. Menin korkeakouluun, ja opiskelutyhmässäni ooi älyttämän hyvä ryhmähenki. Kaikki sanoivat niin. Meillä oli tosi hyvä porukka. Paitsi minä olin ulkopuolinen. En osannut puhua kellekään mitään. Varmaan olisin päässyt mukaan porukkaan. Uskon että minut olisi otettu, mutta olin jo oppinut pitämään itseäni ylimääräisenä, taakkana, rasitteena ennä halunnut vaivata ketään. En pärjännyt tässä koulussa. Olisin tarvinnut jo opiskelujen suorittamiseen kaveria, paria, mutta minullacei ollut. Jätin koulun kesken. Oli helpompi niin.
Tapasin mieheni, kenen kanssa olen edelleen kahden lapsen vanhempana.
Tein hanttihommia. Minulla oli siis töitä. Sellainen työ, jota tehdään yksin. Sitten kun ketään muita ei ole enää paikalla. Siivoustöitä. Iltaisin, öisin, viikonloppuisin. Sopi minulle. Mutta voi että koin itseni yksinäiseksi.
Mieheni on sellainen jolla laaja ystäväpiiri ja hän kokee että vaikka olemme yhdessä niin on hyvä että molemmilla on edelleen silti omat elämät. Omat kaverit. Tai siis hänellä on. Hänkään ei halunnut minua kaveriporukkaansa.
En tajua mitä sitten tapahtui. Menin taas kouluun. Eri alaa opiskelemaan. Ja muistan kun päätin ensimmäisenä koulupäivänä että minähän saan kaverin. Edes yhden. Tätä koulua en yksin suorita. Menin yhden tytön luo jolla näin ettei ole vielä kavereita ja kysyin että mennään kahville. Ja me mentiin. Ja olin väkisin hänen kanssaan. Ja kohta meidän kanssa tuli olemaan yksi jos toinenkin. Ja minua kysyttiin mukaan. Vihdoin sain oman kaveriporukan. Minun piti vain kysyä. Ja ajoitus oli oikea. Edelleen 20 vuotta opiskelujen jälkeen minulla on tämä sama kaveriporukka. Yksi heistä on lapseni kummi. Ja minä olen kummina myös yhden lapselle. Emme ole tiiviisti enää tekemisissä. Meillä on kaikilla omat elämänvaiheet ja paikkakunnatkin ovat muuttuneer monella. Mutta välillä näemme. Ja sanomme toisillme miten hienoa on, että olemme edelleen ystäviä.
Sain töitä. Ensin oli vaikeaa sielläkin. Vanhan toimintamallit meinasivat tulla läpi. Luulin että olen ylimääräinen, taakka. Mutta sitten en enää ajatellut niin. Olen saanut ystäviä. Oman porukan sielläkin kenen kanssa vapaa-ajallakin yhteydessä.
Ja olen verkostoitunut lasteni kaverien vanhempien kanssa. Ehkä välillä väkisinkin keksinyt asiaa. Järjestänyt lapsille juhlia, tekemistä. Parista vanhemmasta olen saanut kaverin myös itselleni. Tosin en heidänkään kanssa kovin tiuhaan soittele.
Olen oppinut pärjäämään myös yksin. En minä tarvitse ketään. Mutta tiedän, että jos haluan, voin kysyä ja pyytää jotain kaveriani johonkin. Mutta uskon että se näkyy myös päällepäin että joku on tottunut pärjäämään, pyörittämään oman elämänsä palettia, eikä häntä ehkä siksi pyydetä kun näyttää että hän on kiireinen. Kukaan ei halua olla toiselle rasite. Ehkä se on meissä suomalaisissa varsinkin vahvana. Me pärjätään eikä tarvita muita. Jos joskus kuitenkin tarvii, se pitää osata sanoa. Se pitää osata näyttää
Tästäkin viestiketjusta näkee miten moni on yksinäinen. Kokee olevansa ainoa, vaikka todellisuudessa siinä vieressä saattaa olla juurikin toinen samanlainen. Mitä jos kuitenkin kysyis sitä omaa työkaveria vaikka kahville töiden jälkeen joskus? Ihan muuten vaan. Olisi kiva juoda kuppi ihan rauhassa poristen muuta kuin työjuttuja. Sanois niin. Tai miten vaan. Näyttäis sille toiselle että oot kiva, ja haluaisin sun kanssa viettää aikaa. Ei siitä varmasti kukaan pahastu?
Hyvä entinen yksinäinen! Hieno homma ja hyvä kirjoitus! Tsemppiä jatkossakin!🙂
Olen jo 55- vuotias sinkkunainen joka ei todellakaan ole enää vuosiin kuulunut mihinkään porukkaan – naapurusto koostuu perheistä, kavereilla on mies ja perhe, työpaikalla myös vanha sinkkunainen on kummajainen josta parisuhteessa olevat naiset vain juoruilevat..
Minä olen reilu nelikymppinen kahden pojan äiti. Minulla on ihana aviomies, mutta ystäviä minulla ei ole ollut koskaan. Minut on aina jätetty ulkopuolelle kaikesta, ei edes nuorena kutsuttu mukaan mihinkään. Koen olevana mukava, iloinen ja huumorintajuinen. En myöskään tiedä, miksi minua ei hyväksytä. Koen välillä kaipaavani hyvää ystävää, jonka kanssa voisi jutella ja tehdä asioita yhdessä. Siskoni on ainoa, joka lähtee kanssani juhlimaan ym. Tiedän siis tuntee. Mutta tsemppiä, kyllä me pärjätään silti.
Minulla on töissä pari ihmistä, joita oikeasti pidän kavereinani. Ja he tuntuvat pitävän minua siitä päätellen, että me jaamme henkilökohtaisia asioita toisillemme, ja nämä ihmiset ovat minuun vapaaehtoisesti yhteydessä myös vapaa-ajalla. Meitä kolmea yhdistää kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen, juoruaminen (siis ei negatiivinen, vaan sellainen hei stalkataan vaikka jonkun exää- tyyppinen) ja olemme kaikki suorasanaisia emmekä kukaan häpeile sanoa asioita. Näillä kavereilla on myös molemmilla hyvä tilannetaju sosiaalisissa tilanteissa, eikä kumpikaan puhu pahaa muista ihmisistä. No okei, ollaan joskus arvosteltu jotain tv-sarjan tyyppiä, mutta emme siis esim puhu pahaa työkavereista, joka on minulle erittäin tärkeä ominaisuus ihmisissä.
Sen lisäksi meillä on töissä pari muuta naista, jotka eivät sovi meidän porukkaan. Aina välillä tietoisesti ollaan yritetty ottaa heitä mukaan, mutta se ei ole onnistunut. Olen miettinyt mikä siihen vaikuttaa, koska nämä pari muuta naista ovat myös älykkäitä ja mukavia ihmisiä. Luulen, että meidän tapauksessa he ovat vain niin paljon hillitympiä ja varovaisempia, josta seuraa, että kukaan meistäkään ei oikein osaa olla oma itsensä. Tuntuu, että pitää alkaa varoa sanomisiaan, ei voi samalla tavalla hullutella tai alkaa puhua siitä, kuinka meidän lapsen opettaja on niin seksikäs ja alkaa googlailla häntä ja hänen vaimoaan. Noh, esimerkkinä.
Pointtina tässä oli se, että joidenkin ihmisten läheisyydessä on helppo olla, ja toisten ei. Jos ihminen itse on varautunut, niin myös meidän ei-varautuneiden alkaa olla hankalampi olla ko ihmisen läheisyydessä. Varautuneiden tai pelokkaiden ihmisten on myös varmaan vaikeampi lähestyä muita, ja olla rennosti heti uuden tuttavuuden kanssa tai heittää ilmoille hyviä juttuja. Ja siitä seuraa, että uusi tuttavuus jää siihen, koska kummallakaan ei ollut täysin hyvä olla.
Toki varmasti on ihan yhtälailla niinkin päin, että varautuneemman ihmisen on vaikea olla sellaisen heittäytyjän kanssa, jolla on paljon ääntä ja huonot läpät. Ne kovaäänisimmät vain helpoiten löytävät toisensa, koska noh, sitä ääntä lähtee ja se kuuluu kauas.
No hyi. Stalkataan exiä ja kuumaa opettajaa ja ollaan ah niin räväköitä ja kovaäänisiä. Tähän porukkaan en edes haluaisi.
-Ei ap. Minulla on kaveriporukka. Siinä ei ole koskaan harrastettu tuollaista.
Mulla on sama fiilis! Ja samoja kokemuksia ja ihmettelen aina, oonko tosiaan niin tylsä tai mikä mussa on vikana, kun en ystävysty tuosta noin vaan ihmisten kanssa. Oon puhelias (mietin joskus oonko sitten liian puhelias??), kiinnostunut siitä mitä ihmiset sanovat ja mikä heidän tarinansa on (liianko kiinnostunu sitten, tungetteleva??), hymyilen ja oon ystävällinen ja usein kyllä tuntuu, että tulee juttuun jonkun kanssa yllättävän hyvin, mutta silti kukaan ei ehdota nähdäänkö uudestaan ja aina mietin mitä tein väärin…
Voi kuinka surullista huomata että on paljon yksinäisiä! Minäkin olen ollut melkein koko elämäni ilman ystäviä. Ja olen kyllö yrittönyt olla aktiivinen ja olen kutsunut kylään jne. Ja joskus joku on tullut mutta ei sitten koskaan on tullut kutsu minulle. Eli tulee tunne ettö uteliaisuudesta tulevat kerran ja jättää sitten kutsumasta takaisin. Olen yrittänyt saada ystäviä koulusta, työpaikoilta, lasten kavereiden vanhemmilta…mutta ei ole onnistunut. Kerran lasten kaverin äiti sanoi: MIKSI kutsut minua….ja ilme oli kun minä olisin ollut tyhmä/likainen…muistan sen ilmen ja äänensävyn ikuisesti. Ja siitä on 20 vuotta..
Haluaisin vaan tietää miksi???
On ollut niin paljon ulkopuolisuuden tunnetta että viimeiset 5-7 vuotta en ole kutsunut ketään minun kotiini, vaan minun vanhemmat,sisko ja lasten kaverit.
Itse olen pohtinut aika ajoin samaa.. Olen asunut opiskelusta lähtien eli n. 25 vuotta tällä samalla paikkakunnalla eikä opiskelusta tarttunut kuin 1 kaveri mukaan joka on vielä kaveri. Muita ei oikein ole jäänyt, vaikka niitä on elämän varrella on ollutkin jokunen. Töissä olen ollut yli 10 vuotta samassa paikassa eikä täältäkään ole tullut ketään läheisempää vaikka muilla tuntuu niitä olevan. Välillä mietin että mikä minussa on vikana vaikka nyt reilu 40v. olen huomannyt että viihdyn itsekseen tosi hyvin. Mutta kun on esim. teatteria tai muuta niin olisi kiva kun olisi se kaveriporukka millä voisi mennä…
Täällä kohtalotoverisi.
Tämä oli kuin suoraan omasta ”kynästä”.
Kelpaan varakaveriksi ja kuuntelemaan murheita mutta kun itsellä murheita niin ei sillo räplätään kännykkää tai vaihdetaan sujuvasti aihe itseensä.
Kiitos tästä. Olisivat voineet olla omia ajatuksiani. Ei koskaan parasta ystävää, ei koskaan osa porukkaa, aina jotenkin ulkopuolinen. Tätä tunnetta ei yhtään paranna se, että omassa suvussanikin olen aina saanut tuntea olevani niuho, outo, erilainen. On naureskeltu kun on luultu, etten huomaa tai ehkä edes tajua. En ymmärrä, mistä tämäkin ajatus on alkunsa saanut. Olen kuitenkin sukuni ainoa korkeasti koulutettu ja hyvässä, sosiaalisuutta vaativassa ammatissa oleva ihminen.
Joten kyllä meitä muitakin löytyy. Valitettavasti ja toisaalta onneksi. Mitenkähän löytäisimme toisemme ja loisimme oman porukan? Olisiko muilla kiinnostusta jonkinlaiseen yhteiseen ryhmään, jossa voisimme tutustua ja välillä vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia? Voisin sellaisen tehdä, jos kiinnostuneita löytyy. Itse en kaipaa isoa porukkaa ympärilleni, muutamakin aidosti kiinnostunut riittäisi.
Mulla on tosi samankaltaisia kokemuksia. Oon omasta mielestäni hyväntahtoinen, empaattinen ja ihan fiksu, siis ystäväainesta, mutta jostain syystä putoan aina porukoiden ulkopuolelle. Tää on käynyt niin monta kertaa, että tunnen jo merkit aina uusissakin porukoissa mitä elämässä tulee vastaan. Varsinkin ennen perhettä ja vakituista parisuhdetta oli usein stressi järjestää itselleni ohjelmaa juhlapyhinä (esim vappu ja uusi vuosi), ei niinkään, että mitä tekee, vaan siitä että kenen kanssa ne viettää. Yksittäisiä hyviä ystäviä mulla on ollut, mutten ole aina jostain syystä niistä osannut pitää kiinni. Sosiaalista jännittämistä kyllä tunnistan ajoittain itsessäni, mutta sekin vaihtelee aika paljon tilanteesta toiseen. Itsetunto on hyvä kaikilla muilla elämänalueilla paitsi tässä kyseisessä. Olin myös oman perheeni ensimmäinen yliopistolta valmistunut ja osaltaan tämäkin on varmasti luonut ulkopuolisuuden fiilistä. Olis tosi kiva vaihtaa ajatuksia tavalla tai toisella! Jos jotain ryhmää kokoat, niin oon kiinnostunut kuulemaan lisää. Tsemppiä ja kiva kuulla kohtalotovereista. 🙂
Hei!
Nyt on ryhmä luotu. Sivut vielä tosi alkutekijöissään, mutta täydennän pikkuhiljaa. Laitoin sivustolle sellaiset jäsenpyyntökysymykset että pystymme pitämään porukan pienenä ja intiiminä niin, että saamme avointa ja luottamuksellista keskustelua syntymään aiheesta mistä hyvänsä. Lämpimästi tervetuloa Facebook-ryhmään Takkatulen lämmössä.
Minua kiinnostaa päästä mukaan ryhmään
Kuinka tunnistankaan tuosta itseni. Niin tuttua, nykyisellään en kaipaa mitään muuta kuin että olisi edes se yksi ystävä joka aidosti on kiinnostunut myös minun kuulumisistani.
Meitä yksinäisiä tuntuu olevan paljon. Kirjoitukset ovat kuin miun elämästäni. Kiinnostaisi tulla mukaan ryhmään, mutta olenko jo liian vanha, täytän pian 65 v.
Tämä kosketti monella tasolla. Kaikilla on varmasti näitä tunteita joskus, toivottavasti sinullakin vain ajoittain. Kiitos kirjoituksesta.
Outsider, artikkelisi olisi voinut olla minun kirjoittamani, niin tuttuja tuntemuksia kuvailit. Vaikka kirjoittamasi teki minut surulliseksi, antoi se myös lohtua, että jossain joku, sinä, on kohdannut samoja asioita ja tunteita elämässään.
Olen usein huomannut, että kun olen ystäväni seurassa ja puhun itselleni tärkeästä asiasta, hän ei edes kuuntele, vaan aloittaa puhumaan jostakin itselleen tärkeästä. Samoin, jos olemme vaikka kahvilassa, ja siihen sattuu tulemaan hänen puolituttunsa, on hänen kuulumisensa paljon kiinnostavampaa ja tärkeämpää kuunneltavaa ystävälleni.
En ole halunnut luovuttaa, enkä vetäytyä, vaan olen käynyt, vaikka yksinäni tapahtumissa, konserteissa, elokuvissa ja lähtenyt kokemaan ja nauttimaan. Siltikin olen jotenkin ulkopuolinen ja täyteen myydyssä tapahtumassa minun vieressäni olevat paikat ovat salin ainoat tyhjät. En haise, (olen varmistanut lapsiltani), olen omasta mielestäni hyvä keskustelemaan ja kuuntelemaan, sekä huumorintajuinen ja luotettava, silti näin tapahtuu aina.
Onko se kuitenkin joku kuori jonka on rakentanut herkkyytensä ympärille? En tiedä.
en nyt jostain syystä voi vaastata kommentteihin mutta ulkopuolinen, heippis! sanon sulle että johan on marjat kun ei naistehuoneellekkaan päässyt.
Eikös se tarvita silloin kaveri hädässä joten mitäs jos lunttaan sulle juorut 😂 no ei sentään, laita sähköpostia niin frendaillaan 😁
8631470@gmail.com
Itse olen ollut se aktiivinen osapuoli ja kysynyt suoraan esim päiväkodissa että kun meidän lapset viihtyvät niin kivasti yhdessä niin haluaisiko teidän lapsi tulla meille joku viikonloppu leikkimään. Tällä tavoin ollaan saatu lapsille kavereita ja joistakin aniharvoista ihan aikuiskavereitakin. Tämä on ollut ihan pakkokin kun ei ole mitään tukiverkkoja niin saa välillä lapset esim perjantaiyöksi edes joskus kaverikylään.
Olen myös osallistunut Tupperware-kutsuille, pihatalkoisiin jne jotta saan edes niitä hyvän päivän tuttuja. Paras onnistumiseni on ollut kirjapiirin perustaminen. Sielläkään ei niitä selfieitä otettu ennen kuin ehdotin.
Omat parhaat kaverini ovat sukulaisia esim serkkuni mutta arvostan sitäkin että esim kerran vuodessa kelpaan leffa- tai keikkaseuraksi jollekulle.
Älä menetä toivoasi. Varmasti jossain ihan lähellä on se tuleva bestiksesi
Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani juttu. Olen mielestäni myös ns. ”tavallinen” ihminen, eli ystävällinen, empaattinen, en mitenkään suupaltti mutta en myöskään sisäänpäin vetäytynyt. Minulla on paljon hyvän päivän tuttuja, mutta en ole esimerkiksi kenenkään paras ystävä. Sivusta seuraan, miten muita pyydetään teatteriin, illanistujaisiin, lenkille jne. Minua pyydetään vain perhetapaamisiin, joita järjestävät mieheni ystävät. Olen varma, että jos eroaisimme, minulla ei olisi enää edes noita kohtaamisia.
Olen yrittänyt olla ystävällinen, olen kuunnellut ja tukenut ystäviäni vaikeilla hetkillä. Silti ketään ei tunnu kiinnostavan, miten minulla menee. Ja tuohon samaan olen törmännyt – ystäväni laittavat someen päivityksiä muiden ystäviensä kanssa, mutta jos itse olen jossain illanvietossa heidän kanssaan, mitään päivityksiä siitä ei ilmesty. Nykyään olenkin jo alistunut kohtalooni. Olen muuttanut 12 vuotta sitten miehen perässä toiselle paikkakunnalle, enkä Ole vieläkään päässyt sisälle ”piireihin”. Nautin mieheni ja lasteni seurasta ja vietän paljon aikaa eläinteni kanssa. Silti usein mieleeni hiipii toivoton ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne.
Huomannut saman että tietynlaiset kuppikunnat pärjää sen avulla, että niiden ajanviettoa kommentoidaan, hehkutetaan ja että, nämä kaverit keskenään kommentoi jatkuvasti toisiaan ja kehuu ja pitää kysely yhteyttä yllä. Itse olen todennut, että mun on hyvä olla ilman kuppikuntia, koska en jaksa teennäistä jatkuvaa yhteyden pitoa vaan mun ystävät ja ne kaverit myös, tietää etten katoa minnekään vaikkei aikaa mun kanssa päivitellä kokoajan.
Tämä olisi voinut olla minun kirjoittama teksti ja tänään yksinäisyys on painanut vielä tavallista enemmän. Minulla on muutama vanha ystävä, joita näen silloin tällöin. Minulla on mies ja lapsi ja sisaruksia, joiden kanssa olen läheinen. Silti yksinäisyys ja ulkopuolisuus kalvaa sisintä ja löydän itseni usein kadehtimasta läheisiä ystäviä, porukoita ja työyhteisöjä. En ole vuosikymmeniin saanut uusia ystäviä, vaikka olen opiskellut, vaihtanut työpaikkoja, asunut eri paikkakunnilla. Olen vain jostain syystä kykenemätön luomaan läheisiä ihmissuhteita. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan.