Se alkoi vähitellen, mutta nykyään tilanne on se, että sydän hyppää kurkkuun kun joku soittaa. Puhelimen ruudulla välkkyvää nimeä tuijottaa kauhuissaan. Mitä nyt pitää tehdä?! Miksi tuo minulle soittaa?!

Sama koskee sitä, kun näkee ruudulla ilmoituksen vastaamattomasta puhelusta. Ai kauhea, mitä on tapahtunut? Normaalisti puhelin soi vain työasioissa tai kun asialla on puhelinmyyjä. Jos kaveri soittaa, kyseessä on poikkeustilanne. Todennäköisesti jotain ikävää on sattunut! Toinen vaihtoehto on se, että johonkin asiaan pitää saada nopeasti vastaus. Mutta esimerkiksi alaovelta laitetaan viesti: mikä se sun ovikoodi olikaan?

Eihän näin aina ollut. Vielä lapsena roikuttiin lankapuhelimessa tuntikausia, illalla kun soittaminen oli halpaa. Kännykkäaikanakin soittelu jatkui, mutta älypuhelinten tultua se alkoi hiipua. Asioiden hoitamisesta viestitse tuli normi. Nykyään puhelimella tehdään ihan kaikkea laskujen maksamisesta leffojen katsomiseen, mutta eihän sillä hyvänen aika soiteta kenellekään!

Soittaminen alkoi tuntua epäkohteliaalta ja jopa kummalliselta. Nyt kun ajattelee soittamista ei-kiireellisessä työasiassa, se tuntuu häiriköinniltä. Ties mitä keskittymistä vaativaa toisella on kesken! Jos tavoiteltava henkilö ei vastaa ja soittaa takaisin, niin ties mitä itsellä on kesken silloin! Viestit tuntuvat niin paljon kätevämmältä tavalta ottaa yhteyttä.

Lisäksi viestein voi olla kavereiden kanssa yhteydessä pitkin päivää. Puheluun pitäisi olla valmistautunut. Sopiihan toisellekin varmasti? Lapsiperheessä varsinkin viestit ovat käteviä. Puhelu keskeytyisi tsiljoona kertaa siihen, että joku mankuisi korvanjuuressa äiitiii äiti heiiiii äiiitiii!

Kaikki eivät ole hylänneet puhelimessa puhumista. Nekin nuoret ja ”nuoret” aikuiset, jotka eivät enää soittele kavereille tai hoida työasioita puhelimitse paitsi pakon edessä, puhuvat puhelimessa äitinsä kanssa. Ja nuoremmilla sukupolvilla kommunikaatio vasta outoa onkin!

Chattaamisen lisäksi he kommunikoivat ”livessä” eli tavallaan soittavat yhdensuuntaisia videopuheluja, joissa on kommentointimahdollisuus. Sekä soittavat videopuheluja. Mutta varmimmin erottaa todellisen toisen polven diginatiivin siitä, että hän lähettää ääniviestejä. Ne ovat niin helppoja lähettää, että lapsen ei tarvitse vielä edes osata kirjottaa.

Eipä silti, väline kuin väline, viesti on aina sama: äiitiii millon sä tuut? Äitiii saaks ottaa vanukkaan? Äitiii sisko sano mua tyhmäks. ÄITIII MILLON SÄ TUUT!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta.
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.