Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Se yksinäinen lapsi, jolla ei ole enää kavereita. Minulla on sellainen lapsi. Lapsi on selvästi introvertti, mutta kaipaisi silti tosi kovasti edes sitä yhtä hyvää kaveria. Tyttö ei viihdy porukassa, vaan tuntee olonsa pelkästään ulkopuoliseksi. Tyttö haluaisi viettää aikaansa sen yhden tai sen toisen hyvän ystävän kanssa. Lapsena tytöllä oli vielä kavereita. Hänellä oli kaverinaan esim siskokset, jotka aina riitelivät keskenään. Toinen oli vuotta vanhempi kuin tyttöni ja toinen vuotta nuorempi. Tyttö yritti aina sovittaa siskosten riitoja. Koitti olla se neutraali siinä välissä, joka ei ota kummankaan puolta, vaan ainoastaan tukee molempia. Ja ihan todella hän onnistui selvittämään siskosten riidat. Siis joskus 6-10 vuotiaana. Kaikesta päätellen hän siis on sosiaalisesti erittäin lahjakas. Eli edes siitä ei ole kyse, kuten jonkin toisen lapsen kohdalla saattaa olla.

Kaverit alkoivat karista, kun hän oli noin 13-vuotias. Hän olisi vielä halunnut leikkiä, kun kaverit jo alkoivat teiniytyä. Jopa ne vuotta nuoremmat kaverit. Hän oli siis harvinaisen pitkään ”lapsi”. Nykyään hän on 16-vuotias nuori ja varsin aikuismainen teini. Hänellä ei ole ollut kavereita enää suunnilleen kolmeen vuoteen. Ei yläasteella, eikä myöskään nykyään toisella asteella. Hän ei vaan halua sopeutua siihen normi teinielämään, vaan hän haluaisi löytää ystävän, joka on kuten hän. Enkä tietenkään vaatisikaan sellaista. Jokaisella saa olla omat kriteerinsä ystävyydelle. Kyllä, hän saattaa olla ujo tekemään tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Mutta KYLLÄ hän on oikeasti yrittänyt nyt toisella asteella. Aina, kun hän tapaa jonkun mukavan ihmisen, niin se ihminen ei sitten enää vastaakaan hänen viesteihinsä.

Äitinä en enää tiedä mitä tehdä. Haluaisin, että lapseni saisi elää normaalia nuoruutta kavereiden kesken, mutta se ei selvästikään ole mahdollista. Tyttö on aina ollut pikkuvanha ja ikäistään enemmän… No vaikea selittää. Ehkä enemmän aikuinen, kuin muut saman ikäiset? Tyttö haluaisi viettää ihan tosi paljon aikaa minun kanssani, koska minä olen se ainoa ja tärkein ihminen hänelle. Minä olen myös ihan tosi introvertti, ja koska joudun työpäivän aikana olemaan ihmisten kanssa, niin koen raskaaksi sen, että minun pitää vielä sen jälkeen olla jonkun ihmisen kanssa pitkiä aikoja. Ja siis kyllä, en koskaan ole kieltänyt viettämästä aikaa tyttäreni kanssa. Olen hänelle ihan aina läsnä, vaikka se olisikin minulle kuormittavaa. Todellakin siis pitän tyttäreni tarpeet omieni edelle. Ja myös haluan tehdä niin. Koska lapseni on minulle se maailman kaikista tärkein asia. Silti tunnen surua joka kerta, kun tyttäreni haluaa olla minun kanssani. Koska se tarkoittaa sitä, että hänellä ei ole muita, kuin minä. Se on ihan helvetin surullista.

En tiedä, että mikä tämän avautumisen tarkoitus oli… Ehkä vain haluan kertoa näistä asioista ääneen. Joku varmasti tulee kertomaan jotain vinkkejä, millä pääsee yksinäisyydestä, mutta luulen, että niitä on jo kokeiltu. Kun ongelma ei ole siinä, että tyttö ei osaisi olla ihmisten kanssa. Ongelma on siinä, että hän ei osaa löytää kaveria, joka olisi tarpeeksi samanlainen, kuin hän.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 17 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

17 vastausta artikkeliin “16-vuotiaallani ei ole ollut kavereita kolmeen vuoteen ”

  • Yksinäisen nuoren äiti sanoo:

    Tunnen sen äidin syyllisyydenkin taakan siitä, että välillä väsyttää olla se ”paras ystävä” omalle lapselle. Minun tytär jäi yksin yläasteella, kun ei halunnut juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa. Ystävät karisivat. Tallilla ja vapaa ajalla oli nuorempi ystävä joka sitten myös tullessaan teiniksi vaihtoi kaveri piiriä. Tyttäreni on halunnut aina olla oma itsensä. Ja on aina se viimeinen vaihtoehto ketä kysytään vaikka leffaan mukaan. Ja kyllä, hän on yrittänyt itse paljon.
    Nyt hän on jo 21 vuotta ja hän kokee, että hänen ajatukset on vanhemman ihmisen ajatuksia. Hän pohtii syvällisesti ja ei todella puhu pahaa kenestäkään. Mutta on kauhean yksinäinen. Se sattuu äitinä ja on surullisinta mitä tiedän. Olen miettinyt keinoja auttaa ja joskus ”puuttunutkin” epätoivoisena salassa asioihin.
    Yritän luottaa, että oikeat ihmiset löytää vielä toistensa luo. Tiedän, että tämän asian kanssa hän ei ole yksin❤️

  • Nimetön sanoo:

    Kuulostaa tutulta. Minun tapauksessani taustalta lopulta löytyi Asperger. Ensin oma lapseni sai diagnoosin, sitten myös minä.

    Olen kokenut ikäisteni tyttöjen ajatusmaailman itselleni vieraaksi. Ei tuntunut olevan oikeastaan mitään yhteistä ja kiusalliseltahan se tuntui. Minulle on ollut helpompaa olla itseäni nuorempien tai vanhempien seurassa. Myös yhteiset harrastukset yhdistävät näin aikusena. Minulla on muutama ihminen, joita pidän ystävinäni. Tapaan heitä melko harvoin nykyään koronan vuoksi. En enää tunne itseäni yksinäiseksi kuten nuorena. Nykyään viihdyn myös ihan yksin olemisesta.

  • Nimetön sanoo:

    Nykyään ei ymmärretä erilaisuutta eikä hyväksytä muunlaisia.

    Jos joku on rauhallinen ja kiltti, heti ollaan vääntämässä diagnoosia.

  • Nimetön sanoo:

    Tyttäresi on harvinainen ihminen nykyaikana.
    Monet nuoret ovat pinnallisia tai ainakin peittävät todellisen minänsä. Roolien vetäminen on yleistä. Sillä tavallaan suojataan omaa sisintä. Nuoret tavallaan pelaavat kuin peliä ihmissuhteissa. Se on siis kuin tyylisuunta.

    Voi olla että tyttäresi on oma itsensä eikä vedä rooleja. Tämän muut voivat kokea kiusalliseksi, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

    Tästä tulee myös se tunne erilaisuudesta.
    En usko, että hän mitään diagnooseja tarvii, jossain vaiheessa hän varmaan löytää kaltaisiaan ihmisiä. He ovat ihania, mutta heitä on vähän.

  • Tuttu tilanne sanoo:

    Minulle tulee myös mieleen nepsy – piirteet. Kuulostaa niin tutulta! Meillä 17 v. nuori, jolla on ollut sama tilanne. Nuorelle on tärkeää löytää samanhenkistä seuraa ja se voi olla vaikeaa sellaiselle, joka ei istu neurotyypillisten muottiin. Joku mainitsi täällä, että ylenkatsoo muita, mutta en usko, että siitä on kyse.
    Meidän nuori löysi netin kautta pelimaailmasta samanhenkistä seuraa ja näkevät nykyisin sitten toisiaan ihan tosielämässäkin. Kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Ovat usein discordin kautta yhteyksissä myöskin, jolloin juttelevat ja kirjoittavat viestejä netissä. Löytyisiköhän jostain keskusteluryhmien yms. nettiyhteisöjen kautta kavereita? Tyttöjen talo mainittiin myös. Erilaisista nuorten ryhmistä ja vertaistukiryhmistä voisi löytyä myös seuraa. Ymmärrän tuskasi. Entäpä SPR ystävätoiminta, onko paikkakunnallasi sellaista?
    Meillä nuorella on itseään hieman nuorempia ja sitten hieman vanhempia kavereita. Omanikäisiä on ainoastaan yksi. Omanikäisistä ei ole löytynyt samanhenkistä seuraa.

  • Kaikkeen on joku ratkaisu sanoo:

    Tarpeeksi samanlainen kuin hän. Lauseesta paistaa totuus, että tyttösi on erilainen kuin muut. Minulle tulee mieleen asperger-piirteet. Kuvaamasi ”sosiaalisuus” ei välttämättä ole sitä, vaan toisten lasten ohjaamista noudattamaan sääntöjä. Joku vuorovaikutuksessa on ongelmana, jos kaverisuhteita ei saa pidettyä yllä. Eikö tyttösi pysty joustamaan riittävästi kaverisuhteissaan? Usein nepsypiirteiset tykkäävät tehdä asiat omalla tavallaan.

    Olisiko apua koulupsykologista? Tukihenkilöstä (sosiaalitoimi)? Jos arjessa tai koulussa on ongelmaa, nuotti-valmennus voisi auttaa. Vaikka tuntuu että kaikkea on kokeiltu, silti ratkaisevaa keinoa ei ole löydetty, joten kannattaa vielä etsiä.

  • Aave sanoo:

    Minulla se helpotti kun muutin kotoa opiskelemaan. Alkoi löytyä niitä ystäviä. Oli se alkuun vähän vaikeaa seinäruusuilua, mutta onneksi minut ”adoptoi” itseäni muutaman vuoden vanhempi todella sosiaalinen ja kiltti opiskelutoveri jonka kanssa pääsi harjoittelemaan ihmisten kanssa olemista. Harmittaahan tuo kun teinivuodet meni yksin, mutta minkäs teet. Ehtii sitä parikymppisenäkin.

  • Nimetön sanoo:

    Olen pahoillani tyttäresi puolesta. Itsekin aspergerin (tai nykyään siis autisminkirjolaisen) tytön sukulaisena kehottaisin tutkimaan tätä mahdollisuutta. Se, että tyttö joskus pienenä ratkoi riitoja, ei todista hyviä sosiaalisia taitoja. Ongelmat tytöillä tulevat usein juuri teini-ikään siirryttäessä, kun sosiaalinen koodisto monimutkaistuu. Tuo, että tyttö halusi leikkiä pidempään, on nyt introverti ja ikäistään aikuisempi soittaa ainakin vahvasti kelloja. Autismin kirjo ei ole vika, mutta sen kanssa pitää oppia toimimaan. Sukulaistyttöni tarina on kavereiden osalta samanlainen kuin tyttösi. Hän on kiltti ja kiva, mutta se sellainen hienotunteisuus, toisten tunnetilojen aistiminen, toisen asemaan asettuminen, toisten huomioiminen ja tilannetaju yleensä on selvästi ikäistään heikompi. Näin sivusta on helppo nähdä miksei hänellä ole kavereita, vaikka ihan perusmukava onkin. Ihminen joka ei esim. ymmärrä, että muilla on eri mieltymykset kuin hänellä itsellään ja nekin pitää huomioida, joka ei ymmärrä vihjailuja ja sanatonta viestintää tai ottaa asiat hyvin kirjaimellisesti on vähän raskasta seuraa.

    En väitä, että tämä olisi juuri tyttärellesi syy ongelmiin. Mutta tutustu nimenomaan tyttöjen autismin kirjoon.

  • Nimetön sanoo:

    Hän oli siis tosi pitkään lapsi ja on aina ollut pikkuvanha.

    Mutta joka tapauksessa toivon hänelle kaltaistaan seuraa.

  • Ekstrovertti äiti sanoo:

    15-vuotias poikani on luonteeltaan introvertti ja hänellä on toki muutama hyvä ystävä ihan pienestä saakka ollut. Mutta koulussa vähemmän kavereita, eikä ketään koskaan koulukavereista käynyt meillä. Puhuimme asiasta ja juuri niiden ”omankaltaisten” ihmisten löytäminen oli merkittävää. Hänellä on nyt koulussa ja harrastuksien kautta muutamia kavereita, joiden seurassa viihtyy myös vapaa-ajalla. Tärkeintä oli se ymmärrys, että hänellä on oikeus valita ystävänsä, eikä välittää siitä mitä muut odottavat tai yrittää sopia tiettyyn ”teinimuottiin”. Lisäksi näin ekstroverttinä äitinä olen oppinut, ettei kaikki ihmiset kaipaa ihmislaumaa ympärilleen. Vaan ratkaisevaa on lapsen oma tyytyväisyys ja onnellisuus. Tsemppiä ja rohkeutta tyttärellesi!

  • Ekstrovertti äiti sanoo:

    15-vuotias poikani on luonteeltaan introvertti ja hänellä on toki muutama hyvä ystävä ihan pienestä saakka ollut. Mutta koulussa vähemmän kavereita, eikä ketään koskaan koulukavereista käynyt meillä. Puhuimme asiasta ja juuri niiden ”omankaltaisten” ihmisten löytäminen oli merkittävää. Hänellä on nyt koulussa ja harrastuksien kautta muutamia kavereita, joiden seurassa viihtyy myös vapaa-ajalla. Tärkeintä oli se ymmärrys, että hänellä on oikeus valita ystävänsä, eikä välittää siitä mitä muut odottavat tai yrittää sopia tiettyyn ”teinimuottiin”. Lisäksi näin ekstroverttinä äitinä olen oppinut, ettei kaikki ihmiset kaipaa ihmislaumaa ympärilleen. Vaan ratkaisevaa on lapsen oma tyytyväisyys ja onnellisuus. Tsemppiä ja rohkeutta tyttärelleni!

  • Mono sanoo:

    Mikäli kotikaupungistanne löytyy Tyttöjen talo suosittelen ainakin muutaman kerran kokeilemaan, josko joku kaveri sieltä löytyisi.

    Setlementtiliiton alaisia Tyttöjen taloja on Helsingissä, Tampereella, Oulussa, Turussa ja Kuopiossa.

  • Myymyy sanoo:

    Kuulostaa niin tutulta… Meillä vähän samanlainen tilanne, ja tosiaan, olen välillä itse aivan loppu siihen, että pitäisi keksiä kohta 17v teinille tekemistä.
    Lapsellani on kavereita koulussa (onneksi), mutta jostain syystä ei osaa/halua viettää heidän kanssa vapaa-aikaansa. Arki-illat onneksi menee hattastuksissa, mutta viikonloppuisin ja lomilla hän kyselee joka päivä ”mitä me tehdään tänään?” Ja jos ei mitään yhteistä tekemistä ole, jän on yksin kotona.
    Meidän tapauksessa myös kaverit jäivät ala-asteen jälkeen, kun leikit jäivät pois. Lapseni on sanonut että ei jaksa, eikä ymmärrä sellaista nuorten hengailua, jos ei ole mitään varsinaista tekemistä.
    En tiedä kuinka paljon asia vaivaa lastani, tai vaivaako ollenkaan, mutta itsellä myös suru siitä, että ns. teinielämä jää elämättä. Ja pieni pelko myös tulevaisuudesta, kuinka hän aikuisena löytää tapoja viettää vapaa-aikaa, kun me vanhemmat ei olla seurana.

  • Äiti minäkin sanoo:

    Tarvitseeko sitä hankkia oman ikäistä seuraa? Jos on pikku vanha niin pitäisi etsiä harrastuksia yms. mitä kautta voisi kohdata samanhenkisiä ihmisiä.

    Itselläni esim. työkaveri on äitini ikäinen ja tulemme paljon paremmin juttuun kuin muutaman oman ikäiseni työkaverin kanssa.

    Jokin vapaaehtoistyö voisi olla myös hyvä vaihtoehto. Sitä kautta saa myös CV:hen materiaalia. Voi lähteä SPR:n kautta ikäihmisen ystäväksi, vanhusten ryhmäulkoilutukseen tai ensiapu ryhmään treenaamaan. Jos kuuluu kirkkoon niin seurakunnan kautta voi myös olla vapaaehtoisena vaikka kutomassa kastesukkia.

    Aina ei saa koulusta kavereita niin suosittelen vahvasti lähtemään harrastamaan tai seura- ja järjestötoimintaan.

  • Simppa sanoo:

    Ihan hirveää sanoa tämä, mutta jotenkin kuvauksestasi paistaa, että lapsesi ylenkatsoo
    ”normiteinejä”. Siis niitä, jotka ei ole tarpeeksi aikuismaisia hänen mielestään.
    Kysymykseni tyttärellesi onkin se, että miksi muiden pitäisi hyväksyä hänet sellaisena kuin on ja tulemaan vastaan tietyisssä asioissa, jos hän ei vastavuoroisesti tee sitä itsekään?
    Oletko puhunut lapsesi kanssa siitä, että tarvitset omaa aikaa ja hänen olisi hyvä hankkia ikäistään seuraa?
    Mistä asioista tyttösi on kiinnostunut? Löytyykö siihen liittyviä harrastuksia tai edes nettituttuja? Hän alkaa olla sen ikäinen että voisi lähteä kesätöihin, josta myös voi löytyä ystäviä.

    • Erilainennuori sanoo:

      Mulle tuli myös tämä mieleen. Itse koin olevani hyvin erilainen teininä kun muut. Silti ”hyväksyin” ystäviksi myös niitä joitten kanssa ei ollut paljon ns yhteistä, esim musiikkimakuni,pukeutumiseni,mielipiteeni ja monet asiat erosivat todella paljon ystävistäni,mutta erilaisuus on rikkaus ja monesti liika samankaltaisuuskaan ei ole hyväksi. Ja seuraa voi löytyä myös eri ikäisistä.

    • Ö sanoo:

      Joo kyllä ihan todella hirveästi sanottu. Jos vielä voit poistaa ton kommentin ni tee niin. Vai olisko ihan hirveesti sanottu et poista ittes?